aamu on raikas, muutaman pakkasasteen viileys tuntuu kasvoilla, kun kävelen lyhyen matkan ohjaajien majoituksesta hirsikappeliin. sytytän alttarikynttilät ja säädän sopivasti valoa, että näemme lukea psalmin yhteen ääneen ja laulaa virren. istun tavallisella paikallani takana. vähitellen tuolit täyttyvät.

tahdon pelkäämättä antaa Sinun pitää huolta kaikesta, mikä kohoaa tietoisuuteeni…  

   aamiaisen jälkeen ihmiset katoavat kuka minnekin. jotkut palaavat huoneisiinsa, toiset ulos, muutama jää takan ääreen lueskelemaan tai muuten vain mietteisiinsä. otan kameran ja nousen kalliolle, jolta voi nähdä kauempana alapuolella lepäävän järven vastarannan metsiin. metsäpolulla on valoisaa, aurinko pilkahtelee. erotan järven suunnalta matalaa ääntä. kun laskeudun rantaan, ääni voimistuu. jää kumahtelee! erikoinen elämys tässä hiljaisuudessa.

   ohjaajaparini on miettinyt teemaan liittyviä ajatusvirikkeitä, joita kokoonnutaan kuulemaan takan ääreen. hän sanoo antautumisesta, että siinä on riskin ottamisen vivahde, pelko itseytensä kadottamisesta. ihmissuhteessa on aina mahdollista pettyä ja pettää, haavoittua ja haavoittaa. kuitenkin juuri haavojen ja kipujen kautta Jumala tulee ihmisen elämään.

mieleeni nousee oma kipukohta. enää se ei tunnu niin raastavalta, kun ajattelen sitä rakkauden Jumalan siltana elämääni. luovutan mielessäni elämäni Jumalan rakastavaan olemukseen. sitäkö on rakkaudelle antautuminen tässä kontekstissa?

   lounaaksi saamme maukasta kasvis-kanapataa ja marjapaistosta. musiikki soi hiljaa taustalla ja aterimet kilahtelevat vaimeasti. ihmiset näyttävät olevan syvällä omissa mietteissään. lepotauon käytän paikkaamalla katkonaista yöunta ja hoitamalla päänsärkyä, joka alkoi tuntua illalla. kahvi virkistää ihanasti pienen unen jälkeen ja päänsärkykin häviää.

   hiljainen rukoushetki alkaa teemaan liittyvällä ajatuksella. oma hiljaisuus syntyy helposti ja vie kohta syvälle. viidentoista minuutin jälkeen tulen tietoiseksi ajasta ja päätän sitten  mietiskelyn siunaussanoihin.  muutama nousee ja lähtee, muut viipyvät vielä. mietiskelyyn tottuneelta menee helposti puolikin tuntia, mutta 20 minuuttia on retriitissä sovittu aika.

   aurinko laskee verenpunaisena järventakaisen metsän syliin ja taivas rusottaa. päivällisen ja vesperin jälkeen useimmat menevät saunaan. jään kappeliin keskustelua varten. päivä päättyy iltateehen ja kompletorioon. ohjaajaparini kanssa keskustelemme huoneessani vielä myöhään retriittien tulevaisuudesta ja muista seurakunnan toimintaan liittyvistä asioista.

ajat ja aionit hupenevat. elämä tasaa huippuja, näyttää laakson pohjaa. yhä uudelleen kiipeämme kirkastusvuoremme rinnettä nähdäksemme Jumalan valokasvot.

*jatkuu

   maisemassa on kevyttä, sumuista tihkua. ihmiset tulevat kukin maailmoistaan mukanaan matkakassi ja sisäisiä, tiukkaan pakattuja nyssäköitä. kasvoilla näkee kireyttä, uupumusta, odotusta. majoittumisessa on tavanomaista säätöä. lopulta kaikki ovat saaneet huoneensa ja kokoonnumme ruokasaliin yhteiseen päivällispöytään.

   olen miettinyt johdantosanoja, niitä, joilla teema nostetaan esiin, valaistaan hiukan alkua, siitä kukin voi jatkaa omaa polkuaan. istumme väljästi takkahuoneessa. tuli risahtelee kotoisasti ja takkaimuri humisee. borshkeittoateria lämmittää vatsaa.

