Olen tässä miettinyt naisellisuuden käsitteen muuttumista aikojen saatossa. Ensimmäinen kimmoke tuli taannoisesta sunnuntaihesarin jutusta, jossa kerrottiin Lolitabuumista. Tapasin myös pitkästä aikaa ystävättären, joka tuli lausahtaneeksi: olet niin naisellinen.
Olen luullut, että naisellisuus on nykyään passé. Sanaakaan ei näe eikä kuule missään. Vaikka en liiemmin lue naistenlehtiä, olen seurannut naiskeskustelua ja trendien vilinää. Suomessa yleinen trendi näyttää olevan, että kaikenikäiset ja -kokoiset naiset ahtautuvat tiukkoihin farkkuihin, t-paitoihin ja liian pieniin pusakoihin. Onneksi lököttävä tuulipuku yleisvaatteena on mennyttä aikaa. Uranaisia näkee kalliissa housupuvussa ja silkkipuserossa, kravatti vain puuttuu.
Ei kai naisellisuus voi olla vain vaatteita ja ulkonäköseikkoja? Lolitatytöt eivät ehkä tajua, miten epätoivoinen klisee korkkiruuvikiharat, vaaleanpunaiset pitsit, rusetit ja röyhelöt ovat? Onko kyse jonkinlaisesta vastaiskusta sukupuolettomalle farkkumuodille, halusta palata lapsuuden viattomuuteen vai viettelynhaluisesta prinsessaleikistä? Onhan ihan eri asia, jos prinsessaa leikkii viaton viisivuotias tyttönen tai 15-20-vuotias melkein aikuinen. Onko pönkkähameinen 50-luku taas täällä ?
Hoitajat ovat kautta aikojen olleet jonkinlaisia naisellisuuden symboleja. Vieläkin puhutaan ’sisarhentovalkoisesta’, vaikka miehiäkin alalla on eikä puku ole välttämättä valkoinen, housuasut naisten työpukuna ja monen ikääntyvän hoitajan hentouskin on muisto vain. Kuuluuko naisellisuuteen siis hoivavietti? Ja mitä tarkoittavat itänaapurin siskot, kun ne ylpeilevät naisellisuudellaan? Kiharoita, meikkiä, koruja, korkokenkiä ja kukkahuiveja vai?
Olisiko naisellisuus sittenkin jotain sisäistä, yksilöllisyyttä ilmentävää; oman sukupuolensa ja ominaislaatunsa hyväksymistä niin, ettei sitä tarvitse ulkoisesti korostaa eikä kätkeä? Yksinkertaista, vastakkaisesta sukupuolesta riippumatonta iloa siitä, että on nainen?
Luen kirjaa Toisten lapset. Sain sen Esikoisen ja Nuorikon ammattikirjastosta lainaan. Kiinnostuin kirjasta Nuorikon kuvailtua erityiskasvatuksen piirissä työtä tekevän kirjoittajan ajatuksia. Kirjan suomalainen nimi antaa hyvän viestin, täällähän on tapana sanoa ’meidän lapset ja muiden kakarat’.
Media on välittänyt tuon tuostakin huolestuneita raportteja lasten ja nuorten tilanteesta. Eri tahoilta on yritetty tuoda vanhemmille tietoa, herätellä kasvatusvastuuseen ja antaa punnittuja, viisaita ohjeita pulmatilanteisiin. Yleistynyt elämisentyyli ei näytä tukevan lasten kehitystä ja kasvua riittävästi.
Monissa läntisissä maissa asiat ovat paremmin yhdeltä kannalta, mutta arveluttavat joltain toiselta. Maailman muuttuminen koskettaa kaikkialla lapsia rankimmin. Sanotaan lasten olevan sopeutuvia. Jos aikuiset elävät arvotyhjiössä rahan ja itsekkäiden nautintojen ehdoilla, mihin lapset joutuvat sopeutumaan?
Lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja; syliä, turvaa ja ohjausta. Mitä ei tarvita: kuritusta, moittimista, nujertamista, heitteille jättämistä, hyväksikäyttämistä. Lapsi kasvaa kyllä fyysisesti pelkällä ruuallakin, mutta ilman rakastavaa ohjausta ja hyviä malleja hänestä ei kasva ihmistä, joka iloitsee elämästään ja luo tulevaisuuttaan rohkeasti.
Sanotaan, että vanhemmuus on hukassa. Jäljet pelottavat. Länsimaissa on parin viimeisimmän aikuispolven aikana maailmankuva muuttunut totaalisesti ja sen mukana kasvatuksellisia arvoja hukattu. On mahdollista, että murros seuraa toistaan, kriisi jää pysyväksi.
Toivoisi nuorten aikuisten, joilla on edellytyksiä kasvattajiksi, näkevän uuden sukupolven vastaanottamisen, hoivan ja ohjauksen tärkeänä ja antoisana osana elämää. Toivoisi yhteiskunnan tukevan vanhempia ja kasvattajia ja tulevan hädässä olevien lasten avuksi ajoissa. Toivoisi kärsivällisyyttä ja rohkaisevaa välittämistä meiltä kaikilta lasten ja nuorten suhteen.
Nyt on aika tajuta, että tulevaisuus on lasten, toisten ja omien.
Arkinen keskipäivä, Lahden rautatieasemalla. Odotustilan nurkkapenkillä nukkuu tukeva nainen istuallaan, pää takakenossa, suu auki. Kädet ovat ristissä mahan päällä, laukku käsivarrella, ei matkatavaroita, asu tavallinen, siisti. Odotan siinä junaa varttitunnin. Nainen ei reagoi kuulutuksiin mitenkään, hengittää tasaisesti.
Lauantai, iltapäivä, ison rautakaupan ankea kahvio kolmoskehällä. Taustakohinaa. Iäkkäänpuoleinen mies on juonut kahvin, muki edessä tyhjänä. Mies nojaa päätä kämmeneen, silmät painuvat kiinni. Juon kahvia vinosti vastapäätä, kymmenisen minuuttia. Koko ajan mies pilkkii hartaasti, pää putoamaisillaan kämmeneltä.
Ihmiset nukahtelevat junissa, busseissa, lentokoneissa, puistonpenkeillä, nurmikoilla, autojen ratissa, rantahiekoilla, teattereissa, konserteissa, kirkonpenkeissä. Äisin ihmiset valvovat yksin tai meluavat keskenään, eivät saa tai eivät salli itselleen unta.
Lomalle lähtijöitä väsyttää arki, pitkät ja raskaat työrupeamat, vastuun paino, tulemiset ja menemiset. Lomalta palaajat ovat väsyneitä reissaamiseen, ryyppäämiseen, riitelyyn, yksitoikkoiseen mökkielämään, sateeseen, sukulaisvierailuihin.
Kunhan koulut alkavat, kerrotaan kohta, että oppilaat eivät jaksa pysyä hereillä, opettajat ovat loppuunpalamisen partaalla. Syyksi tarjotaan milloin mitäkin, ratkaisua ei löydy. Yllättäen uutinen kertoo, että suomalaiset ovat yleisesti ottaen onnellisia. Jokin tässä ei täsmää?
– No niin, äidillenne olisi nyt sitten paikka vanhusten palvelutalossa, päätimme juuri. Ei, ei vanhainkotiin, hän on aivan liian hyväkuntoinen sinne. Ratkaisulla ei ole kiire, voitte harkita rauhassa, äitinne ehtii tottua ajatukseen. Kävin keskustelemassa hänen kanssaan päiväkeskuksessa, ei hän nyt enää niin vastaan ole kuin aluksi.
Joustovara loppuu vanhainkodin parempikuntoisten osaston ja palvelutalon väliin. Pelottaa, jos äiti ei pärjääkään palvelutalossa, mitä sitten tapahtuu. Jos levy unohtuu päälle, jos sekavuus yllättää ja äiti lähtee harhailemaan, jos ottaa yöllä sydämestä. Se kaikki on jo tapahtunut kotona. Liian hyväkuntoinen?
