Meitä oli ohjeistettu välttämään rantakallioilla kuljeskelua ja siten kunnioittamaan lintujen pesimärauhaa. Siivekkäitä pesijöitä oli lehdoissakin, sen tiesi äkillisistä pyrähdyksistä ja varoitusäänistä, joista varsinkin punajalkaviklon hätäinen thyyt-thyyt-thyyt tuli Vartijatuvan pihapiirissä tutuksi. Luulen, että teemaansa pohtivat ja rauhallisesti vaeltelevat kirjoittajat olivat saaren linnustolle sopiva vieraslaji. Luontoväkihän on sisäistänyt suojelevan asenteen jo muutenkin.

Kirjoittajilla oli työskentelyjakso kahdesti päivässä, pari kolme tuntia kerrallaan. Se tuntui hyvältä rytmiltä. Sateista tulopäivää seuraavat päivät aurinko helli meitä paisteellaan. Saari tuntui paratiisilta kukkivine lehtometsineen ja silokallioineen. Siitä maailmasta puuttui täysin kaikki hurina, pörinä ja jyske, johon mantereella asuva saa tottua. Luonnon äänet olivat kaiken aikaa pääosassa. Vain tulopäivänä näimme totisen miehen kuljettamassa pikkuista traktoria, joka toi meille lisää klapeja toisesta päästä saarta.

Luontotuvan rantalaiturin alla pesi pääskysyhdyskunta. Huiman taitavina lentäjinä pääskyt sujahtelivat laiturin alle ja taas töihinsä eli lämpimien rantakallioiden yllä hyrisevien hyönteisten pyydystämiseen poikasille.  Luontoväki liittyi seuraamme tai me heidän seuraansa Luontotuvalla ateria-aikaan. Oli aivan inspiroivaa jutella heidän kanssaan ja kuulla mitä havaintoja he olivat tehneet. Lintumiehet olivat bonganneet kymmeniä lajeja joka päivä ja biologit tehneet kasvihavaintoja.

Sain katsoa kiikarilla hauskan näköisiä meriharakkoja, joita en tiennyt olevankaan. Niiden pitkä nokka oli kirkkaan punainen. Tarkkailin myös jonkin aikaa rantaan hakeutunutta kyhmyjoutsenta ja sain kuulla sen olevan vieraslaji Suomen luonnossa, ilmaston lämpenemisen mukana tänne siirtynyt. Kyhmyjoutsen ei ’laula’ kuten kansallislintumme laulujoutsen. Biologiystävä kertoi mistä muusta nämä joutsenlajit erottaa kuin kyhmystä nokan juuressa ja paljasti senkin, että inhoaa kyhmynokkaista, joka ei kuulu alkuperäislajistoon.  

Luontotuvalle tullessa poimin usein jonkin kiinnostavan itselle tuntemattoman kukan matkan varrelta ja kysyin Kristiinalta sille nimeä. Näin tutustuin erilaisiin saralajikkeisiin, puna-ailakista poikkeavaan punakkoon, ja pieni jänönpapanan näköinen nupullaan oleva kukka osoittautui yhteisen pohdinnan tuloksena lupikaksi, joka on melko harvinainen. Minusta oli aivan ihanaa kerrankin saada vastauksia, sillä olen aidosti kiinnostunut kasveista. Tavallisimmat tunnen ja rohjetessani kysyä oudommista vastaus on yleensä: en tiedä.

Lapset. Haava äidissä. / Äiti. Haava toisessa äidissä, jo poismenneessä. / Te olette minun haavani ja minä olen haava hänessä. / Olemme toistemme haavoja, ja toinen toistamme hoidamme.

(Marja-Leena Toukonen)

(Paratiisisaaressa 2/3)             *jatkuu