Syvä huokaus. Huokauksessa on hiukan helpotusta ja kosolti hämmästystä: ihmeiden aika ei olekaan ohi! Että oppositio kykenee muuhunkin kuin alituiseen virnuiluun ja räksytykseen. Että hallitus kykenee muuhunkin kuin käymään yksitoikkoisen jaakaavaa ja kyllästynyttä puolustustaistelua opposition ristitulessa. Hiihoo!

Mutta sitten. Ilmaantuu yksi ja toinen maakuntien rivimies, jolle puheenjohtajain sopima SoTe-malli ei käykään. Meitä ei ole kuultu! Ei me tämmöistä ole haluttu! Hetken päästä valitukseen yhtyy liittyy kuntapoliitikkojen kuoro, jossa yksi ymmärtää asian niin toinen näin ja kolmas ei ollenkaan. Mitenkäs nyt suu pannaan?

No, yliopistollisten keskussairaaloiden hegemonia erikoissairaanhoidon kentällä ei ole  mikään uusi asia, mutta että hussit, tyksit, tayksit, kyssit ja oyksit alkaisivat päättää alueensa perusterveydenhuollostakin, mitenkä tuon nyt ottaisi. Ymmärtääkö Oulu mikä on kansalaisen tilanne Sevettijärvellä, Sodankylässä tai Kainuun korvessa?

Monta on kysymystä levällään kuten herra jokisella eväät. Kuka päättää, kuka järjestää, kuka maksaa ja kuka vastaa mistäkin? Maksupuoli näyttää piirileikiltä. Valtio kerää veroja ja avustaa kuntia. Kuntakin kerää veroja ja maksaa SoTe-maksuja asukasmäärän ja sairastavuuden mukaan SoTe-alueelle, joka päättää miten kunta itse saa järjestää perusterveydenhuoltonsa.  

Perustuslaki kuulemma takaa kuntien itsemääräämisoikeuden. Missä se oikeus luuraa tässä SoTe-mallissa? Se on ainakin selvää, että kuntalaisella ei ole mitään sanomista. Maksat verosi ja ymmärrät olla kiitollinen niistä palveluista mitä ehkä saat.  

Ajelimmme viikolla kevätpäivää tasaamaan Ruissaloon, tuttuun ja mieluisaan kylpylään. Viimeksi olimme lomailleet siellä 2011 tammikuussa. Majoituttuamme lähdimme oitis tarkastamaan kevään etenemistä metsäkävelylle. Miten ihanan, merellisen raikasta! Olin varannut hartiahieronnan kuntohoitajalta tulopäiväksi ja hoitopenkillä maatessa sain huumorintajuista juttuseuraa sekä pehmityksen ohella ilmaiset hyvät neuvot alaselän venyttelyyn. Kuntohoitaja vannotti oikein ’kautta kiven ja kannon’ että teen venytykset säännöllisesti. Lupasin.

Tasauspäivänä heräsimme auringonnousuun. Aamiaiselta lähdimme taas metsäkävelylle ja löysimme luontopolun, joka kulki lintujen ruokintapaikan kautta. Siellä kuuli monenmoista sirkutusta, jänis loikki kauempana, ja orava seuraili männynoksalta kulkuamme. Neljä kilometriä riitti, sitten jo Toisen lonkka ja minun kipulihakseni muistuttivat kohtuudesta. Iltapäivällä meillä oli molemmilla jalkahoito ja minä sain vielä virkistävän kasvohoidon. Hyvin hoidettuina nautittiin kahvit ja nukuttiin makoisat päiväunet.

Iltapäivällä sää pilvistyi,tuuli pyöritteli lumituiskua ikkunan takana. Päätettiin syödä päivällistä oikein pitkän kaavan mukaan. Alkuruokana oli kampasimpukkaa. Sehän ei itsenään paljon muulle maistu kuin merelle, mutta sopivan kirpeät kastikkeet antoivat väriä ja täyteläistä suutuntumaa. Pihvi oli murea ja jälkiruoka lemon posset kohmeisten vadelmien kera oli oikein raikas päätös aterialle.