vähän hiljaisuudesta

   hiljaisuudessa, joka kannattelee retriitin yhdessäoloa ja kaikkea tapahtuvaa, on kolme tasoa. auditiivista hiljaisuutta auttaa tämä syrjäinen ja rauhallinen paikka ja omaehtoinen kommunikaatiosta ja informaatiovälineiden seuraamisesta luopuminen retriitin ajaksi. päänsisäisen mielen hiljenemistä alkaa tapahtua vähitellen, kun ajatuksia ei ruokita ulkopuolisilla ärsykkeillä. kun mieli hiljenee, tulee mahdollisuus hetkittäin kokea sydämen hiljaisuutta.
   muistutan, että retriitissä ei pyritä erityisiin elämyksiin, kaikenlaisesta täytymisestä voi hellittää. eletään hetkessä ja mahdollisimman suuressa vapaudessa. päivät kulkevat ohjelman mukaan, pakkoa osallistumiseen ei silti ole. kokemuksesta tiedetään, että ohjelma rytmittää ja ryhdittää päivän. yhteys syntyy hiljaisilla aterioilla ja kappelihetkissä. ahdistava irrallisuus ja yksinäisyyden tunne väistyy.

rakkaudelle antautumisesta

   teemamme, rakkaudelle antautuminen, herättää varmaan itse kussakin omat mietteensä ja niin on hyvä. mitään mieleen tulevaa ei pyritä rajaamaan pois. rakkaus ei ole abstraktio, se tapahtuu ihmisten keskinäisissä suhteissa ja Jumalan ja ihmisen suhteessa.
   ihmissuhteissa rakkaus on tunne- ja tahtotila. se syttyy ja sammuu, kasvaa ja muuttuu, sillä on aikansa ja vaiheensa. Jumalan ja ihmisen suhteessa, jota retriitissä erityisesti mietiskelemme, tilanne on ratkaisevalla tavalla toinen. Jumala itse  on olemukseltaan antautuva rakkaus. ihmisellä on mahdollisuus antautua Jumalan rakkaudelle tai torjua se.

   takkatuli hiipuu hiljalleen. retriitin ensimmäinen kappelihetki odottaa. siitä alkaa keskinäinen vaitiolo ja kukin lähtee omalle hiljaisuuden matkalleen.

*jatkuu

Tuhkakeskiviikko aloittaa paastonajan. Asia ei ole mediaseksikäs, siitä enimmäkseen vaietaan. Paasto liittyy monen mielessä, jos mihinkään, niin painonpudotus- tai elimistön puhdistusrituaaleihin. Kirkollisissa piireisssä puhutaan paljon paastosta. Miten se kenenkin seurakuntalaisen elämässä näkyy ja tuntuu, vaihtelee. Joku siistii elämäntapojaan yksinkertaisemmiksi. Toinen paastoaa lihasta, alkoholijuomista, kahvista, herkuista. Joskus tuntuu, että turhasta puhumisesta olisi parempi paastota kuin syömisistä ja juomisista.

Kuulun siihen kansanosaan, joka joutuu terveyssyistä pitämään ruokavaliota kaiken aikaa. Siinä on vältettäviä, rajoitettavia ja suositeltavia ruoka-aineita. Mitä tasaisempana ravinto – ja muukin elämä – pysyy, sitä paremmin voin. Ruokapaasto ei siis ole minun juttuni. Kohtuus kaikessa olisi suositeltava elämäntapaohje yleisemminkin.

Olen ollut viikonlopun retriitissä. Se merkitsee paastoa normaalista arjesta, poikkeuselämää, jossa päivä täyttyy hiljaisesta, keskustelemattomasta yhdessäolosta, yhteisistä aterioista, mietiskelyistä ja kappelihetkistä, yksinäisistä luontokävelyistä ja levosta. Pelkästään radion, television, puhelimen ja netin sulkeminen on vaikuttavaa. Riippuvuudet paljastuvat. Elämä pelkistyy, löytyy yhteys oleelliseen.

Vietettyäni viikonlopun suloisessa rauhassa sielun, ruumiin sekä ympäröivän luonnon puolesta, tulin kotiin eri kyydillä, mutta samalla ovenavauksella Pikkuritarin ja Murun kanssa. Lapset oli luvattu parkkiin Vaarilaan siksi aikaa, kun soittajavanhemmat poistuivat Mozartin pariin toisaalle.  

