Eduskunta tuskailee kansalaisaloitteen kimpussa. Aloite koskee sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä ja sillä on 7835 allekirjoittajaa. Moni kansanedustaja ja maakuntain rivikansalainen näyttää kokevan inhon väristyksiä aiheesta. Jotkut oikein tuohtuvat parkumaan millaista edes ehdotellaan.
Yleisemmin kansalaisten mielipidettä ei kysytä, mutta saahan sen kertoa. Voi myös koettaa vaikuttaa edustajiin, jotka joutuvat asiasta päättämään. Median mukaan niukka enemmistö kansanedustajista olisi valmis hyväksymään tarvittavat lakimuutokset.

Mistä on kysymys?

”3.2.1 Samaa sukupuolta olevien avioliitto
Keskeisin aloitteen sisältämä muutosehdotus on avioliittolain muuttaminen siten, että kahden samaa sukupuolta olevan henkilön on mahdollista solmia keskenään avioliitto. Muutos toteutettaisiin luopumalla avioliittolain säännöksistä, jotka viittaavat kihlakumppaneiden sukupuoleen. Lakiteknisesti muutos on hyvin pieni ja yksinkertainen: lain 1 §:n ilmaus “nainen ja mies” korvataan sanoilla “kaksi henkilöä”.”

Miksi parisuhteen rekisteröintioikeus ei riitä?

Luettuani aloitetekstin ja lakimuutosehdotukset jäin siihen käsitykseen, että mahdollisuus parisuhteen rekisteröimiseen ei ole poistanut samaa sukupuolta olevien parien kokemaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Käytännössä eriarvoisuus näkyy adoptio-oikeudessa ja oikeudessa käyttää samaa sukunimeä. Eniten taitaa häiritä itse termi rekisteröity parisuhde. Halutaan oikeutta käyttää liitosta nimeä avioliitto ja halutaan siten kaikki avioliitolle laissa määritellyt oikeudet.

”Osa tavoitteista voitaisiin saavuttaa myös tekemällä muutoksia nykyiseen lakiin rekisteröidystä parisuhteesta. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi, että parisuhdemuotojen luokittelu jatkuisi, mikä ei edistä esityksellä tavoiteltua yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Tämän esityksen kaikki tavoitteet saavutetaan ainoastaan antamalla samaa sukupuolta oleville pareille oikeus avioliiton solmimiseen.”

Mistä ei ole kysymys?

Monen kärkkään vastustajan ilmaiseman mielipiteen taustalla on perehtymättömyys tai peräti väärinkäsitys. Koetaan, että aloite uhkaa jollakin tavalla perinteistä avioliittoa, joka on totuttu ajattelemaan miehen ja naisen välisen parisuhteen sinetiksi. Yleensä taustalla on kristillinen tai yleisemmin uskonnollinen avioliittokäsitys.

”Esityksen on tarkoitus mahdollistaa samaa sukupuolta olevien siviilivihkiminen. Tällä muutoksella ei puututa uskonnollisten yhdyskuntien avioliittolain 16 §:ssä säädettyyn oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko mukaan lukien, on jatkossakin itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.”

Jos kansalaisaloite ja siinä ehdotetut lakimuutokset tulevat voimaan, kirkot ja uskonnolliset yhdyskunnat, joilla on vihkimisoikeus, joutuvat määrittelemään kantansa siihen ketä vihkivät jatkossa avioliittoon ja miten suhtautuvat siviilivihittyjen avioliiton siunaamiseen. Se selkiyttäisi nykyistä tilannetta.

Olen kristillisen avioliittokäsityksen kannalla. En kuitenkaan vastusta sillä tai millään muullakaan perusteella lain muuttamista, joka saattaisi olla yhteiskunnallisesti viisasta. Silti luulen, että tasavertaisuusparku ei siihen lopu. Vähemmistöjen todellisen ja koetun epätasa-arvon sarkaa riittää.
_________________________
Lähde: kansalaisaloite.fi

Olemme nauttineet olympialaisten huippuhetkistä, muutamien urheilijoidemme menestyksestä siellä. Mitalit ovat olleet tiukassa, varsinkin kulta, niin kuin vähäväkiselle kansalle sopiikin isoissa ympyröissä. Muistan nekin vuodet, kun hiihtäjiemme odotettiin tuovan kultaa vähän lajissa kuin lajissa. Kunnes kävi ilmi miten ne tulokset saatiin aikaan.

Ehkä hiihtourheilumme häpeäkyyryn vuodet ovat nyt ohi, kun uusi sukupolvi on suksinut laduille voitontahto ja ilo menoa siivittäen. Urheilutoimituksissa on myös päässyt ääneen sukupolvi, joka osaa iloita muustakin menestyksestä kuin kultamitaleista. Asennemuutos on ilo katsojalle ja kuuntelijalle. Jokainen tajuaa, että epäonnistumisia sattuu eikä aina voi onnistuessaankaan voittaa, kun kisoissa on muitakin.

