O’ooh, Suomen päivä olympiakisoissa, vihdoinkin! Aino-Kaisa ja Kerttu jälleen hopeanhohtoisina, Sami ja Iivo sisukultaisina, ja Leijonajoukkue loppukilpailuihin voitollaan Venäjästä.

Myönnän, etten uskonut kultamitaliin. Olihan siinä loppusuoralla toisen onnettomuus toisen onni, mutta voitto tuli kyllä vastaansanomattomalla sisulla. Kamera näytti, ettei Sami heti uskonut oikein itsekään voittaneensa. Lahden 2001 jälkeen suomalainen hiihto on ollut niin häpeää ja tuskaa täynnä, ettei voittoja ole nähty. Olkoon tämä se onnenpäivä, joka vihdoin kääntää uuden lehden suomalaisen hiihdon historiassa! 

Kävinpä viime viikolla taas nuokkumassa aikani kuluksi terveyssysteemin odotusaulassa. Piti otattaa tavanomainen verinäyte (joka viides viikko), minkä ohella jonotin tällä kertaa myös infoluukulle. Sieltä kysyin, miten sen suositellun rokotuksen saa. Tiedottajan vastaus oli, ettei hän tiedä, pitää kysyä potilastoimistosta (viereinen luukku). No, jonotin sitten taas sinne kuullakseni, että rokotusaine on loppu, pitää tulla ensi tiistaina jonottamaan toiseen aulaan.

Tänään oli se tiistai. Olin Toisen kanssa paikalla vähän jälkeen kahdeksan. Saimme numerot 90 ja 91. Olin ottanut aamun Hesarin mukaan ja sitä tutkiessahan se puolitoista tuntia saatiin miten kuten kulumaan. Usko meinasi loppua, kun numero 40:n paikkeilla kerrottiin, että rokotetta riittää enää n. 50:lle. Numero 80:n tienoilla tuli aluesairaalasta lisää rokotetta, mikä oli hyvä juttu, sillä siinä vaiheessa ovesta sisään oli kävellyt jo 150:s jonottaja. Meidän kahden piikitykseen ei mennyt kuin muutama minuutti, mutta jonotushan terveyssysteemissä onkin pääasia. Sopii ihmetellä, että tosi moni meidän ohellamme oli jättänyt jokasyksyisen kausirokotuksen väliin.

 

Lauhkea talvipäivä aina,

taivas supussa lammen päällä,

reunoilla metsät ja pellot ja muutama talo.

Minä puolivälissä jäätä

tulossa kotiin

äiti mäessä navettanuttu päällä,

saman harmaan käärössä kaikki,

aina.

*Anja Salokannel

 

Sunnuntaina, kun punainen pakkastaivas

vihdoin on tarpeeksi korkealla, lapset

muistuttavat postikortteja, kaikki on

heleää, kirkasta, lasinkaltaista,

kun painajainen irrottautuu sinusta,

ja hengität syvään, taitut siihen mikä

on, ainoaan elämääsi, puserrat sen itseäsi

vasten, kaksin käsin

kassin, lapsen, ihmisen joka nyt lähtee

tai tulee, vaikka lähteekin, tulee

kuvatuksi silmän verkkokalvoon, korvaan.

Otat sen, otokset, leikkaamattomana.

Ja kohtauksista kasvaa juoni, kaunis kaari.

Yli taivaankannen kuin suihkukoneen häntä.

*Arja Tiainen

 

Pysähtynyt ilma, kuutamo,

valaistu ikkuna.

Kaukana aurinko, aallot.

 

Metsä äänetön, lumi pehmeää,

pilvet liikkumatta,

kauempana liikettä, värejä.

 

Hämäränvalkeat päivät,

samaa väriä maa, pilvet ja metsä,

yhä kauempana maailma,

 

unelmat

kaukana maailmassa

toteutuvat.

 *Hannu Salakka

 

lempeitä lepereitä, hilpeitä hiutaleita

                             komeita kinoksia

kirkasta, säihkyvää, viileänkaunista

puhtaalta tuoksuvaa

–          oi, talveni lapsuus, nuoruus!

harmaantuvat hanget, sohjona soivat

                             sameaa             haurasta

                             itkusilmäikkunoissa valo väsyy

–          aamulla laulaa lintu talven kuolemaa, kevättä!

Nainen on spontaani, sanoo jotakin, mitä tahansa. Mies nyökkää, jatkaa puhetta, ottaa kantaa: niin, mutta… Mies tietää paljon ja haluaa olla oikeassa. Usein usein hän onkin. Jos mies innostuu aiheesta, nainen kuulee esitelmän, jossa todistetaan miehen näkökanta. Oikeastaan nainen halusi vain keskustella, ei tietää. Vuodet kuluvat ja nainen ei enää ole spontaani. Hän vetäytyy usein huoneeseensa kirjoittamaan. Mies tulee toisinaan ovelle puhumaan, nainen hymyilee, nyökkäilee. Toisinaan nainen kimpaantuu käsittämättömästi ja varoittamatta, mutta leppyy pian. Mahdollisesti nainen rakastaa miestä ja tietää miehenkin rakastavan.

olet kaunis, kun avaudut ja antaudut valolle

Leidi K oli jäänyt flunssaansa potemaan, mutta me kolme olimme koolla. Ensin katsoimme koskettavan ja järkyttävänkin tositapauksiin perustuvan elokuvan Philomena, jonka pääosasssa on hurmaava Judi Dench. Tämä tarina ei jätä katsojaa kyyneleittä, onhan kyse vanhasta äidistä, joka koko ikänsä on ikävöinyt muualle adoptoitua poikaansa. Irtisanottu uutistoimittaja kiinnostuu vanhuksen tarinasta ja lähtee auttamaan etsinnöissä. Pojan elämän palapeli pääsee vähä vähältä rakentumaan äidin mielessä ja kun ympyrä sulkeutuu, löytyy paikka muistoillekin.