Ilta meni rattoisasti hulinoiden. Lettukesteissä oli oleellista edelliskesänä keitettyjen hillojen maistelu. Suosikki oli selvästi mansikkahillo, Pikkuritari arvosti kovasti myös lakkahilloa ja Muru kuningatarhilloa, jota hänen tapauksessaan sopii kutsua prinsessahilloksi.

Jossain vaiheessa iltaa Mummeli kaivoi laulukirjan esiin ja istuttiin ensin pianon ääreen laulamaan. Siinä meni rattoisasti  koko joukko lastenlauluja, joista osa myös leikittiin. Elefantteja oli lopulta neljä marssimassa ympäri Vaarilan huushollia Muru itseoikeutettuna johtajanaan. Kyllä Mummelin muinaisfeminististä sielua täräytti mukavasti, kun Muru ilmoitti pontevasti, että Pikku poika posteljooni on laulettava myös Pikku tyttö postiljooni. No sehän meiltä käy, tuumi Mummeli eivätkä Pikkuritari ja Vaarikaan vastustaneet.

Ihminen on taipuvainen unohtamaan ikänsä ja sen liepeillä viihtyvät ilmiöt, tuli taas todistettua. Lasten lähdettyä ja laukut purettua palasi rauha kotiosoitteeseen, mutta uutispaastossa ollutta järkytti vielä tieto venäläissotilaiden marssista Krimille. Yöllä heräsin rytmihäiriötä lääkitsemään. Sellaista se. Ehkä kontrasti hiljaisuudesta runsaaseen iloon ja sitten järkytykseen oli liikaa.

Alkuviikolla tuuli reippaasti.  Aurinkokin pääsi näyttäytymään, kuten sääkerttu lupasi harva se ilta. Pihalla ei näy lumen häivää, viimeiset humahtelivat katolta viime viikonloppuna ja sulivat niille sijoilleen. Syreeni tuppaa silmuja ja paju kissoja. Jo kaksi viikkoa ovat talitiaiset kakistelleet kurkkuaan tityyllä. Tässä viedään rippeitä talvesta, jota tuskin ehti ollakaan.

Hyvä syy olla lähtemättä lenkille poistui olympialaisten mukana. Pelit on pelattu ja tosielämä velkoo laiskanlinnaurheilijaa. Vaakalukema hätkäyttää ikävästi kisahorroksesta. Lenkkaria jalkaan ja menoksi. Toinen jupisee, mutta tässä ei nyt protestit auta.

Viikonloppuna on erityisohjelmaa, jota odotan sydämen ilolla. Tervetuloa maaliskuu!

Perinneosastolta:

Lempi Jääskeläinen;  Hovin vallat    Otava 1956 (5.p. 1975)

Hovin vallat on ensimmäinen koskaan lukemani kirjailija Lempi Jääskeläisen (1900-1964) historiallisista romaaneista. Se kertoo Venäjän keisarinna Elisabetin sukulaisilleen lahjoittaman Koitsanlahden hovin harjoittamasta sortovallasta pitäjän talonpoikia kohtaan 1700-luvulla. Vuonna 1783 keisarinna Katariina II  peruutti lahjoituksen, otti hovin tilat pois sortosuvuilta talonpoikien kapinan ja lukuisien anomusten jälkeen ja teki Koitsanlahden hovista kruunun tilan. Vasta Aleksanteri II antoi 1856 lopullisen vapautuksen Parikkalan ja Simpeleen talonpojille päivätyö- ja verovelvollisuudesta, jonka vapautuksen Senaatti vahvisti. Sata vuotta myöhemmin Koitsalahden Hovin pihamaalle pystytettiin muistomerkki tuon vapautuksen kunniaksi.

