Perinneosastolta:

Lempi Jääskeläinen;  Hovin vallat    Otava 1956 (5.p. 1975)

Hovin vallat on ensimmäinen koskaan lukemani kirjailija Lempi Jääskeläisen (1900-1964) historiallisista romaaneista. Se kertoo Venäjän keisarinna Elisabetin sukulaisilleen lahjoittaman Koitsanlahden hovin harjoittamasta sortovallasta pitäjän talonpoikia kohtaan 1700-luvulla. Vuonna 1783 keisarinna Katariina II  peruutti lahjoituksen, otti hovin tilat pois sortosuvuilta talonpoikien kapinan ja lukuisien anomusten jälkeen ja teki Koitsanlahden hovista kruunun tilan. Vasta Aleksanteri II antoi 1856 lopullisen vapautuksen Parikkalan ja Simpeleen talonpojille päivätyö- ja verovelvollisuudesta, jonka vapautuksen Senaatti vahvisti. Sata vuotta myöhemmin Koitsalahden Hovin pihamaalle pystytettiin muistomerkki tuon vapautuksen kunniaksi.

Olin oppikoulun alaluokilla, kun sain 1956 ilmestyneen kirjan kirjastosta käsiini ja muistan miten tarina järkytti. Aikuisena toistamiseen luettuna vaikutus oli lähes yhtä voimakas eikä tuo elävästi kerrottu kotiseutuni musta muinaishistoria vielä nytkään ole tehoaan menettänyt. Erityisesti nautin murteen elävyydestä, jossa tulee vastaan oman äitini kieli monin, nyt jo unohtamieni ilmaisujen muodossa. Romaanin paikkakuvaus, henkilöt ja tapahtumat ovat todellisuuspohjaisia, kirjailija kertoo romaanin loppusanoissa. Itse Viipurissa syntynyt ja kasvanut Lempi Jääskeläinen teki romaanillaan kunniaa sukunsa kantakodille Parikkalan pitäjässä, missä myös yhä on hänen hautansa

————————————

Kari Hotakainen; Buster Keaton Elämä ja teot        WSOY pokkari 2012 (1991)

Eipä ole minulla paljon käsitystä mykän elokuvan sankareista, nimeä enempää en Busteristakaan tiedä eikä kasvoistakaan ole muistikuvaa. Valitsin kirjan siksi, miksi pokkarit valitaan: oli kevyt kantaa mukana ja lukea vaakatasossa. Sivujakaan ei ole kuin sata. Lukiessa alkoi yhä vahvemmin tuntua siltä, että nimeksi olisi sopinut Buster Keatonin näköisen miehen elämä ja teot. Moni kriitikkomies pitää Hotakaisen lausetta lähes täydellisenä, mitä ikinä tuo tarkoittaakin. No, hotakaismaiseksi kirjaksi ihan mainiota naisenkin luettavaa. Minäkin, mokoma tosikko, nauroin pari kertaa ääneen.  – Monesta syystä itseään voi hauskuuttaa lukemalla Hotakaista, vaikka tuo olisikin itse Buster Keatonin näköinen mies.
*
Riitta Jalonen;  Kuka sinut omistaa    Tammi 2013

Heidi-tytön ja pienen Jean-pojan tarina on kirjoitettu isosiskoksi joutuneen tytön näkökulmasta ja jää – ehkä juuri siksi – jotenkin suttuiseksi, hämäräksi. Jalonen kuvaa sisältä päin yksinäisen tytön kiintymystä heiveröiseen poikaan, joka tulee sijaiskotiin määräämättömäksi ajaksi. Vähitellen tyttö on niin sisäistänyt puolustustehtävänsä, että kun biologinen äiti lopulta hakee pojan, tytön maailma kuihtuu ja ikävä on raastavaa.  – Huolimatta palkitusta kirjoittajasta, en oikein päässyt tähän tarinaan mukaan.   
*
Antti Eskola;  Vaikka en niin kuin kirkko opettaa        Kirjapaja 2013

Sosiaalipsykologi Eskola, emeritusprofessori Tampereelta, on julkaissut kolmen uskonnäkemyksiään esittelevän kirjan trilogian. Ei se uskon pohdiskelu siihenkään vielä päättynyt, hän sanoo tässä kirjassa, että tätä kirjoittaessaan hän ei ajatellut tekevänsä kirjaa, vaan jatkavansa uskon pohdintojaan. Sopiihan sitä jatkaa, mutta kovin paljon uutta sanottavaa hänellä ei aiheesta kyllä ole. Tässä hän päätyy teesiin: Tiedän, että uskon. Poikkeaahan se piirun  verran v. 2003 julkaisusta Tiedän ja uskon.
*
Leena Krohn,  Hotel Sapiens        Teos 2013

Krohn on, sen olen täälläkin jo todennut, ihan omaa luokkaansa suomalaisessa kirjallisuudessa. Aina ei tiedä, onko teksti hulluutta vai neroutta, mutta kylmäksi se ei jätä. Kirjan alaotsikko on ”Ja muita irrationaalisia kertomuksia”. Toden totta tarinat liikkuvat irrationaalisessa maisemassa, jossa voi tapahtua mitä vain, ihan suvereenisti realiteetit ohittaen. Mainiota sanataidetta ja huimaa ajatuksen lentoa, joka kieputtaa ihanasti sfääreissään.
*
Tiina Raevaara;  Eräänä päivänä tyhjä taivas  Teos 2008;   En  tunne sinua vierelläni   novelleja    Teos 2010

2000-luvun kirjailijoista Raevaara on paitsi filosofian tohtorina ja geneetikkona ansioitunut, myös omintakeinen aiheenkehittelijä ja lahjakas sanankäyttäjä. Hänen novellikokoelmaansa lukiessa tulee mieleen Leena Krohnin ja Jyrki Vainosen myyttiset sukellukset ihmismielen monikerroksisuuteen. Esikoisteos on ehjä kokonaisuus, sen voi lukea vaikka yhteiskuntametaforana tai jonkinlaisena apokalyptisenä näkynä. Myöhäisempi on ensimmäistäkin ahdistavampi. Raevaara ei päästä lukijaa helpolla, mitään viihdyttävää tarinoissa ei ole, liikutaan mielen hajoamisen rajamailla. Näissä skitsofreenisissä välähdyksissä on myös kauneutensa.
***

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.