Taidemuseo on maisemallisesti hienolla paikalla, mutta järjettömän vaikea sinne on muualta tulijan löytää, kun harvahkoon käy. Särkänniemi on se mihin suunnistaa, mutta kun opastekyltit katoavat yhtäkkiä ja edessä on risteys eikä navigaattorin karttaa ole päivitetty, vaatii eestaas sompailua ja kysymisen, että lopulta osuu sujahtamaan oikeasta välistä Näsinneulan kupeelta ja talviuntaan nukkuvan tivolin läpi Näsinneulan kupeelle ja siitä Sara Hildénin museon pihaan.

Jarmo Mäkilän (s.1952) retrospektiivi tarjoaa huikeita välähdyksiä tuotteliaan taiteilijan tärkeimmiltä kausilta. Vaeltelemme vaitonaisina saleissa ja aulatiloissa kahdessa kerroksessa. Teokset ovat yhtä sarjaa lukuunottamatta valtavia, pelkkä koko jo mykistää. Tauluissa on poikia miehen ruumiissa ja miehiä pojan ruumiissa, Punkkarikasvojen kollaasi, graffitinomaisia kuvia täynnä väkivaltaa, sarja postmoderneja vanhan taiteen toisintoja, installaatioita, seittiin peitetty kotitalon rekonstruktio. Lapsen yksinäisyys ja häpeä installaationa, jossa yksi lapsi seisoo omilla jaloillaan viidenkymmenen laatikoihin hylätyn lapsen pään keskellä.  ”Teokseni syntyvät idyllin ja uhan välisestä jännitteestä”, sanoo taiteilija esittelyvideossa.

Kuvat ja niiden herättämät tunnelmat ajelehtivat mielessä pitkin iltaa. Puramme niitä illallisella. Kuuntelen tarkkaan Toisen vaikutelmia ja kuvien aktivoimia lapsuusmuistoja. Mietin ääneen omiakin tunteitani, sillä kylmäksi kuvien äärellä ei voinut jäädä. Tutussa pikku hotellissa nukutun yön ja runsaan aamiaisen jälkeen ajelemme kolmostietä kotiin päin auringon pilkahdellessa ja pian solahdamme takaisin kotoisiin lauantaipuuhiimme. 

Jos hyvässä puheessa pitäisi olla paatosta, eetosta ja logosta tasapainoisessa suhteessa kutakin, kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayahin puhe oli aika lähellä ihannetta. Studioyleisö oli johtohahmonsa vilpitöntä kannattajajoukkoa, jonka aplodit tukivat tuon tuostakin valoisasti ja lämpimästi puhuneen Essayahin poliittista evankeliumia. Kristillisdemokraatit näyttäytyvät selkeästi arvopuolueena, puheessa korostettiin erityisesti perhearvoja ja puhuttiin yhteiskunnan inhimillisyysvajeesta. Toimittaja Kirsi Heikell yritti moneen otteeseen saada Essayahin putoamaan ansaan kysymällä tasa-arvoisen avioliittolain mahdollistamista perhemalleista, kirkon avustamista turvapaikanhakijoista sekä puolueen ajamien uudistusten tarkoista aikamääristä tai tukisummista, mutta KD-pomo väisti taitavasti ansat ja pyrki avaamaan puolueen näkemystä laajemmin. Hyvästä väistelytaidosta seurasi, että moni asia jäi heikosti perustelluksi. Substanssiosaaminen laajemmin kuin perhepolitiikassa ja inhimillisten arvojen korostamisessa vaikutti hieman hataralta.  – Hyvä puhuja tentattuna tiukoilla.

Demaripomo Antti Rinne keskittyi puheessaan varhaiskasvatukseen ja koulutukseen. Oppositiopuolueen toki kannattaakin kiirehtiä lääkitsemään hallituksen leikkauspolitiikasta mielensä pahoittaneita. Rinne esiintyi aluksi jännittyneesti paperista lukien ja kuulijoita katsomatta, mutta vapautui loppua kohden. Puhe oli laadittu hyvin keskittymään yhteen asiakokonaisuuteen, käytti esimerkkitarinoita hyväksi ja pysyi aikataulussa. Pari selkeyttävää taukoa rauhoitti tunnelmaa. Toimittaja Jan Anderssonin tenttiosuudessa totisenpuoleisesta demaripomosta paljastui huumorintajuinen ja lupsakkakin kansanmies. Rinne osoitti hallitsevansa kunta-asiain kokonaisuuden Orpoa (jopa toimittajaakin) paremmin, vaikka ei ollutkaan kartalla palveluyritysten määrästä kunnissa.  – Yllätti positiivisesti.

