Tuhkakeskiviikko aloittaa paastonajan. Asia ei ole mediaseksikäs, siitä enimmäkseen vaietaan. Paasto liittyy monen mielessä, jos mihinkään, niin painonpudotus- tai elimistön puhdistusrituaaleihin. Kirkollisissa piireisssä puhutaan paljon paastosta. Miten se kenenkin seurakuntalaisen elämässä näkyy ja tuntuu, vaihtelee. Joku siistii elämäntapojaan yksinkertaisemmiksi. Toinen paastoaa lihasta, alkoholijuomista, kahvista, herkuista. Joskus tuntuu, että turhasta puhumisesta olisi parempi paastota kuin syömisistä ja juomisista.

Kuulun siihen kansanosaan, joka joutuu terveyssyistä pitämään ruokavaliota kaiken aikaa. Siinä on vältettäviä, rajoitettavia ja suositeltavia ruoka-aineita. Mitä tasaisempana ravinto – ja muukin elämä – pysyy, sitä paremmin voin. Ruokapaasto ei siis ole minun juttuni. Kohtuus kaikessa olisi suositeltava elämäntapaohje yleisemminkin.

Olen ollut viikonlopun retriitissä. Se merkitsee paastoa normaalista arjesta, poikkeuselämää, jossa päivä täyttyy hiljaisesta, keskustelemattomasta yhdessäolosta, yhteisistä aterioista, mietiskelyistä ja kappelihetkistä, yksinäisistä luontokävelyistä ja levosta. Pelkästään radion, television, puhelimen ja netin sulkeminen on vaikuttavaa. Riippuvuudet paljastuvat. Elämä pelkistyy, löytyy yhteys oleelliseen.