Minua on ihastuttanut erityisesti nämä lätkäpelien tosimiehet, jotka onnistuneen maalin jälkeen antavat ilon näkyä ja tuntua. Komean turnauksen jälkeen voi mitali kaulassa herkistyä vaikka kyyneliin asti miehisyyden siitä kärsimättä. Ihmeellistä, että meidän junnukaukaloistamme on noussut sellainen kiekkoilija kuin Teemu, joka nelikymppisenä yhä jaksaa syttyä ja sytyttää. Siinä on pelaajalegenda kauneimmillaan.

Venäläiset hoitivat kisaisännyyden loistavasti. Tosiasia on, että monin tavoin tuo naapurikansa on lahjakasta ja kyvykästä eikä sitä seikkaa piilottele. Tietenkin olympialaiset ovat spektaakkeli, mahtipontisine alkajais- ja päätösjuhlineen ja massiivisine järjestelyineen sekä mediatapahtumana vertaansa vailla – hikisen punnerruksen palkintona urheilijoille kohokohta ja arjen vastapainona katsojalle suuri tunteiden näyttämö.

Jälleen kerran vallanpitäjä on ajautunut konfliktiin kansansa kanssa. Tuloksena on ruumiita, tuhkaa ja raunioita. Ei ihminen opi toisten tekemistä virheistä, jokainen tahtoo tehdä ne omansa. Euroopan itäkyljessä tärisee maa muutoksen kivuissa. Vähän etelämpänä synkeä teurastus on jatkunut pian kaksi vuotta. Sota on ikuinen.

O’ooh, Suomen päivä olympiakisoissa, vihdoinkin! Aino-Kaisa ja Kerttu jälleen hopeanhohtoisina, Sami ja Iivo sisukultaisina, ja Leijonajoukkue loppukilpailuihin voitollaan Venäjästä.

Myönnän, etten uskonut kultamitaliin. Olihan siinä loppusuoralla toisen onnettomuus toisen onni, mutta voitto tuli kyllä vastaansanomattomalla sisulla. Kamera näytti, ettei Sami heti uskonut oikein itsekään voittaneensa. Lahden 2001 jälkeen suomalainen hiihto on ollut niin häpeää ja tuskaa täynnä, ettei voittoja ole nähty. Olkoon tämä se onnenpäivä, joka vihdoin kääntää uuden lehden suomalaisen hiihdon historiassa! 

Kävinpä viime viikolla taas nuokkumassa aikani kuluksi terveyssysteemin odotusaulassa. Piti otattaa tavanomainen verinäyte (joka viides viikko), minkä ohella jonotin tällä kertaa myös infoluukulle. Sieltä kysyin, miten sen suositellun rokotuksen saa. Tiedottajan vastaus oli, ettei hän tiedä, pitää kysyä potilastoimistosta (viereinen luukku). No, jonotin sitten taas sinne kuullakseni, että rokotusaine on loppu, pitää tulla ensi tiistaina jonottamaan toiseen aulaan.

Tänään oli se tiistai. Olin Toisen kanssa paikalla vähän jälkeen kahdeksan. Saimme numerot 90 ja 91. Olin ottanut aamun Hesarin mukaan ja sitä tutkiessahan se puolitoista tuntia saatiin miten kuten kulumaan. Usko meinasi loppua, kun numero 40:n paikkeilla kerrottiin, että rokotetta riittää enää n. 50:lle. Numero 80:n tienoilla tuli aluesairaalasta lisää rokotetta, mikä oli hyvä juttu, sillä siinä vaiheessa ovesta sisään oli kävellyt jo 150:s jonottaja. Meidän kahden piikitykseen ei mennyt kuin muutama minuutti, mutta jonotushan terveyssysteemissä onkin pääasia. Sopii ihmetellä, että tosi moni meidän ohellamme oli jättänyt jokasyksyisen kausirokotuksen väliin.

 

Lauhkea talvipäivä aina,

taivas supussa lammen päällä,

reunoilla metsät ja pellot ja muutama talo.

Minä puolivälissä jäätä

tulossa kotiin

äiti mäessä navettanuttu päällä,

saman harmaan käärössä kaikki,

aina.

*Anja Salokannel

 

Sunnuntaina, kun punainen pakkastaivas

vihdoin on tarpeeksi korkealla, lapset

muistuttavat postikortteja, kaikki on

heleää, kirkasta, lasinkaltaista,

kun painajainen irrottautuu sinusta,

ja hengität syvään, taitut siihen mikä

on, ainoaan elämääsi, puserrat sen itseäsi

vasten, kaksin käsin

kassin, lapsen, ihmisen joka nyt lähtee

tai tulee, vaikka lähteekin, tulee

kuvatuksi silmän verkkokalvoon, korvaan.

Otat sen, otokset, leikkaamattomana.

Ja kohtauksista kasvaa juoni, kaunis kaari.

Yli taivaankannen kuin suihkukoneen häntä.

*Arja Tiainen

 

Pysähtynyt ilma, kuutamo,

valaistu ikkuna.