Kokoomuspomo Petteri Orpo arpoutui alkamaan kuntavaalien aatemarkkinoinnin television ajankohtaistoimituksen formaatilla. Myötämieliselle studioyleisölle kohdistettu puhe ei saanut kriittisessä ja poliitikkojen tyhjänkuuloisiin puheisiin kyrsiintyneessä tv-katsojassa aikaan erityisiä värähtelyjä. Esiintyjänä Orpo on hyväntahtoisen väritön, kiltti ja kiva, ketään loukkaamaton sujuva sananpyörittelijä. (En voinut estää mieleen tulevaa epäedullista vertailua Alexander Stubbin vaikuttavaan hahmoon loistavine tiivistyksineen.)  Tenttiosuudessa toimittaja Kirsi Heikell osoittautui hyvinkin teräväksi ja jaksoi tinkiä suoria vastauksia kysymyksiinsä. Kovin briljantisti Orpo ei tentistä selvinnyt, tuli vaikutelma, että valtakunnan asiat painoivat valtionvarainministerin hartioita niin raskaasti, että eläytyminen kuntalaisten murheisiin jäi pinnalliseksi.  – Ei yllättänyt.

Senioriporukkaa istui juhlasalissa, osa söi hernerokkaa alkajaisiksi, toiset joivat vain kahvia laskiaispullan kera. Musiikkiopiston pianistioppilaat soittivat nelikätisiä sovituksia. Ja voi miten juoksutukset helmeilivät, aksentit nasahtivat oikeaoppisesti kohdalleen, ja huima tempo kertoi tytön ja pojan olevan jo pitkällä taidoissa.

Esitelmän aiheena oli Yllättävä yksinäisyys. Dos. Niina Junttila Turun yliopistosta on tutkinut 15 vuoden ajan yksinäisyyttä eri ikäryhmissä. Luennoitsija korosti eroa yksin olemisen ja yksinäisyyden välillä. Seikka, joka eniten oli yllättänyt tutkijaa, oli päiväkoti-ikäisten lasten yksinäisyys. Oli riipaisevaa, kun lapsi kertoi toistuvasti kyselyjaksojen aikana, ettei hänellä ole ollut tänään eikä eilen yhtään leikkikaveria. Koululaisten keskuudessa kaverittomuuden aiheuttama yksinäisyys on ollut jo pitkään tiedossa, nyt on siis herätty siihen, että yksinäisyys voi alkaa jo varhaislapsuudessa. Voi vain kuvitella onko tilanne muuttumassa paremmaksi, kun näkee monen nykyvanhemman seurustelevan kännykkänsä kanssa, ja lapsen istuvan autistisen oloisena rattaissaan. Näin syntyy taas uusi yksinäisten lasten sukupolvi.

Yksin oleminen voi olla aikuiselle tärkeä ja itse valittu keino keskittyä mieluisiin harrastuksiin. Yksinäisyyden tunne puolestaan on itseään ruokkiva kehä, se murentaa itsetuntoa ja saa eristymään, jolloin pahanolon tunteesta syntyy vallitseva olotila. Tutkija lainasi haastattelemiensa ihmisten koskettavia kuvauksia siitä, miltä yksinäisyys tuntuu. ”Kun kukaan ei koskaan soita”. ”Kun menee päiviä ja viikkoja, ettei kukaan edes katso silmiin tai tervehdi.”

Yllätyin, ettei esitelmässä puhuttu mainintaa enempää elämäntilanteen aiheuttamasta yksinäisyydestä, mikä monelle paikalla olleelle kuulijalle olisi ollut kokemuksellisesti tutuin. Iäkkäät lesket ovat siinä mielessä haavoittuvin ryhmä yksinäisiä, että puolisonsa menettänyt on voinut elää tunnesuhteessa pitkäänkin. Yksin jäänyt kokee elävänsä surussa puolielämää, jossa puuttuva osa tuntuu haamusärkynä. Ajatus yksinäisestä vanhuudesta saattaa musertaa.

Olisi ollut hyvä keskittyä enemmän siihen, mikä auttaisi ajoissa yksinäisyyden kehästä ulos. Se on mahdollista, mutta vaatii omaa yritystä ja tukeakin.

