Kesän lämpimässä sylissä, auringon hymyssä ja sateen virkistävien pisaroiden alla on hyvä muistaa kuolemaa, omaa kuolemaansa. Jossain tuolla edessä päin se on, odottaa, että ehdin sinne.
Maailmassa on paljon aidosti viihtyisää, kaunista, aisteja lumoavaa, nautittavaksi tarkoitettua. Paljon on myös pinnallista kuohua, ilon räimettä ja totuuden nimissä roihuavaa, kitkeränä savuna haihtuvaa.
Kristallihetket, jotka elämä antoi ja vielä antaa, niistä kiitän.
”On olemassa kirkas ja valoisa tie / pisarat ja kukkasten lehdet putoavat kaikkialle / oli olemassa vielä kerran sanon oi kauniit ihmiset / taivaat ja yksi taivas ja maa oli kimmellystä tämän muotoa / ja tämän muotoa meri ja ilma. Ja hävitäkseen kaikki – / kun pisarat ja kukkaset putoavat / on olemassa kirkas ja valoisa tie”
(Runo Jyrki Pellinen)
Miten kaunista! Kristallihetket – ei päästetä niitä ohi!
Kommentin jätti Annikki · sunnuntaina 21. heinäkuuta @ 20:00
Kristallihetket on todella kauniisti sanottu.
Kuolema on yhtä luonteva osa elämää kuin syntymä. Joinakin hetkinä omaa kuolemaa mietin, pohtien milloin on sen aika. Ja pohdinnan päätteeksi jätän kaiken korkeimman käsiin. Elää haluan ja kuolema tulee, kun sen aika on. Mutta minustakin on luonnollista sitä joskus miettiä eikä sulkea sitä ajatuksistaan pois.
Kommentin jätti Nainen Kuvastimessa · sunnuntaina 21. heinäkuuta @ 20:18