Syvä huokaus. Huokauksessa on hiukan helpotusta ja kosolti hämmästystä: ihmeiden aika ei olekaan ohi! Että oppositio kykenee muuhunkin kuin alituiseen virnuiluun ja räksytykseen. Että hallitus kykenee muuhunkin kuin käymään yksitoikkoisen jaakaavaa ja kyllästynyttä puolustustaistelua opposition ristitulessa. Hiihoo!

Mutta sitten. Ilmaantuu yksi ja toinen maakuntien rivimies, jolle puheenjohtajain sopima SoTe-malli ei käykään. Meitä ei ole kuultu! Ei me tämmöistä ole haluttu! Hetken päästä valitukseen yhtyy liittyy kuntapoliitikkojen kuoro, jossa yksi ymmärtää asian niin toinen näin ja kolmas ei ollenkaan. Mitenkäs nyt suu pannaan?

No, yliopistollisten keskussairaaloiden hegemonia erikoissairaanhoidon kentällä ei ole  mikään uusi asia, mutta että hussit, tyksit, tayksit, kyssit ja oyksit alkaisivat päättää alueensa perusterveydenhuollostakin, mitenkä tuon nyt ottaisi. Ymmärtääkö Oulu mikä on kansalaisen tilanne Sevettijärvellä, Sodankylässä tai Kainuun korvessa?

Monta on kysymystä levällään kuten herra jokisella eväät. Kuka päättää, kuka järjestää, kuka maksaa ja kuka vastaa mistäkin? Maksupuoli näyttää piirileikiltä. Valtio kerää veroja ja avustaa kuntia. Kuntakin kerää veroja ja maksaa SoTe-maksuja asukasmäärän ja sairastavuuden mukaan SoTe-alueelle, joka päättää miten kunta itse saa järjestää perusterveydenhuoltonsa.  

Perustuslaki kuulemma takaa kuntien itsemääräämisoikeuden. Missä se oikeus luuraa tässä SoTe-mallissa? Se on ainakin selvää, että kuntalaisella ei ole mitään sanomista. Maksat verosi ja ymmärrät olla kiitollinen niistä palveluista mitä ehkä saat.