Ruotsista näyttää meille rantautuneen tyyli käyttää kuolinilmoituksissa luterilaisen perinteen mukaisen ristin asemasta erilaisia uskonnottomia vainajan elämään liittyviä kuvia. Meillä muutosaalto ei ole vielä ihan yhtä pitkällä kuin siellä:  meillä ristin lopullisuuden ja staattisuuden ympärillä tai sijasta ilmoituksissa lentelevät linnut ja enkelit, elon aurinko laskee ikuisuuden mereen, vene on pysähtynyt rantaan, kuoleman yksinäisyyttä symboloi yksinäinen ruusu tai joutsen. Ruotsissa symbolikuvat ovat jo hätkähdyttävän arkisia, melkein korneja: tanssiva pari, haitari, koira tai kissa, onkiva mies, saha ja vasara, jalkapallo, lankakerä puikkoineen, rekkakuskin työauto, tai lentäjän purjelentokone. (Kotimaa-lehden artikkelin mukaan)

Olen aika ajoin seuraillut myös muistovärssyjä. Entiset virren säkeet ja raamatunlauseet ovat vaihtuneet lainattuihin tai omatekoisiin runoihin, poplaulujen säkeisiin tai suunnattoman surun ilmauksiin ja katteettomiin lupauksiin, että meidän rakkaus kestää ikuisesti. Muistotilaisuuksissa soitetaan jo estoitta vainajan mielimusiikkia, mutta kaikenmoiset luritukset ovat pyrkimässä kappeleihinkin siunausmusiikiksi kanttoriurkureiden epätoivoisista estelyistä huolimatta. En sano, että kukaan kaipaisi muinaisia ’Jälleennäkemisen toivossa’ – tyylisiä kliseitä. Kuitenkin tuntuu siltä, että ajassamme ihmiset ovat kadottamassa kuolemaan liittyvän arvokkuuden, pyhyyden ja ainutkertaisuuden tajun.

PS. Ihmisellä on onneksi oikeus testamentata jälkipolvelle myös hautaukseensa liittyvät toiveet.

Jäin odottamaan kehutun Selma Vilhusen elokuvaa leffakerhon ohjelmistoon. Tyttöä esitti loistavan luonteikkaasti Linnea Skog ja äitiä monilahjakas laulaja ja lauluntekijä, näyttelijänäkin todella hyvä Paula Vesala, vastikään Emmalla palkittu. Vähän surullinen ja samalla dramaattinen tarina tytöstä, joka lähti etsimään isäänsä. Tuli taas mieleen, että olisi parempi kertoa pitkin matkaa poissaolevasta isästä jotain lapselle ja vastata viimeistään, kun lapsi alkaa kysellä. Säästyisi paljolta murheelta. Ohjaajalle pisteet siitä, että on antanut tytön suurten, ilmeikkäiden silmien puhua eikä pakottanut reagoimaan enemmän ja yli. Isähahmo sitten hoitaa sen puolen. Se ehkä toimi draaman kannalta, mutta antoi yhtä kaikki vähän turhankin pelottavan kuvan skitsofrenisen ihmisen harhamaailmasta, jota lääkitys kyllä pitää kurissa, jos lääkkeet otetaan.   – Minua kosketti kohta, jossa tyttö seisoi yksin bussipysäkillä, kun kaikki ratsastuskaverit oli haettu vanhempien toimesta talleilta. Ja toinen hetki, jolloin isä tuli Oulusta asti katsomaan tyttären ratsastuskilpailua – vaikka se sitten päättyikin katastrofiin.

Joskus ihmettelen tätä muotipuhetta kuplista, siis kun se on niin totta. Joidenkin kuplat ovat pelottavia, toiset naurettavia, hilpeitä, kauhuntäyteisiä, outoja, vaikkamitä.

Pelottava kupla on esimerkiksi Trump. (Ja voi sentään, ei hän ole ainoa kaltaisensa.) Mies on hankkiutunut sellaiseen asemaan, jossa hän kuvittelee voivansa sanoa mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, olla välittämättä koko muusta maailmasta. Miksi näitä nyt kutsuttiinkaan.

Yhtä pelottava kupla on ’trumpistit’. Suuret kusettajat eivät ole yksin, niillä on samanmielisten tai ymmärtämättömien hännystelijöiden lauma, jota inspiroi toive hyötyä trumpistaan ja saada oikeutus toteuttaa alhaisimpia halujaan.

Toisenlaisessa kuplassa on vaikkapa elämänkatsomuksellisia oikeassaolijoita, jotka eivät noteeraa toisinajattelevia eivätkä ota vastaan pienintäkään kyseenalaistusta. Jotkut onnistuvat lillimään varhain valitussa kuplassaan läpi elämän.