Olin oppikoulun alaluokilla, kun sain 1956 ilmestyneen kirjan kirjastosta käsiini ja muistan miten tarina järkytti. Aikuisena toistamiseen luettuna vaikutus oli lähes yhtä voimakas eikä tuo elävästi kerrottu kotiseutuni musta muinaishistoria vielä nytkään ole tehoaan menettänyt. Erityisesti nautin murteen elävyydestä, jossa tulee vastaan oman äitini kieli monin, nyt jo unohtamieni ilmaisujen muodossa. Romaanin paikkakuvaus, henkilöt ja tapahtumat ovat todellisuuspohjaisia, kirjailija kertoo romaanin loppusanoissa. Itse Viipurissa syntynyt ja kasvanut Lempi Jääskeläinen teki romaanillaan kunniaa sukunsa kantakodille Parikkalan pitäjässä, missä myös yhä on hänen hautansa

————————————

Kari Hotakainen; Buster Keaton Elämä ja teot        WSOY pokkari 2012 (1991)

Eipä ole minulla paljon käsitystä mykän elokuvan sankareista, nimeä enempää en Busteristakaan tiedä eikä kasvoistakaan ole muistikuvaa. Valitsin kirjan siksi, miksi pokkarit valitaan: oli kevyt kantaa mukana ja lukea vaakatasossa. Sivujakaan ei ole kuin sata. Lukiessa alkoi yhä vahvemmin tuntua siltä, että nimeksi olisi sopinut Buster Keatonin näköisen miehen elämä ja teot. Moni kriitikkomies pitää Hotakaisen lausetta lähes täydellisenä, mitä ikinä tuo tarkoittaakin. No, hotakaismaiseksi kirjaksi ihan mainiota naisenkin luettavaa. Minäkin, mokoma tosikko, nauroin pari kertaa ääneen.  – Monesta syystä itseään voi hauskuuttaa lukemalla Hotakaista, vaikka tuo olisikin itse Buster Keatonin näköinen mies.
*
Riitta Jalonen;  Kuka sinut omistaa    Tammi 2013

Heidi-tytön ja pienen Jean-pojan tarina on kirjoitettu isosiskoksi joutuneen tytön näkökulmasta ja jää – ehkä juuri siksi – jotenkin suttuiseksi, hämäräksi. Jalonen kuvaa sisältä päin yksinäisen tytön kiintymystä heiveröiseen poikaan, joka tulee sijaiskotiin määräämättömäksi ajaksi. Vähitellen tyttö on niin sisäistänyt puolustustehtävänsä, että kun biologinen äiti lopulta hakee pojan, tytön maailma kuihtuu ja ikävä on raastavaa.  – Huolimatta palkitusta kirjoittajasta, en oikein päässyt tähän tarinaan mukaan.   
*
Antti Eskola;  Vaikka en niin kuin kirkko opettaa        Kirjapaja 2013

Sosiaalipsykologi Eskola, emeritusprofessori Tampereelta, on julkaissut kolmen uskonnäkemyksiään esittelevän kirjan trilogian. Ei se uskon pohdiskelu siihenkään vielä päättynyt, hän sanoo tässä kirjassa, että tätä kirjoittaessaan hän ei ajatellut tekevänsä kirjaa, vaan jatkavansa uskon pohdintojaan. Sopiihan sitä jatkaa, mutta kovin paljon uutta sanottavaa hänellä ei aiheesta kyllä ole. Tässä hän päätyy teesiin: Tiedän, että uskon. Poikkeaahan se piirun  verran v. 2003 julkaisusta Tiedän ja uskon.
*
Leena Krohn,  Hotel Sapiens        Teos 2013

Krohn on, sen olen täälläkin jo todennut, ihan omaa luokkaansa suomalaisessa kirjallisuudessa. Aina ei tiedä, onko teksti hulluutta vai neroutta, mutta kylmäksi se ei jätä. Kirjan alaotsikko on ”Ja muita irrationaalisia kertomuksia”. Toden totta tarinat liikkuvat irrationaalisessa maisemassa, jossa voi tapahtua mitä vain, ihan suvereenisti realiteetit ohittaen. Mainiota sanataidetta ja huimaa ajatuksen lentoa, joka kieputtaa ihanasti sfääreissään.
*
Tiina Raevaara;  Eräänä päivänä tyhjä taivas  Teos 2008;   En  tunne sinua vierelläni   novelleja    Teos 2010