Tarvoimme sohjoisessa, sumuisessa ja tihkuisessa Stadissa Esplanadin kahvilan kautta Ritarihuoneelle, jossa on meneillään (16.2. asti) aatelissukuihin liittyvä kiinnostava näyttely. Mahtava sisääntuloaula ja portaikko, salin vaakunoiden peittämät seinät ja korkea tila sinänsä luovat heti erikoisen ja juhlavan tunnelman. Upean vanhan talon iso sali oli täytetty aatelissukujen historiaan liittyvällä esineistöllä. Käynti teki eläväksi Ruotsin vallan ajoilta peräisin olevien kuninkaan aateloimien sukujen laajan ja monitahoisen merkityksen maamme talous- ja kulttuurielämässä. Näyttelyssä oli paljon väkeä ja ruotsinkielinen puhe kajahteli kaikkialta. Tajusin yllättyneenä, miten monessa yhteydessä olen itsekin elämäni varrella tavannut näiden vanhojen sukujen edustajia. Jotain haikeaakin oli tunnelmassa, sillä Ritarihuone rappeutuu, kuten tasavaltalaisessa yhteiskunnassamme itse aatelisto kuihtuu sukupolvi sukupolvelta ja sulautuu hiljalleen valtaväestöön.

Ystävätär Lee ja minä singahdimme sovitulta kohtaamispaikalta Stadissa Ateneumin takakujalle, jossa osui silmiin vaatepuoti 70{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} ale -mainoksin. No pakkohan sinne oli poiketa. Ystävättäret ovat naiselle erittäin hyödyllisiä shoppaillessa. He näkevät kauempaa ja toisen silmin, sopiiko valitun vaatteen tyyli ja väri. Yksin olisin luultavasti mennyt ihan eri kauppaan tai ostanut taas sen lempiväriseni. Lee löysi itselleen kauniin myssyn ja minä kaksi uuden tyylistä puseroa garderobiini.

Koska Stadissa eletään bliniviikkoja, pitihän meidänkin maistaa kausiherkkuja. Päädyimme Lasipalatsin yläkerran funkisravintolaan. Blinit olivat täyteläisiä ja rapeita, lisukkeet oivallisia, minulla kala- , Leellä kasvislajitelmaa. Koska meillä ole aikatauluongelmia, voimme istua kunnes ne tärkeimmät on puhuttu. Ystävänpäiväähän voi viettää milloin sopii, miten hyvältä tuntuu ja vaikka miten monta kertaa vuodessa. 

Pöydälläni on syksyinen pojantyttären kuva. Katselen kuvaa päivittäin ihmeissäni. Miten ne ovat saaneet kaksivuotiaan pysymään paikoillaan ja osuneet silmät sieluun asti auki -hetkeen. Miten täynnä onkin hänen katseensa lapsen utuista ja viatonta valoa, pää tyttömäisesti kallellaan, ja suu somasti supussa. Onko katseen pohjalla pisara surumieltä vai onko se vain omani heijastus? Joskus kun katson oikein kauan, on kuin pojantyttären katse puhuisi minulle jotakin tärkeää, ja silmäni kyyneltyvät hellyydestä.

Pöydälläni on myös pojanpojan kuva, samassa päiväkodissa otettu. Hänkin katsoo suoraan kohti. Hänessä väreilee vahva poikaenergia. Katse on valpas ja iloinen, suu hymyssä niin, että hampaatkin näkyvät (on varmaan pyydetty hymyilemään). Hän näyttää istuvan rennosti tuolissa, mutta samalla valmiina ponnahtamaan ylös ja syöksymään leikkeihinsä luvan saatuaan. Ilme on sellainen kuin viisivuotiaalla pojalla, jonka päässä vilisee uteliaita ajatuksia. Ehkä ne liittyvät kuvaamistapahtumaan, sillä vähän myöhemmin hän kirjoittaa tikkukirjaimin joulupukille kirjeen ja toivoo kameraa.

Kotikadun koivut odottavat jo kevättä. Talitiaiset harjoittelevat jo innokkaasti repertoaariaan. Pilviset päivät notkuvat kulmilla saapasjaloin, aurinkoiset valuttavat räystäiltä vettä sirrisilmin. Jos talven selkä jo taittui vasta oiettuaan, oli sen aika lyhyt ja poski pehmeä.

En liene ainoa, jota on alkanut kyrsiä kielen vartijain toimistoissa puhaltelevat uudet tuulet. Koska kyrsiminen on ikävä tunne, on varmaan parasta opetella sen sijaan kärsimään ja alkaa se pian. Alkakoot muut tekemään ja kohkaamaan siitä, että niin on oikein, saan olla se jäärä, joka ei kielikorvaansa lotkauta moisille kotkotuksille. Niillä mennään, mitkä opittu on ja muille höpönhöpön. En rupea periksi antamaan, vaikka pyörtävät muinaiset pyhät päätöksensä painostuksen alla. Saahan kieli kehittyä, en sitä, mutta kun se tuntuu kehittyvän löysään suuntaan.