Tänään on helppoa ajautua miettimään räntäisiä: mäiskähtelee ikkunaan ja valuu kuin vesi, takertuu hetkeksi oksiin, näyttää maassa lumelta, kohta ei miltään. Räntäsateen syvin olemus: ei oikein sitä eikä tätä?
Miten on ihmissuhteiden laita maailmassa, jossa nokia on meidät yhdistänyt toisistamme suorastaan pääsemättömiin? Enemmistö suhteista lienee räntäisiä, jollain tapaa määrittelemättömiä tai yksioikoisia. Taannoin hätkähdytti tutkimustulos, jonka mukaan 25{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}:lla suomalaisista miehistä ei ole yhtään ystävää. Se oli varmaan yksi niistä, joka odotti kuolleena kuusi vuotta, että joku löytäisi.
Paljon on haaleeta, viileetä ja huurteista ihmisten välillä. Nuupahtaneessa, mahdottomassa jopa tuhoavassa suhteessa riiputaan kykenemättä tekemään asialle mitään. Joskus välinpitämättömyys saattaa ollakin välin pitämättömyyttä. Suhteessa tarvitaan elintilaa, muuten se umpioituu. Suhteessa tarvitaan myös kosketuskohtia, joissa kipunoi.
Tv:ssä esitettiin äskettäin Anna-Leena Härkösen taitavasti käsikirjoittama elokuva Onnen varjot. Tiina Lymin ja Nicke Lingnellin elokuvayhteistyö oli nautittavaa. Lapsettomuuden teeman variaatiot viilsivät nuorten elämän perussäikeitä poikki, mutta myös toivo jäi elämään. Elokuva nosti esiin kipeitä tunteita, mutta viittoi myös oikeaan suuntaan kriisistä, eteen päin.
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito ja sekään ei ole kovin tärkeää” opettaa Idän viisas. Jos ei ole puutarhaa? Tai sen laatuinen fyysinen työ ei jostain syystä käy? Voisiko jokaisen oma persoona lahjoineen ja elämässä opittuine taitoineen olla se hoidettava puutarha?
Eläkkeelle lähtevä etääntyy luonnollisesti työtovereista, jotka jäävät tehtäviensä paineisiin. Vapaudestaan hurmaantuneen ikääntyvän mielenkiinto ei hetken päästä välttämättä enää kohdistu entisiin työkysymyksiin, kun elämä tarjoaa runsaasti uutta. Tulee sekin aika, jolloin entisessä työyhteisössä tuttuja ei enää ole; väki on vaihtunut. Irti päästäminen on vapauttavaa.
Sosiaalisen elämän monipuolisuus ehkäisee yksinäistymistä. Ajan mittaan ikääntyvä huomaa, että kuolema harventaa tuttavien joukkoa eikä säästä ystäviäkään. Viisas ylläpitää ja hoitaa elämän eri vaiheissa syntyneitä ystävyyksiä, mutta osaa antautua myös uusiin ihmissuhteisiin, kun ne kohdalle osuvat. Mielenkiinnon vaaliminen ja osallistuminen tuo onnea.
Positiivisella asenteella pärjäilee pitkälle. Eläkeläisenä saattaa olla taidoistaan riippuen erilaisten odotusten kohteena. On hyvä säilyttää oman elämän päätösvalta itsellä silläkin uhalla, että itsekkyydestä saatetaan huomautella. Monena on saanut olla, monesti muiden tarpeet asettaa etusijalle. Jospa nyt viimein omatkin.
Muutosjoustavuus on oleellista, sillä haasteita tulee varmasti. Toimeentulokuviot muuttuvat, asumisia mietitään, terveydentilassa tapahtuu yllättäviä käänteitä, läheisten elämänmuutokset vaikuttavat. Myötäämällä ja etsimällä selviytymisstrategioita ja mahdollisuuksia hyödyttömän valittelun sijaan voittaa aina.
Tulevaisuuteen saattaa olla hyvä valmistautua myös opettelemalla yksinoloa. Tulee aika, jolloin ei ole puhekaveria tai sielunvierimmäistä lähellä. Itsekseen viihtyminen ei ole kaikille luontaista, mutta siihen voi kyllä harjaantua. Onnellinen se, joka osaa nauttia omastakin seurastaan!