2000-luvun kirjailijoista Raevaara on paitsi filosofian tohtorina ja geneetikkona ansioitunut, myös omintakeinen aiheenkehittelijä ja lahjakas sanankäyttäjä. Hänen novellikokoelmaansa lukiessa tulee mieleen Leena Krohnin ja Jyrki Vainosen myyttiset sukellukset ihmismielen monikerroksisuuteen. Esikoisteos on ehjä kokonaisuus, sen voi lukea vaikka yhteiskuntametaforana tai jonkinlaisena apokalyptisenä näkynä. Myöhäisempi on ensimmäistäkin ahdistavampi. Raevaara ei päästä lukijaa helpolla, mitään viihdyttävää tarinoissa ei ole, liikutaan mielen hajoamisen rajamailla. Näissä skitsofreenisissä välähdyksissä on myös kauneutensa.
***

Nonnih. Pissismummolasta, päivää teitillen. Mummolla on  ongelma. Ette vai usko, mutta hen on todellakin aivan oikeasti Hahmo. Mitäkö? juuei, ei niissä putouspileissä, joita kuvaloota pitää pyhäpäivän ratoksi, vaan ikiomassa virtuaalilootassaan. Mummolla siis on ongelma, osimoilleen niin. No, nyt hen vissiin romahtaa, ko se juttu on auki koko virtuaaliväen nenän eessä. – Mihi myö männää tätä nauramaa, sanois P.Mummon iki-ihana Iita-täti, jos hää eläis.

Mummopissistä alko kiinnostaa ihahitoksee et miltä henen Hahmo teitin silmissä näyttää? Puhukaavaan’puhukaavaan! Niittinuttu vai köntsänkestävät piikkohousut? Sutturanuttura vai puolikaljusiilinuppi? Pullerokullero, saliangervo vai sidukkaiitu? Monomummo vai korkkarikaija?

Aijuu. Se Ongelma. Semmone on. Tsiigaa ny snadisti, mut P.Mummo ei oikeesti voi olla jäbä-uskottava mummopissishahmo ilman Hokemaa, eihä? Juuei, mut mistä sen nyt tähä tempasee. Hätä on jo hameessa, tilulii. Äänestäkää ihmiset tai hen putoo pelistä!

Eduskunta tuskailee kansalaisaloitteen kimpussa. Aloite koskee sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä ja sillä on 7835 allekirjoittajaa. Moni kansanedustaja ja maakuntain rivikansalainen näyttää kokevan inhon väristyksiä aiheesta. Jotkut oikein tuohtuvat parkumaan millaista edes ehdotellaan.
Yleisemmin kansalaisten mielipidettä ei kysytä, mutta saahan sen kertoa. Voi myös koettaa vaikuttaa edustajiin, jotka joutuvat asiasta päättämään. Median mukaan niukka enemmistö kansanedustajista olisi valmis hyväksymään tarvittavat lakimuutokset.

Mistä on kysymys?

”3.2.1 Samaa sukupuolta olevien avioliitto
Keskeisin aloitteen sisältämä muutosehdotus on avioliittolain muuttaminen siten, että kahden samaa sukupuolta olevan henkilön on mahdollista solmia keskenään avioliitto. Muutos toteutettaisiin luopumalla avioliittolain säännöksistä, jotka viittaavat kihlakumppaneiden sukupuoleen. Lakiteknisesti muutos on hyvin pieni ja yksinkertainen: lain 1 §:n ilmaus “nainen ja mies” korvataan sanoilla “kaksi henkilöä”.”

Miksi parisuhteen rekisteröintioikeus ei riitä?

Luettuani aloitetekstin ja lakimuutosehdotukset jäin siihen käsitykseen, että mahdollisuus parisuhteen rekisteröimiseen ei ole poistanut samaa sukupuolta olevien parien kokemaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Käytännössä eriarvoisuus näkyy adoptio-oikeudessa ja oikeudessa käyttää samaa sukunimeä. Eniten taitaa häiritä itse termi rekisteröity parisuhde. Halutaan oikeutta käyttää liitosta nimeä avioliitto ja halutaan siten kaikki avioliitolle laissa määritellyt oikeudet.

”Osa tavoitteista voitaisiin saavuttaa myös tekemällä muutoksia nykyiseen lakiin rekisteröidystä parisuhteesta. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi, että parisuhdemuotojen luokittelu jatkuisi, mikä ei edistä esityksellä tavoiteltua yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Tämän esityksen kaikki tavoitteet saavutetaan ainoastaan antamalla samaa sukupuolta oleville pareille oikeus avioliiton solmimiseen.”