Veli kertoo puhelimessa, että äiti ei jaksanut lähteä aamulla päiväkeskukseen. Ei löytänyt vaatteita. -?- Äiti itse kuulostaa apealta. – Minnuu niin väsyttää, mie oon ihan liikaa täälä maailmassa, eivät ota minnuu vanhainkottiikaa.. jos miun sitte pittää sinne palvelutalloo muuttaa, mites mie sielä..tuutkos sie minnuu auttamaa..
Tuttu ääni vastaa palvelutalon numerosta, hän tuntee äidin tilanteen. Voin vapaasti kysellä hoitohenkilöstön läsnäolosta, ruokailujen järjestämisestä, lääkkeiden huolehtimisesta, pyykistä, saunasta, siivouksesta. Niinpä niin, yöpartio hoitaa turvarannekkeen hälytykset. Jos vanhus osaa hälyttää.
– Äitinnehän ei ole koskaan elämässään muuttanut, paitsi naimisiin mennessään tietysti. Joskus käy niin, että vanhus ei sopeudukaan elämänmuutokseen, vaan kunnossa voi tapahtua romahdus. No, emmehän me nyt rupea ennakoimaan, mitä sitten tehdään, pitää olla optimisti ja toivoa, että kaikki menee hyvin. Miettikää nyt ja palataan asiaan sitten.
Mietitty on, sydän syrjällään on totisesti mietitty. Tehdään niin tai näin, joku osapuoli kärsii. Se on kestettävä, mentävä tämän kipukynnyksen yli. Ehkä huomenna seestyy.
En ole erityisen sukurakas ihminen omasta mielestäni. Sukua kyllä riittää: pelkästään isän suvun puoleisia serkkuja on pitkälti toistakymmentä ja äidin vieläkin enemmän. Isän, setien, enojen ja tätien hautajaisissa olen joitakin serkuksia tavannut sitten lapsuuspäivien, mutta osa on hajonnut niin ympäri maata, jopa maailmaa, ettei ole tavattu kuin kerran tai ollenkaan.
Joskus olen miettinyt, miksi isän suku on niin paljon läheisempi. Looginen selitys lienee eteläkarjalaisessa suurperheessä eletyt varhaislapsuuden vuodet. Äiti tuli miniäksi isän kotitaloon, yhteyden pito hänen sukulaisiinsa sodan jälkeisissä matkustusolosuhteissa on ollut ymmärrettävästi niukempaa. Monet isän puolen serkuista ovat olleet leikkitovereitani ja alkukotimme yhdistää meitä.
Veljeni ja edesmennyt isämme ovat olleet perustamassa sukuseuraa, johon jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta olen liittynyt myöhemmin. En ole vieläkään ihmeemmin kiinnostunut sukuseurustelusta, mutta tulin lähteneeksi porukan mukaan Viipurin matkalle veljen innostamana. Mukavahan joukon jatkona oli kelluskella Toisen kanssa ilman velvollisuuksia.
Yhdistääkö sukuseura toisilleen tuntemattomia, kantasuvun eri haaroihin lukeutuvia ihmisiä? Olin kyllä lievästi sanottuna skeptinen. Mutta kas kummaa, se karjalaisuus, sehän se oli niin suussa sulavan tuttua, vaikka ei mitään toisten henkilöhistorioista tiennyt. Ja ne ’sukuun naidutkin’ olivat ihan samaa lupsakkaa laatua! Mie ja sie -kansaa oltiin koolla ollessa, missä kotimaan kolkilla muuten asutaankin.
On minulla kokemus siitäkin, mitä on olla ’sukuun naidun’ ominaisuudessa sukuseuran retkellä. Hyvinkin parikymmentä vuotta sitten Toinen oli sukututkimusinnostuksensa huipulla ja sai suostuteltua oman sukuseuransa kesätapaamiseen Kolin jylhiin maisemiin. Hauskaa ja tutunoloista oli sielläkin, ei tarvinnut tekeytyä.