Iltaohjelmaksi talo tarjosi yläkerran kabinetissa katulähetyksen iltahartautta ja alakerran aulassa harmonikkatansseja. Arvatkaa kumpi valittiin. Ettepä arvanneet – tehtiinkin poikkeusliike ja mentiin yläkertaan. Kolmea vaille ilmoitetun alkuajan siellä oli paikalla pappi ja kanttori ja muuan vanha mies. Istahdimme takariviin, josta kanttori kutsui meitä ”lähemmäksi, että kuulette paremmin”, johon minä, että kiitos vain, meillä ei kuulossa ole mitään vikaa. Kanttoria ei selvästikään ollut siunattu huumorintajulla, huomasin. Tasalta pappi aloitti kuuluttamalla virren, jota kanttori istuutui säestämään pianolla. Viime hetkellä joukkoon liittyi yksi pariskunta lisää. Papin puheista päättelin, että katulähetyksessä ollaan vanhakantaisen pappeuskäsityksen miehiä. Ei siitä puheesta sielu paljon kostunut, mutta mukava oli virsiä laulaa. Loppuilta meni huoneessa lueskellessa ja Toinen viihtyi television ääressä.  Uni maittoi.

Lähtöaamuna saimme seurata ruokasalin maisemaikkunasta kahden joutsenen  ruokailupuuhia ja uteliaan ketun tarkastusretkeä rannalla. Kotimatkalle lähdettiin hyvissä ajoin. Poikettiin matkalla vielä ihailemaan Yliopiston kasvihuoneen orkideoiden ja kamelioiden kukkimista ja Turun Taidemuseon Emil Vikström -näyttelyn herkkiä marmoriveistoksia.

Presidentit pitävät puheita. Puheet institutionalisoituvat, ne kuvataan ja kirjataan. Oman maan kansalainen tuumii, että puhe oli hyvä. Toisen maan kansalainen katsoo, koettaa ymmärtää mitä tuo haluaa sanoa. Politiikkaa ammatikseen tutkivat analysoivat keskenään puhetta ja sen viestiä. Pienen miehen pieni sielu hyrisee itsetyytyväisyyttä. Voimansa tunnossa kokee tekevänsä historiaa.

Mie romahan, sie romahat, hää romahtaa. Myö romahettaa, työ romahatta, hyö romahtaat. Hää ol jo romahtant, ko män siihe koskee sillo ko se vielä ol valloillaa.  

Olipahan erilainen teatterikokemus taasen. Kansallisteatterin suuri näyttämö tarjosi loppuunmyydyn esityksen Luolastosta. Hämmästykseksemme tavanomainen, keski-ikäinen ja iäkkäämmänpuoleinen yleisö oli vähemmistönä ja katsomo täyttyi nuorista abi-ikäisistä. Lämpiötilat ovat kovin ahtaat muutenkin, niinpä siellä kirmaileva nuori väki sai aikaan kovan tungoksen ja varsin meluisan äänimassan.

Näytelmän aiheesta johtuen osasi odottaa, että lavastus ei silmiä hivele. Olihan se karu. Tummansävyiseen kokonaisuuteen luotiin jälkipuoliskolla visuaalista eloa muovipulloröykkiöillä, joiden käyttö sortuvassa ydinjäteluolastossa oli hyvin toimiva idea. Näyttelijöiden puvustus oli samaa ankeaa värimaailmaa, jossa kirkuvissa työasuissa liikuskelevat insinöörit olivat huutomerkkeinä.

Laura Ruohosen teksti on paikoin kaunista kuin runo, paikoin niin syvää, ettei se näyttämöltä välitettynä tavoita katsojaa, mutta myös ahdistuneen teräväsärmäistä ja huutavaa kiroilua. Yksi nuorimies permantokatsomossa nauroi ääneen monessa kohtaa, jossa teksti oli vakavimmillaan.  Jälkipuoliskolla tekstiin oli ujutettu ajankohtaiskatastrofien rypäs, joka irrotti aidot naurut koko katsomosta. Jotenkin vartijamiehen (Martti Suosalo) ja nuoren arkeologinaisen (Alma Pöysti) välille syntyvä kiinnostus ja rakkauden mahdollisuus jäi ontoksi, kaikkialle katsomoon tuskin välittyi herkin kohtaus, joka perustui miehen ilmeisiin naisen koskettaessa.   

Olimme saaneet paikat aitiosta, jossa tuoleja on kahdessa rivissä. Takanamme istuvat nuoret päätyivät kuiskailemaan keskenään. Aikani sitä kestin, sitten käännyin ja sanoin: Voisitteko olla keskustelematta? Poika pyysi anteeksi ja puhe loppui. Tyttö selasi sitten loppuajan kännykkäänsä, jonka valo paistoi ärsyttävästi silmäkulmaan. Tervetuloa teatterimaailmaan nuori katsojasukupolvi, mutta voisitteko millään ottaa huomioon muitakin.

Paluumatkalla ihmettelimme, mikä nykyteatterissa vieraannuttaa katsojaa. Miksi kiinnostava aihe ei oikein antaudu esitykseksi, joka puhuttelisi. Luolastosta jää jälkikuva, jossa ihmiset puhuvat ja huutavat, hissit nousevat ja laskevat, köysissä roikutaan ja valokiilat nuolevat näyttämöä ja katsomoa. Näyttämö katsoo katsomoa, katsomo näyttämöä, pimeys pimeyttä.