Järkyttävä tapahtuma on yhteisön kannalta eräällä tavalla kuin veteen pudonnut pommi. Ensin vesi syöksähtää äkisti korkealle ja ryöppyää alas. Jokainen pudonnut pisara synnyttää laajenevat renkaat, joissa kaiku etenee. Paineaallot nousevat rantaan saavuttuaan korkealle vielä kerran.
Olen seurannut Jokelan tapahtumien uutisointia lähinnä television uutis- ja ajankohtaisohjelmista, Helsingin Sanomista ja HS.fi -sivuilta, Tuusulan kunnan ja seurakunnan nettisivuilta sekä paikallisesta sanomalehdestä. Pääosin uutisointi on ollut mielestäni asiallista.
Nettiin, radioon ja televisioonkin verraten päivän sanomalehti tuo tiedon pienellä viiveellä. Etuna on punnitumpi ja paremmin olennaisen tavoittava viesti. Meilläkin on menty amerikkalaismalliseen asianosaisten ja paikallisten ihmisten tunnelmien metsästykseen mediassa. Se ei ole pelkästään hyvä asia.
Ilahdutti asiallinen, tunteita korostamaton, mutta lämmin tapa, jolla A-studion sympaattinen miestoimittaja tarttui aiheeseen tuoreeltaan tapahtumailtana. Hän antoi vieraidensa puhua eikä sortunut tenttaamaan. Siinä ei hosuttu muistilappujen kanssa. Kerrassaan tyylikkäästi hoidettu.
Kirkon tehtäväksi näyttää jääneen tunnepuolen hoito. On tärkeää, että kipu ja suru saa yhteisöllisesti sekä yksilöllisesti luvan tuntua ja näkyä. Kirkon työntekijöillä on kriisiavun ammatillista osaamista ja uskon tuoman lohdutuksen ja toivon sanoma. Kriisikeskuksessa oli tuttuja kollegoita töissä.
On tärkeää palata tietoisesti normaaliin arkeen ja jatkaa elämää. Tragediassa surmansa saaneiden kodeissa tuska ja suru on läsnä pitkään. Koulussa etsitään henkisiä turvallisuuskoordinaatteja senkin jälkeen, kun rakennus on korjattu. Vastuu yhteisön turvallisuudesta on kaikkien yhteinen asia.
Uho ja viha, jumalaksi julistautuminen, oman ja toisten elämän tuhoamisen pohdiskeleminen on väärä polku, jota voi vielä muuttaa. Miksi kukaan ei yrittänyt, vai eikö kukaan nähnyt? Aseeseen tarttuvalla ei enää ole paluuta.
Vuosituhansia vanha eettinen koodisto, kymmenen käskyä tai se yksi kultaiseksi nimetty sääntö kertovat jo olemassaolollaan, että ihmisessä on läpi historiansa ollut mahdollisuudet ja ainekset niin hyvään kuin pahaankin.
En usko, että kukaan ihminen on läpeensä ja kokonaan paha. On liian pieninä yksin kasvamaan jääneitä, rajattomasti rakastettuja, väärinymmärrettyjä ja vaikeita. On niitä, joita on hyljeksitty ja niitä, joilla ei ole ollut turvaa tarvitessaan.
Maailma ei taida olla mustavalkoinen. Kukaan ei voi sanoa, että meillä sentään, mutta tuolla naapurissa. Tuskin mitkään olosuhteet predestinoivat ihmistä pahuuteen. Virheitä tehdään, mutta pyrkimyksen suunta ratkaisee.
Kysymyksiä on paljon, vastauksia vähän.
Ensimmäistä kertaa kävin pyhäinpäivän iltana seurakuntamme hautausmaalla. Hämmästyin haudoille sytytettyjen kynttilöiden ja lyhtyjen määrää. Se kertoo, että vainajia muistellaan. Muualle haudattujen muistomerkin kivillä häilyivät sadat kaipauksesta kertovat liekit. Siihen mekin sytytimme kynttilämme.
Lienenkö poikkeusyksilö, kun en arastele puhua kuolemasta, kuolleista tai vainajista näillä sanoilla. Kirkollisissa piireissä kuulee usein käytettävän sanontaa poisnukkunut. Muitakin kiertoilmaisuja näkee: menehtynyt, siirtynyt pois, poistunut keskuudestamme, lähtenyt, saanut rauhan.
