Olemme nauttineet olympialaisten huippuhetkistä, muutamien urheilijoidemme menestyksestä siellä. Mitalit ovat olleet tiukassa, varsinkin kulta, niin kuin vähäväkiselle kansalle sopiikin isoissa ympyröissä. Muistan nekin vuodet, kun hiihtäjiemme odotettiin tuovan kultaa vähän lajissa kuin lajissa. Kunnes kävi ilmi miten ne tulokset saatiin aikaan.

Ehkä hiihtourheilumme häpeäkyyryn vuodet ovat nyt ohi, kun uusi sukupolvi on suksinut laduille voitontahto ja ilo menoa siivittäen. Urheilutoimituksissa on myös päässyt ääneen sukupolvi, joka osaa iloita muustakin menestyksestä kuin kultamitaleista. Asennemuutos on ilo katsojalle ja kuuntelijalle. Jokainen tajuaa, että epäonnistumisia sattuu eikä aina voi onnistuessaankaan voittaa, kun kisoissa on muitakin.

Minua on ihastuttanut erityisesti nämä lätkäpelien tosimiehet, jotka onnistuneen maalin jälkeen antavat ilon näkyä ja tuntua. Komean turnauksen jälkeen voi mitali kaulassa herkistyä vaikka kyyneliin asti miehisyyden siitä kärsimättä. Ihmeellistä, että meidän junnukaukaloistamme on noussut sellainen kiekkoilija kuin Teemu, joka nelikymppisenä yhä jaksaa syttyä ja sytyttää. Siinä on pelaajalegenda kauneimmillaan.

Venäläiset hoitivat kisaisännyyden loistavasti. Tosiasia on, että monin tavoin tuo naapurikansa on lahjakasta ja kyvykästä eikä sitä seikkaa piilottele. Tietenkin olympialaiset ovat spektaakkeli, mahtipontisine alkajais- ja päätösjuhlineen ja massiivisine järjestelyineen sekä mediatapahtumana vertaansa vailla – hikisen punnerruksen palkintona urheilijoille kohokohta ja arjen vastapainona katsojalle suuri tunteiden näyttämö.