Ennen sanottiin, että ihan sama kuin seinille puhuisi, kun joku ei kuunnellut. Nykyään kirjoitellaan naamakirjan tai viserryslaatikon seinille missä on oltu ja mitä tapahtui. Meneminen ja näkyminen on tärkeää, ei tapahtumien merkitys. Toisaalta merkitysten jakaminen haalistaa niitä, sillä merkitys on kuitenkin spesifinen, jotenkin intiimi. Nettikirjoittaminen on sen punnitsemista olisiko merkityksistä vaiettava vai voisiko antaa enemmän itsestään ja ottaa riski tulla väärinymmärretyksi, raavituksi tai ohitetuksi.

Yhtenä päivänä ovikello soi. (Se on aina tapaus, sillä ei täällä usein soitella.) Meillä Toinen hoitaa ovikelloasiat, koska hän on myös taloyhtiön vastuuhenkilö. Postinjakaja siellä pyyteli anteeksi, että hänen laukkunsa oli melkein syönyt yhden kirjeen. Kirje oli hieman kärsinyt jakopäivän sateesta. Se olikin tärkeä, sillä siinä oli minulle kutsu terveyssysteemiin infotilaisuuteen.

Toisena päivänä ovikello soi. Siellä oli taas Postinjakaja. Tällä kertaa hän pahoitteli kovasti, että oli jotenkin epähuomiossa onnistunut tiputtamaan naapurin postin meidän lukolliseen laatikkoomme. No, Toinen marssi hänen perässään postilaatikkoa avaamaan. Postinjakaja setvi sisällöstä naapurille kuuluvat ja toimitti ne oikeaan paikkaan.

Kolmantena päivänä Postinjakaja riemastutti minut pois paikoiltani kantamalla laatikkoomme kortin, joka kertoi, että Kuopus ja Ystävätär olivat olleet pari viikkoa sitten Teneriffalla, kirjeen, jota olin jo kovasti odottanut ja yllätysihanan kirjeen, jonka päällä luki MUMMELI. Sen sisältä löytyi hieno piirustus, jonka taiteilija on Murunen.

Odotamme kiinnostuneena, mitä aktiviteettia postinjakajan laukku järjestää meille ensi viikolla.

* Marja-Leena Toukonen;  Valo taipuu        Basam Books 2014

kevätaamun armoton valo / karkotti sudet / toi tilalle raunioiden tutkijat
vuosisataiset katkerat kerrostumat / kertovat tosiasioita / mutta jättävät rivien välit tyhjiksi
välimerkkien takainen elämä / virtaa puroina / takaisin valokuva-albumeihin / isoisän päiväkirjan vettyneille sivuille

Marja-Leena Toukosen ensimmäinen runoteos Vuodet villiintyvät takanani (2011) piirsi hienoja filigraanikuvia menetyksen surusta ja merkityksen etsimisestä elämälle. Uusin Valo taipuu kuljettaa lukijaa menneisyyden rauniolöytöjen kautta pysähtymään erääseen elämän marraskuuhun ja heräämään talvipesähorroksesta uuteen kevääseen. Matka on rankka, vie voimat, mutta pohjalta versoo uutta. Näillä elämän syvillä teemoilla runot ravitsevat lukijaa yhä uudelleen.

Menneet syksyt / ovat sekoittuneet / lehtikasaksi pihamaalle / etsi sieltä / mitä minäkin vuonna
olin jo unohtanut marraskuut / sillä aamulla oli pimeää ja illalla taas / nyt näen nekin, hämärästi, mutta näen
mustat puunrungot / hiljaa virtaavan veden / jonka pinnalla uivat kaikki värit
*
Odotan sanoja / aamuyön tunneilla
ne tulevat ennen aamun lehteä / simpukan sisällä / musta helmi

Jokin näissä Marja-Leenan runoissa on äärettömän lempeää ja lohdullista viiltävimmilläänkin. Ne kertovat elämästä, joka on eletty syvästi, kipeästikin, mutta eivät ole pimeässäkään näköalattomia. Kiitos runoista, ne avaavat elämää, aukeavat uutta kohti.

Pissismummo ja Poikakaveri laittautuvat päiväkävelylle. Tuulee reippaasti ja tuulessa tuntuu kelpo ripaus kevättä. Jäisissä metsäpolun mutkissa pitää vielä vähän liukastella ja kierrellä, mutta tiet ovat jo kuivia. Kaikennäköisiä havaintoja tehdään, kumpikin kommentoi tyyliinsä. P.Mummo: – Kato, kato, mustarastaspari! Ne on jo tulleet takaisin! P.Kaveri:  – Ei ne niin ihme pitkälle muutakaan talveksi. Virossa monet talvehtivat. Äkkiäkös sieltä.