Tulee mieleen muuan lapsi, joka pelkäsi nukkumaan menoa, koska hänen isoisänsä oli ’nukkunut pois’, mikä tarkoitti, ettei enää koskaan herännyt, vaan pantiin arkkuun ja haudattiin maahan. Menehtyneestä tulee mieleen tapaturmaisesti tai tuskalliseen sairauteen kuollut. Aivan absurdilta tuntuu puhua siirtymisestä, minne?
Kuoleman kosketus järkyttää ihmistä aina jotenkin. Se on niin lopullista ja niin tuntematonta. Usein kuolema myös yllättää, vaikka sitä edeltäisi pitkällinen ja fataali sairaus. Ihminen tietää kuoleman lähestyvän vääjäämättä, mutta kun se sitten tapahtuu, se tuntuu tulevan liian äkkiä ja sopimattomaan aikaan.
Kuoleman järkyttämät omaiset saattavat lohduttaa itseään ja toisiaan vainajan muuttumisella enkeliksi tai osaksi luontoa: tähdeksi, linnuksi, kukaksi. Kristityt luottavat pääsevänsä kuoltuaan Jumalan luo ja puhuvat lapsilleen taivaan kodista. Muslimi uskoo, että hänelle on varattu paikka paratiisissa.
Surua ei voi millään pyyhkiä pois, sillä on aikansa. Suru valmistaa ihmistä omaa kuolemaa varten. Lohdutuskuvat ovat tarpeellisia, ei niitä pitäisi ryhtyä murskaamaan raamatulla tai tieteellisillä argumenteilla. Sureva maalaa kuoleman jättämää tyhjää arkkia toiveidensa kuvin.
Kuolemaan sinänsä ei liity mitään maagista eikä pelättävää. Se on elämän luonnollinen päätös. Kuolemaa edeltävät tapahtumat saattavat pelottaa. Mitä kuoleman tuolla puolen on tai ei ole, kenelläpä siitä olisi varmuutta. Tällä puolella rajaa surraan, kaivataan ja muistellaan. Niin elämä jatkuu.
*
PS. Kiitos Esikoiselle, joka kysyi miten kuolemasta voi puhua.
Jos lähimmäisesi arvosteleminen on mielestäsi tarpeellista, sano se hänelle suoraan. Valitse sanasi niin, ettet saa hänen vihaansa päällesi. – Tämä viisaus tuli vastaan Tolstoin kokoamista mietelmistä. On olemassa ihmisheimo nimeltä suoraansanojat. Ovat usein vielä erittäin ylpeitä tästä ominaisuudestaan.
Suorapuheisuus on eräässä mielessä ikäominaisuus. Lapset sanovat muikistelematta mitä ajattelevat ja vanhana vaiva vain pahenee. Loppusuoralla dementia poistaa viimeisetkin hienotunteisuuden rippeet ja sammakot pullahtelevat puheisiin estoitta. Ikähaarukan välimaastoon sijoittuu aikuisväki, josta osa oppii näyttelemään fiksua ja pitämään pokkaa.
Tietyssä mielessä kannatan suoraansanomista. Tekohymyinen kiertely ja kaartelu – mikä esimerkiksi amerikkalaisessa kulttuurissa kuuluu asiaan, saa pohjoismaalaisen ymmälleen. Miksi ihmeessä pitää aina ensin tarjoilla se ’kaikki hyvin’ -löpinä, ennen kuin voi sanoa miten asia oikeasti on? Small talk on eräs väistelykohtaamisen muoto, jota kyllä myös joskus tarvitaan.
Terveellistä suoraansanomista on. Jos jotain kritiikkiä on sanottava, sanotaan se asianomaiselle suoraan eikä palaveerata nurkan takana. Tottakai ihmiset puhuvat toisistaan, ei sitä liene tarpeen keneltäkään kieltää – monillahan ei muuta puhuttavaa olekaan – pointti onkin siinä, missä valossa lähimmäinen esitetään. Rehdisti suora ja hyväntahtoinen puhe ei loukkaa.
Tolstoi puhuukin lähimmäisen arvostelemisesta. Liekö tuo tarpeellistakaan. On silti tilanteita, jolloin arvostelu livahtaa karkuun sanaisesta arkusta, vaikka yrittäisikin vahtia. Eikä asianomaiselle itselleen tietenkään tule sanotuksi vaan jollekin toiselle. Voi, kun muistaisi asettua itse arvostelunhalunsa kohteeksi ensin.
Kehittelin elämänohjeekseni mietettä tähän suuntaan: jos jonkun lähimmäisen tekoja on tarpeen arvioida, mieti ensin. Vasta sitten sano hänelle suoraan ja valitse sanasi viisaasti.