Outojen kuplia syntyy koko ajan, ne muodostavat ryppäitä kuplassaan kulkevien vertaisuusidean pohjalta. Ryppäät elävät, mutta kupla-asukit pysyvät.

Hilpeät kuplat ovat positiivisia hetken illuusioita, jotka syntyvät ja kuolevat otsaa rypistämättä. Niihin ei voi jäädä jumiin, sillä niissä on herkästi särkyvä kuori, jota venytetään sisältä päin, kunnes se poksahtaa. Lisää näitä!

Olin varhaisina vuosina kiltteyskuplassa, sitten itse valitussa laupeuskuplassa. Nyt vuosieni kolmannessa kvartaalissa pyristelen ulos herkästi tarjoutuvista suojakuplista ihmettelemään itsenäni kaikkea mitä on. Kaikkeahan on.

Luin: Suomessa julkaistaan muutama sata kirjaa vuodessa ja vain muutama kymmenen niistä myy. Kustantajille tulee yli seitsemän tuhatta käsikirjoitusta vuodessa, joten hylkäysprosentti on hurja. Silti käsikirjoitusten tulva ei ehdy. Joskus mietin mikä (meitä) kirjoittavia ihmisiä riivaa. Kysymys olisi helppo kääntää omaa napaa kohti, mutta kun en tarjoa kustantajille mitään, yritän miettiä yleisemmin.

Moni kirjoittava on löytänyt keinon tulla näkyväksi kirjoittamalla. Aikanamme netti palvelee juuri tätä prinsiippiä. Omat ajatukset joutuu fokusoimaan johonkin teemaan, tunnelmat järjestelemään järjellisiksi lauseiksi. Mietteet ovat usein hataria, ajatus sinkoilee holtittomasti sinne tänne. Sisäisen näkyväksi saattaminen ymmärrettävällä tavalla on tervehdyttävää työtä.

Kaikki tekstin hyväksi tehty työ ei silti ole tuloksekasta siinä mielessä, että sillä olisi yleisemmin annettavaa. Sen tietää siitä, että kaikki julkaistukaan ei ole. Joka tapauksessa sisäisen vilinän järjestely on hyödyllistä, vähintään itselle. Vastakohta on ihminen, joka ajelehtii ja hilluu holtitta siellä ja täällä vapauden illuusiossa, mutta on oikeastaan vain tiedostamattomien yllykkeidensä orja.

On ihmisiä, jotka harrastavat kalenterien tuunaamista näköisikseen, täyttämistä omilla teksteillä, piirroksilla, kuvilla. Vanha ystäväni, nyt jo edesmennyt, piti tapanaan kirjoittaa virkamiestyyppisen kalenterinsa sivulle kolme lausetta kustakin päivästä. Kokeilin yhden vuoden sitä itse, se vaatii uskomatonta fokusoinnin kykyä. On seulottava mikä päivän uutis-, tapahtuma- ja mietevirrasta on säilyttämisen arvoista. 

Tuttavani Jaakko sanoi merkitsevänsä kalenteriin kaikki tärkeät menot ja valitsevansa niistä päivän tullen sen mikä tuntuu tärkeältä vielä silloin. Tänä vuonna käytössäni on pieni kalenteri, johon merkitsen vain muistettavat. Se pitää minut onnellisena, koska siellä ei ole muuta kuin omasta halusta valittuja menoja eikä enempää kuin yksi päivää kohti. Ja mikä parasta: vapaapäiviäkin on.

Katsoin peiliin ja hätkähdin: eletyt vuodet ja kärsityt kivut näkyvät kasvoillani. Yleensä olen peilin edessä aamuisin kampaamassa, joskus meikkaamassa; iltaisin hoitovoidetta levittämässä ja hammasväliharjan tai -langan kanssa askartelemassa. En siis silloin ole siinä ottamassa kantaa siihen miltä näytän omissa silmissäni. Hätkähdys johtui siitä, etten ollut nyt aamu- enkä ilta-askareissa. Näin itseni.

Miksiköhän niin harvoin pysähdytään vapaaehtoisesti katselemaan itseä, omaa elämää, omia valintoja, tapoja, pyrkimyksiä, haluja, tekoja?  Sanotaan herkästi toiselle tai toisesta: hänen pitäisi katsoa peiliin. Mitä peili kertoisi? Eikö sen, että näen toisessa hänen sokean pisteensä, mutta en huomaa omaani?

”Mistä toista tuomitset, siihen itsesi syypääksi tuomitset, sillä sinä, joka tuomitset, teet samoja tekoja.”