Kaukana aurinko, aallot.

 

Metsä äänetön, lumi pehmeää,

pilvet liikkumatta,

kauempana liikettä, värejä.

 

Hämäränvalkeat päivät,

samaa väriä maa, pilvet ja metsä,

yhä kauempana maailma,

 

unelmat

kaukana maailmassa

toteutuvat.

 *Hannu Salakka

 

lempeitä lepereitä, hilpeitä hiutaleita

                             komeita kinoksia

kirkasta, säihkyvää, viileänkaunista

puhtaalta tuoksuvaa

–          oi, talveni lapsuus, nuoruus!

harmaantuvat hanget, sohjona soivat

                             sameaa             haurasta

                             itkusilmäikkunoissa valo väsyy

–          aamulla laulaa lintu talven kuolemaa, kevättä!

Nainen on spontaani, sanoo jotakin, mitä tahansa. Mies nyökkää, jatkaa puhetta, ottaa kantaa: niin, mutta… Mies tietää paljon ja haluaa olla oikeassa. Usein usein hän onkin. Jos mies innostuu aiheesta, nainen kuulee esitelmän, jossa todistetaan miehen näkökanta. Oikeastaan nainen halusi vain keskustella, ei tietää. Vuodet kuluvat ja nainen ei enää ole spontaani. Hän vetäytyy usein huoneeseensa kirjoittamaan. Mies tulee toisinaan ovelle puhumaan, nainen hymyilee, nyökkäilee. Toisinaan nainen kimpaantuu käsittämättömästi ja varoittamatta, mutta leppyy pian. Mahdollisesti nainen rakastaa miestä ja tietää miehenkin rakastavan.

olet kaunis, kun avaudut ja antaudut valolle

Leidi K oli jäänyt flunssaansa potemaan, mutta me kolme olimme koolla. Ensin katsoimme koskettavan ja järkyttävänkin tositapauksiin perustuvan elokuvan Philomena, jonka pääosasssa on hurmaava Judi Dench. Tämä tarina ei jätä katsojaa kyyneleittä, onhan kyse vanhasta äidistä, joka koko ikänsä on ikävöinyt muualle adoptoitua poikaansa. Irtisanottu uutistoimittaja kiinnostuu vanhuksen tarinasta ja lähtee auttamaan etsinnöissä. Pojan elämän palapeli pääsee vähä vähältä rakentumaan äidin mielessä ja kun ympyrä sulkeutuu, löytyy paikka muistoillekin.

Tarvoimme sohjoisessa, sumuisessa ja tihkuisessa Stadissa Esplanadin kahvilan kautta Ritarihuoneelle, jossa on meneillään (16.2. asti) aatelissukuihin liittyvä kiinnostava näyttely. Mahtava sisääntuloaula ja portaikko, salin vaakunoiden peittämät seinät ja korkea tila sinänsä luovat heti erikoisen ja juhlavan tunnelman. Upean vanhan talon iso sali oli täytetty aatelissukujen historiaan liittyvällä esineistöllä. Käynti teki eläväksi Ruotsin vallan ajoilta peräisin olevien kuninkaan aateloimien sukujen laajan ja monitahoisen merkityksen maamme talous- ja kulttuurielämässä. Näyttelyssä oli paljon väkeä ja ruotsinkielinen puhe kajahteli kaikkialta. Tajusin yllättyneenä, miten monessa yhteydessä olen itsekin elämäni varrella tavannut näiden vanhojen sukujen edustajia. Jotain haikeaakin oli tunnelmassa, sillä Ritarihuone rappeutuu, kuten tasavaltalaisessa yhteiskunnassamme itse aatelisto kuihtuu sukupolvi sukupolvelta ja sulautuu hiljalleen valtaväestöön.

Ystävätär Lee ja minä singahdimme sovitulta kohtaamispaikalta Stadissa Ateneumin takakujalle, jossa osui silmiin vaatepuoti 70{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} ale -mainoksin. No pakkohan sinne oli poiketa. Ystävättäret ovat naiselle erittäin hyödyllisiä shoppaillessa. He näkevät kauempaa ja toisen silmin, sopiiko valitun vaatteen tyyli ja väri. Yksin olisin luultavasti mennyt ihan eri kauppaan tai ostanut taas sen lempiväriseni. Lee löysi itselleen kauniin myssyn ja minä kaksi uuden tyylistä puseroa garderobiini.

Koska Stadissa eletään bliniviikkoja, pitihän meidänkin maistaa kausiherkkuja. Päädyimme Lasipalatsin yläkerran funkisravintolaan. Blinit olivat täyteläisiä ja rapeita, lisukkeet oivallisia, minulla kala- , Leellä kasvislajitelmaa. Koska meillä ole aikatauluongelmia, voimme istua kunnes ne tärkeimmät on puhuttu. Ystävänpäiväähän voi viettää milloin sopii, miten hyvältä tuntuu ja vaikka miten monta kertaa vuodessa.