Kaikki karjalaisetkaan eivät ole iloisia ja seurallisia. Kullakin yksilöllä on ikioma synnynnäinen temperamenttinsa. Silti jotain yhteistä olemisessa pilkahtelee, kun saman sielunmaiseman kasvatteja on runsaasti koolla. Tuttuuskokemusko lienee sukuseuratoiminnan käyttövoima?
Katson elokuvia eniten televisiosta, tallenteina tai dvd:ltä, koska kotonaan voi vapaimmin eläytyä tarinaan, voi myös säädellä tunnekuormaa tauotuksilla tai jos ennakkoarvio onkin pettänyt, vaihtaa kanavaa. Elokuvateatteriin lähden, kun on kyse filmistä, jossa luonnonmaisemat tai musiikki ovat merkittävä osa tarinaa tai tapahtumahorisontti erityisen laaja, kuten esimerkiksi Sormuksen herra-trilogiassa.
Joskus olen harmissani nähtyäni elokuvan, jonka pinnanalaiset tasot aukenevat antoisina – eikä satu olemaan kenen kanssa siitä puhuisi. Elokuva on mielestäni sellainen taidemuoto, josta ei oikeastaan pitäisi nauttia yksin vaan sellaisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita ja avoimia tarinan tulkintamahdollisuuksille. Oivallusten jakaminen kruunaa elämyksen.
Viimeksi tällaisen harmituksen koin eilisiltaisen Kalifornian jälkeen. Mietin itsekseni hyvän ja pahan taistelua maailmassa ja ihmisessä. Miten sattumanvaraiselta kaikki saattaa näyttää ja ehkä onkin ja kuitenkin juuri siksi tapahtuminen on merkittävää yksilön kannalta. Hyvällä ja pahalla näyttää olevan erilaiset kasvot, ne eriytetään helposti (hyvis-pahis-ajattelu), mutta varsinainen taistelu käydäänkin pohjimmiltaan jokaisen yksilön sisäisessä maailmassa.
Elokuvan mahdollisuudet kuvata ihmisen elämää ovat lähes rajattomat. Lajityyppi määritellään usein myyntinäkökulmasta, sisältö voi elää moneen suuntaan fakkia laajemmallekin. Komediat eivät naurata kaikkia, tragedia voi kääntyä koomiseksi, jännitysfilmi osoittautua banaaliksi. Kuten taiteessa yleisemminkin, kauneus on katsojan korvien välissä. Murhaajankin silmissä viaton voi nähdä enkelin katseen.
Ajanvietelehdistössä näyttää olevan tapana määritellä ikääntyvän naisen elämänvaiheita ilmaisuilla: täyttä elämää tai elämän parasta aikaa. Tämä saa mietteliääksi. Tulee mieleen rypytön, värikäs, kevyt ja hauska, ehdottoman trendikäs ja esittelykelpoinen – siis eräänlainen ilmapalloelämä.
Täyttä elämää on jatkaa kerran valittua menemisen, näkymisen, kuulumisen ja aikaansaamisen linjaa. Täyttä elämää on harrastaa trendikkäitä asioita, kuten pysytellä hoikkana, syödä oikein, liikkua sopivasti ja hoitaa itseään. Kulttuuria, erityisesti festivaaleilla näyttäytymistä, on hyvä harrastaa sopivasti.
Elämän parasta aikaa on kun voi matkustella mielin määrin, toteuttaa itseään ja nauttia vaatimuksettomasta joutilaisuudesta, jossa mielellään on ripaus luksusta. Vihdoin voi antaa laatuaikaa lapsenlapselle, tavata trendiystäviä ja toteuttaa sen kauan uneksitun salaisen haaveen, joka sitten julkistetaan ajanvietelehdessä.