Arvelen, että aiheen pohtimisesta ei hyvä seuraa. Mitä sanoa kurjuuden puuduttamalla sydämellä näkemästään. Jokaisella kuitenkin lienee ikioma tunteenomainen mielipide asiasta. Kohta on taas se aika vuodesta, jolloin muutenkin herkistellään osattomien kurjuudella. Mielenvaiva on ympärivuotista.
Pääkaupungin keskustassa, matkalla asemalta Akateemiseen ja sieltä Bulevardille, kohtasin heistä kolme. Hesarissakin jo esitelty romanialaisäiti pikkulapsi sylissään, kädet yhteenliitettyinä ja tyhjä kuppi edessä. Toisaalla ilmeetön mies polvillaan, edessään mariraitainen pusero taiteltuna, sen päällä pieni fransiskusristi.
Ohikävely ei vaivannut mitenkään. Paljon myöhemmin näky pulpahti uudestaan mieleen. Lapsi kyyhöttämässä kadulla? Muissa maissa liikkuessa nämä näyt ovat niin tavallisia, etteivät jää kävijälle edes mieleen, mutta kotinurkillaan pohjoismaalainen häkeltyy. Pää kääntyy pois, hävettää jotenkin. Hyvinvointiyhteiskunta?
Olen tunnistanut itsessäni perisuomalaista kerjäläisinhoa. Tuonkaltaisessa tavassa alistua, vedota ja syyllistää on jotain syvästi vastenmielistä. Kuka sanoikaan: ’kaivaa en jaksa, kerjuuta häpeän’. Näillä ihmisillä ei ole varaa edes häpeään, muuten he eivät kyhjöttäisi kuppeineen kylmällä kadulla ihmisvirrassa joka päivä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmetellään, voiko ihmisiä kieltää kerjäämästä. ’Kerjääminen ja kaupustelu kielletty’ -kylttejä näki viime vuosisadalla vielä talojen portinpielissä ja rapuissa. Kerjääminen ei sinänsä ole rikos, ellei sitten kaupungin järjestyssääntöä vastaan. Entä ihmisyyttä? Kuka tässä oikeastaan on polvillaan?
Suomalainen käy näillä main nälissään Pelastusarmeijan leipäjonossa, Hurstin soppajakelussa ja seurakunnan diakoniavastaanotolla. Sosiaalitoimistoissa, työvoimatoimistoissa ja Kelan luukulla perätään etuuksia ovet paukkuen. Köyhän lapsikin saa päivähoitopaikan. Yhteiskunnan tukea löytyy, jos jaksaa sitä hakea.
Me emme ainoastaan ole Euroopassa, Eurooppa on täällä.
Eräs nuoruusaikojeni opetuksista on jäänyt väkevästi mieleen. Sen antoi nyt jo poissa tästä elämästä oleva teologi ja filosofi, runoilija ja pappi pohtiessaan jollain luennolla kanssamme vastakohtaisuuksia. – Ei ilon vastakohta ole suru, niin kuin on tapana sanoa, vaan ilottomuus, hän totesi ja sai kuulijansa jatkamaan ajatusta.
Ilottomuus ilon vastakohtana, levottomuus levon, suruttomuus surun – vastakohdat eivät sulje pois toisiaan? Nämähän tuntuvat sulkevan. Kielemme on niin sävykäs, että levottomuus tuntuu olevan enemmän kuin vain levon puuttuminen ja suruttomuus asenteellisemmalta kuin pelkkä surun puuttuminen elämästä.
Rakkaudettomuuden voi ajatella sekä tilana että toiminnan laatuna. Onnettomuus voi olla onneton tapahtuma muuten onnellisen ihmisen elämässä. Miten niin vastakohdat kumoaisivat toisensa, nehän tuntuvat täydentävän? Elämäkin on sävykäs, se sisältää usein vastakohtaisuuksia positiivisine tai negatiivisine jatkumoineen.
”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan..”
Kirjallisuusseminaarissa on yksi tuttu viime keväältä. Ensimmäisen kerran jälkeen olimme molemmat toisistamme tietämättä ajatelleet, onkohan tämä seminaari sittenkään minun juttuni. Toisen kerran jälkeen kysäisin mielijohteesta: mennäänkö kahville? Puikahdettiin siitä Bulevardin kahvisalonkiin.