Mistä ei ole kysymys?

Monen kärkkään vastustajan ilmaiseman mielipiteen taustalla on perehtymättömyys tai peräti väärinkäsitys. Koetaan, että aloite uhkaa jollakin tavalla perinteistä avioliittoa, joka on totuttu ajattelemaan miehen ja naisen välisen parisuhteen sinetiksi. Yleensä taustalla on kristillinen tai yleisemmin uskonnollinen avioliittokäsitys.

”Esityksen on tarkoitus mahdollistaa samaa sukupuolta olevien siviilivihkiminen. Tällä muutoksella ei puututa uskonnollisten yhdyskuntien avioliittolain 16 §:ssä säädettyyn oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko mukaan lukien, on jatkossakin itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.”

Jos kansalaisaloite ja siinä ehdotetut lakimuutokset tulevat voimaan, kirkot ja uskonnolliset yhdyskunnat, joilla on vihkimisoikeus, joutuvat määrittelemään kantansa siihen ketä vihkivät jatkossa avioliittoon ja miten suhtautuvat siviilivihittyjen avioliiton siunaamiseen. Se selkiyttäisi nykyistä tilannetta.

Olen kristillisen avioliittokäsityksen kannalla. En kuitenkaan vastusta sillä tai millään muullakaan perusteella lain muuttamista, joka saattaisi olla yhteiskunnallisesti viisasta. Silti luulen, että tasavertaisuusparku ei siihen lopu. Vähemmistöjen todellisen ja koetun epätasa-arvon sarkaa riittää.
_________________________
Lähde: kansalaisaloite.fi

Olemme nauttineet olympialaisten huippuhetkistä, muutamien urheilijoidemme menestyksestä siellä. Mitalit ovat olleet tiukassa, varsinkin kulta, niin kuin vähäväkiselle kansalle sopiikin isoissa ympyröissä. Muistan nekin vuodet, kun hiihtäjiemme odotettiin tuovan kultaa vähän lajissa kuin lajissa. Kunnes kävi ilmi miten ne tulokset saatiin aikaan.

Ehkä hiihtourheilumme häpeäkyyryn vuodet ovat nyt ohi, kun uusi sukupolvi on suksinut laduille voitontahto ja ilo menoa siivittäen. Urheilutoimituksissa on myös päässyt ääneen sukupolvi, joka osaa iloita muustakin menestyksestä kuin kultamitaleista. Asennemuutos on ilo katsojalle ja kuuntelijalle. Jokainen tajuaa, että epäonnistumisia sattuu eikä aina voi onnistuessaankaan voittaa, kun kisoissa on muitakin.

Minua on ihastuttanut erityisesti nämä lätkäpelien tosimiehet, jotka onnistuneen maalin jälkeen antavat ilon näkyä ja tuntua. Komean turnauksen jälkeen voi mitali kaulassa herkistyä vaikka kyyneliin asti miehisyyden siitä kärsimättä. Ihmeellistä, että meidän junnukaukaloistamme on noussut sellainen kiekkoilija kuin Teemu, joka nelikymppisenä yhä jaksaa syttyä ja sytyttää. Siinä on pelaajalegenda kauneimmillaan.

Venäläiset hoitivat kisaisännyyden loistavasti. Tosiasia on, että monin tavoin tuo naapurikansa on lahjakasta ja kyvykästä eikä sitä seikkaa piilottele. Tietenkin olympialaiset ovat spektaakkeli, mahtipontisine alkajais- ja päätösjuhlineen ja massiivisine järjestelyineen sekä mediatapahtumana vertaansa vailla – hikisen punnerruksen palkintona urheilijoille kohokohta ja arjen vastapainona katsojalle suuri tunteiden näyttämö.

Jälleen kerran vallanpitäjä on ajautunut konfliktiin kansansa kanssa. Tuloksena on ruumiita, tuhkaa ja raunioita. Ei ihminen opi toisten tekemistä virheistä, jokainen tahtoo tehdä ne omansa. Euroopan itäkyljessä tärisee maa muutoksen kivuissa. Vähän etelämpänä synkeä teurastus on jatkunut pian kaksi vuotta. Sota on ikuinen.