Täyden elämän vastakohta on tyhjä, tylsä ja rupsahtanut elämä. Sitähän kukaan ei halua, eihän. Elämän parasta aikaa on luuserimaista hukata nurkissaan nyhjäämällä. On siis ponnisteltava täyttääkseen joidenkin jossain laatiman elämän mitat, että ikääntyisi kelpoisasti ja muiden mieleen.
Voi meitä, jotka nautimme elämästä sellaisenaan! En ehkä ole ainoa.
Viron ja Venäjän konflikti huolettaa. Sympatiaa tuntee naapurimaan itsenäistymistä ja nopeaa kehitystä seuratessaan. Joskus käy mielessä, että käänteet ovat ehkä liiankin vikkeliä. Itsenäisyyshuumassa tuppaa unohtumaan diplomatia, toisten tunteiden huomioonottaminen ja realismi.
On asioita, jotka muuttuvat nopeasti ja asioita joiden muuttuminen on niin hidasta, että reipasotteisempi hermostuu. Viron yhteiskuntamuutos on käynyt vauhdikkaasti, osin vanhan pohjan ansiosta. Venäjän demokratiakehitys taas on hidasta, takapakkien kautta jähmeästi etenevää. Historian paino jarruttaa.
Hämmentävää on ollut todeta, miten vähän kunnioitusta löytyy puolin jos toisinkin. Naapurin herkkiä kohtia ei haluta ymmärtää. Venäläisille sodan uhrien muistomerkit ovat kaikkialla olleet pyhä asia ja Virossa on paljon venäläisiä. Virolaisille taas itsenäisyyden palauttaminen on pyhä asia. Nousevaa kansallistunnetta loukkaa vieraan vallan muistomerkki Tallinnan sydämessä.
Luku sinänsä on suomalaisten diplomatia. On totuttu siihen, että Venäjän tekemisiä ei pahemmin arvostella, vaikka usein olisi aihetta ollut. Tarja Halonen otti ensimmäisen kauden presidentienvaalien alla aikoinaan rohkeasti Tsetsenian kysymyksen esiin. Tasavallan presidenttinä hän on ollut siitä hyvin hiljaa. Sama hiljaisuus tuntuu jatkuvan nyt Viron tapahtumien kohdalla.
Pääministeri ja ulkoministeri meillä sen sijaan antavat kilpaa lausuntoja ja Kanerva varsinkin ’sosiaalisesti ylivertaisena’ ministerinä. Paljolla tunnepitoisella sanomisella ei ole kuitenkaan samaa arvoa kuin harkituilla lausunnoilla. Hiljaisuus ei ole hyvä merkki diplomatiassa, muttei ole poliittinen puheripulikaan.
Venäjän duuman lähetystön esiintyminen Virossa oli ilmeinen ylilyönti ja kuohutti mieliä meilläkin. Suomalainen toimittaja teki hyvän kysymyksen: onko teiltä unohtunut, että Viro on itsenäinen valtio? Kysymys olisi hyvä tehdä Putinillekin, jonka vallassa on lopettaa Viron Moskovan lähetystöä piirittävien nuorisoryhmien mellakointi.
Tässä konfliktissa on paljastunut myös Euroopan Unionin avuttomuus jäsenmaidensa oikeuksien puolustamisessa samoin kuin natojäsenyyden nollamerkitys diplomaattisella areenalla.
Mediassa on jäänyt toistaiseksi aika vähäiselle huomiolle uusi, valtaisa matkailuhanke Pyhätunturin alueella. Suunnitelmat ovat valmiina, rahoitusta varmistellaan, että hanke voidaan käynnistää. ’Easy Townia’ ollaan synnyttämässä lappilaiseen umpimetsään. Uutiset kertoivat, että myös vanhat matkailukeskukset laajentavat.