Metsäpolun varrella kaatuneella puunrungolla istuu pariskunta. Miesihmisellä on vieressään kaksi kyynärsauvaa. Sen jalka näkyy olevan paketissa. Naisihminen nakottaa siinä vieressä ja polttelee savuketta. Se pitelee toisella kädellä kahta talutushihnaa. Yhden hihnan päässä nököttää uneliaan oloinen pikku mopsi ja toisen – minipossu punaisissa valjaissa.

P.Mummo pysähtyy, äimistelee: – Hei, onpa hauska lemmikkipari teillä. Miten ne nuo pärjää keskenään? – Ai koira ja possu? Mikä ettei. Oikein hyvin tulevat toimeen, ne, sanoo miesihminen, vilkaisee vieruskaveria. – Ei oo ollu mitää ongelmia, niillä, nakkaa naisihminen takaisin. Possu kihnuttaa autuaana itseään puun runkoa vasten. Mopsi haukottelee.

Pissismummoa kutkuttaa ajatus minipossusta. – Eiks ois aika rohkee lemmikki? Mitenköhän tommosen saa sisäsiistiksi. P.Kaveri: – Ai, possun vai? No, siinä kuin koiran tai kissankin. No problem. Mummo jää miettimään, ajatus rispaantuu. – Sika se on kuulemma hyvinki älykäs eläin. Onkohan se koiraa fiksumpi? Se ei vissiin oo mikää laumaelukka. Varmaan se söis aika paljon enempi kuin koira. Ja sottais syödessään. Sillähän pitäis oma karsina olla. Ei ole ulkoilutuskaan ihan mutkaton juttu. Talvella sitä paleltais, kesäkuumalla kärpäset kiusais. Se unelmois mutakylvyistä, mistä sille niitä kaupunkioloissa. Ei se viihtyis, ei ainakaan kerrostalossa. Rivarissa koko rivi sais hepulin, ne luulis, että naapurinmies sielä örinöitsee aidan takana viinapäissään. Possu lompsis parketin pilalle talvella ja röhkis pihassa kaiken kesää. Elämä muuttuis jännittäväks kerta röhkäsyllä. – Ei enää ikinä tarttis syödä tähteitä, jos ois oma possu, unelmoi Poikakaveri. – Juuei. Eipä.

kaikki pimeydet / kaikenlaiset / mahtuvat valoon kasvokkain.// vain se pimeys / joka meissä on toisiimme selin / jää pimeyteensä. // mutta etkö Sinä hengitä sielläkin?  (Anna-Maija Raittila)

   ihmeellisen kevyt aamu hyvin nukutun yön jälkeen. vedän verhot. lasin takana sataa lunta, hyvin pehmeästi, hyvin hiljaa. kokoonnumme kappeliin ehtoollismessuun. vain yksi puuttuu joukosta. katselen retriittimatkalaisiamme paikaltani takaa. sydämen täyttää rakkaus, heltymyksen kyyneliin asti. Kristuksen kasvot, jokaisessa.

   aamiaisen jälkeen palaan rannalle. eilinen kirkas jää on nyt puhtaan valkeaa lumiaavaa. kumu on lakannut, on täysin hiljaista. polun varrella lumesta pilkistää kohmeisia sinivuokon lehtiä. kallio on saanut lumiharson otsalleen. sinne nousevalla tiellä ei näy vielä askeltakaan.

   mietiskelyrukoukseen asetan alttarikimpusta irrotetut punaiset kukat alas laakeaan maljaan antautumisen symboliksi. hiljaisuus on syvä, kevyt ja kirkas. kukaan ei kiirehdi pois.

   saamme lounaaksi uunilohta ja hedelmäsalaattia. kysyn jälkeen päin emännältä herkullisesta kalan kuorrutuksesta.  – smetanaa ja tuorejuustoa, ei kummempaa, sanoo hän. ruokailun jälkeen muutama jää takan ääreen selailemaan kirjoja. hiillos hehkuu. ajattelen maallista rakkautta, sen roihahduksia, kipunointia, hehkua, tuhkaa.

   päivärukoushetken jälkeen hiljaisuus päättyy. jo kappelin eteisessä joku lausuu ensimmäiset sanat. me tarvitsemme tämänkin yhteyden muodon. se liittää meidät arkeemme, toisiimme, samaan ihmisyyteen.

***