Ensimmäinen kahvikeskustelumme lähti liikkeelle seminaarituntemuksista. Hänelle kirjallisuus oli kakkosvaihtoehto, kun elämäntarinaseminaarin jatko oli peruuntunut. Minä taas olin horjunut teatterin ja kirjallisuuden välillä. Yhteisesti todettiin seminaariohjaajamme tosi mukavaksi, joten eiköhän se siitä etene.
Sitten keskustelu jatkui äitikokemuksilla. Muistin hänen maininneen viime keväänä vaikeasta äitisuhteestaan. Ajattelin silloin, kas, en olekaan ainoa. Hänen äitinsä on jo poissa, minun 93. Saatoimme nyt jakaa varsin samansuuntaisia kokemuksia suhteesta äitiin ja miten se kaikki on vaikuttanut meihin itse äidiksi tultuamme.
Seuraavalla kerralla vein hänet lempikahvilaani, johon hän ei ollut aiemmin osunutkaan. Totesimme, että olen poikennut useampiin pääkaupungin kahviloihin kuin hän, stadilaisellahan on lyhyt matka kotiinsa. Minä taas olen asunut kohta 30 vuotta junamatkan päässä citystä. Keskustan kahvilat ovat käyneet tutuiksi.
Olimme jo todenneet olevamme saman ikäisiä. Stadilainen tuttavani on ollut leskenä jo toistakymmentä vuotta. Tämä teema nousi kahvikeskusteluumme. Hän kertoi miehensä kuolemasta ja surun vaikutuksesta perheessä. Nyt hänestä on alkanut vähitellen tuntua, että elämä voisi jatkua toisinkin.
Huomasin hänen pitävän edelleen sormusta. Siitä keskustelu jatkui surusta luopumiseen ja uuteen suuntautumiseen. Mitä tarkoittaa ’kunnes kuolema meidät erottaa’? Voiko eletyn ajan jättää historiaan ja antaa tilaa uudelle vaiheelle, mahdollisesti uudelle ihmissuhteellekin?
Tajusin, että olen kaivannut tällaisia keskusteluja, ajatusten ja kokemusten avointa virtaa kunnioituksen ilmapiirissä. Tällaistako on flow? Ei tarvitse ottaa kantaa eikä tuntea toistensa koko historioita. Ei tarvitse odottaa mitään erityistä, vaatimuksia ei ole. Keskustelussa syntyvät oivallukset ovat lahja ihmiseltä ihmiselle.
Pilviharmaa arkiaamu. Aamukahvin jälkeen soitan äidille, toivottelen hyvää nimipäivää. Pujahdus ulkoiluasuun, sauvat mukaan ja polulle. Ilma tuntuu lauhkealta, käsineitä ei tarvita. Yöllä on satanut. Metsässä ja kalliolla on tosi märkää, sammal lennättää askeleen herkästi liukuun. Suuntaan vanhalle peltoaukealle.
Peltojen syksy tuo mieleen lapsuusmaiseman. Tässä kaupungissa kynnöspellon takana vain humisee loputon autovirta moottoritietä ja sänkipeltojen takalaitaa kiitävät cityjunat minuuttien välein. Silta kaartuu uhmakkaasti raiteiden yli. Okranvärinen sänki kertoo korjatusta viljasta. Kauniisti viilutettu multa ennakoi jo kevätkylvöjä.
Piennarten kulottunut heinä kantaa sadepisaroita helpeissään. Niin paljon kauneutta sille ken huomaa. Mietin elämäni syksyjä aikojen takana, toisaalla. Jo varhain aloin aistia vuodenaikojen värejä, tuoksuja, ääniä luonnossa. Missä olen kulkenutkin, mitä aikaa elänyt, aina olen hakeutunut luonnonmaisemaan voimaa saamaan.
Peltoaukea on jo jossain suunnitteluvirastossa piirretty täyteen kerrostaloja. Valtuuston vihreät ja vasemmistoliitto yrittävät epätoivoisesti, mutta ilmeisen turhaan torjua katastrofaalisen ympäristömokan. Maankäytön tehokkuusvaatimukset ja aluerakentamisen urbaani uho näyttää voittavan historialliset luonnonarvot.
Onko kaupunki ihmisiä vai ihminen kaupunkia varten? Vielä tämän syksyn saan hengittää peltojen avaruutta, antaa katseen levätä, poimia maan kauneutta sielunvoimaksi.
|
|