Kotikaupunkini asukasmäärän verran väkeä vetävä erämaarakennelma tulisi sisältämään tiivistä loma-asumista hotelleineen ja ajanvietepalveluineen, aktiivilomailijoiden tarpeisiin muotoiltuja luontoalueita, mahdollisesti kunnallisia palvelujakin. Pelkosenniemen kunta on kuulemma hyväksynyt hankkeen ja Lapin Ympäristökeskus siunannut suunnitelmat.
Tässä ojassa ei ole minkäänsortin omaa lehmää; en ole kotoisin alueelta, en ole lapinhullukaan, en ylimalkaan harrasta massaturismikohteita enkä aio kytkeä kettingeillä itseäni raiskattavan metsän puihin. Mutta ihmettelen kyllä mihin näitä toinen toistaan räyhäkkäämpiä hupilinnakkeita tarvitaan.
Positiivista toki löytyy tästäkin hankkeesta, ei kai sitä muuten olisi saatu paikallisessa kunnanvaltuustossa niin helposti läpi. Elämä vilkastuu ja työtäkin saattaa löytyä, jos löytyy enää tekijöitä. Matkailuelinkeino on lappilaisille tärkeä, sitä ei kukaan kiellä. Voi olla, että uudella alueella on jonkin aikaa vetovoimaa. Sijoittajat keräävät uutuusbuumin voitot ja kun käyrä kääntyy, vaihtavat maisemaa.
Muualta tuleva iisiväki tosin ei välitä luonnon tuhoutumisesta, maisemallisista arvoista tai paikallisesta kulttuurista. Pääasia, että palvelu pelaa. Sopii epäillä jaksaako mukavuutta rakastavaa eurooppalaista massayleisöä kiinnostaa lähteä pohjoiseen. Vaatii jonkin verran varallisuutta ja lomanpätkää, että matka kannattaa. Eksotiikkakin perillä on sitä, että talvella on pimeää ja kylmää ja kesällä sääskiä.
Lapin voisi jättää niille, jotka ovat siellä kotonaan ja niille, jotka aidosti sitä rakastavat ja haluavat palata yhä uudelleen kokemaan tunturimaan hiljaisen rauhan.
Kuuntelin kahdesti Soininvaaran haastattelun Punaisessa langassa. Tyyppi on mainion tonttumainen, ulkoiselta olemukseltaan kuin sadun kääpiöistä Viisas. Hänen odottaisi puhuvan kuivan asiallisesti, harvakseltaan, vähän oraakkelityyliin. Sitten yllättyy hänen ajatuksensa nopeudesta ja selkeydestä, huomioidensa terävyydestä ja siitä miten loistavasti ja luovasti hän yhdistelee hallitsemaansa tietoa visioihinsa.
– Julkisuus on saanut yliotteen politiikassa, on tärkeämpää miltä asiat näyttävät kuin miten ne ovat. Keskustelua leimaa älyllinen varovaisuus, sanotaan vain turvallisia lauseita. Kokouksissa jaaritellaan turhia, kovin vähän tulee tulosta. Julkisuudessa vaietaan tärkeistä asioista ja takerrutaan pinnallisiin, koska lehtimiehet eivät ymmärrä mitkä asiat ja tehdyt päätökset ovat tärkeitä. Puoluepolitiikasta katoaa sisältö, poliittinen maasto pensastuu. –
– Saalistuskapitalismi ja kaikenlainen ahneus rehottaa. Jatkuva talouskasvu ei olisi tarpeen hyvinvointivaltion ylläpitämiseen tietyn rajan jälkeen, joka Suomessa on jo ylitetty. Köyhtyminen ei ole kivaa, mutta mitään lisäarvoa jatkuva rikastuminenkaan ei elämään tuo. Suomalaiset ovat työhulluja, on aivan turha uhraus tehdä liikaa työtä jatkuvan vaurastumisen eteen. Pitäisi ottaa rennommin, tyytyä vähempään. Petetyn keskiluokan kapina voi yllättää jonakin päivänä. –
Tontut ovat jo huomanneet: tämä ei ollut se elämä, jota halusimme elää. Ja tehneet johtopäätöksensä.
|
|
