Ruotsista näyttää meille rantautuneen tyyli käyttää kuolinilmoituksissa luterilaisen perinteen mukaisen ristin asemasta erilaisia uskonnottomia vainajan elämään liittyviä kuvia. Meillä muutosaalto ei ole vielä ihan yhtä pitkällä kuin siellä:  meillä ristin lopullisuuden ja staattisuuden ympärillä tai sijasta ilmoituksissa lentelevät linnut ja enkelit, elon aurinko laskee ikuisuuden mereen, vene on pysähtynyt rantaan, kuoleman yksinäisyyttä symboloi yksinäinen ruusu tai joutsen. Ruotsissa symbolikuvat ovat jo hätkähdyttävän arkisia, melkein korneja: tanssiva pari, haitari, koira tai kissa, onkiva mies, saha ja vasara, jalkapallo, lankakerä puikkoineen, rekkakuskin työauto, tai lentäjän purjelentokone. (Kotimaa-lehden artikkelin mukaan)

Olen aika ajoin seuraillut myös muistovärssyjä. Entiset virren säkeet ja raamatunlauseet ovat vaihtuneet lainattuihin tai omatekoisiin runoihin, poplaulujen säkeisiin tai suunnattoman surun ilmauksiin ja katteettomiin lupauksiin, että meidän rakkaus kestää ikuisesti. Muistotilaisuuksissa soitetaan jo estoitta vainajan mielimusiikkia, mutta kaikenmoiset luritukset ovat pyrkimässä kappeleihinkin siunausmusiikiksi kanttoriurkureiden epätoivoisista estelyistä huolimatta. En sano, että kukaan kaipaisi muinaisia ’Jälleennäkemisen toivossa’ – tyylisiä kliseitä. Kuitenkin tuntuu siltä, että ajassamme ihmiset ovat kadottamassa kuolemaan liittyvän arvokkuuden, pyhyyden ja ainutkertaisuuden tajun.

PS. Ihmisellä on onneksi oikeus testamentata jälkipolvelle myös hautaukseensa liittyvät toiveet.

Jäin odottamaan kehutun Selma Vilhusen elokuvaa leffakerhon ohjelmistoon. Tyttöä esitti loistavan luonteikkaasti Linnea Skog ja äitiä monilahjakas laulaja ja lauluntekijä, näyttelijänäkin todella hyvä Paula Vesala, vastikään Emmalla palkittu. Vähän surullinen ja samalla dramaattinen tarina tytöstä, joka lähti etsimään isäänsä. Tuli taas mieleen, että olisi parempi kertoa pitkin matkaa poissaolevasta isästä jotain lapselle ja vastata viimeistään, kun lapsi alkaa kysellä. Säästyisi paljolta murheelta. Ohjaajalle pisteet siitä, että on antanut tytön suurten, ilmeikkäiden silmien puhua eikä pakottanut reagoimaan enemmän ja yli. Isähahmo sitten hoitaa sen puolen. Se ehkä toimi draaman kannalta, mutta antoi yhtä kaikki vähän turhankin pelottavan kuvan skitsofrenisen ihmisen harhamaailmasta, jota lääkitys kyllä pitää kurissa, jos lääkkeet otetaan.   – Minua kosketti kohta, jossa tyttö seisoi yksin bussipysäkillä, kun kaikki ratsastuskaverit oli haettu vanhempien toimesta talleilta. Ja toinen hetki, jolloin isä tuli Oulusta asti katsomaan tyttären ratsastuskilpailua – vaikka se sitten päättyikin katastrofiin.

Joskus ihmettelen tätä muotipuhetta kuplista, siis kun se on niin totta. Joidenkin kuplat ovat pelottavia, toiset naurettavia, hilpeitä, kauhuntäyteisiä, outoja, vaikkamitä.

Pelottava kupla on esimerkiksi Trump. (Ja voi sentään, ei hän ole ainoa kaltaisensa.) Mies on hankkiutunut sellaiseen asemaan, jossa hän kuvittelee voivansa sanoa mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, olla välittämättä koko muusta maailmasta. Miksi näitä nyt kutsuttiinkaan.

Yhtä pelottava kupla on ’trumpistit’. Suuret kusettajat eivät ole yksin, niillä on samanmielisten tai ymmärtämättömien hännystelijöiden lauma, jota inspiroi toive hyötyä trumpistaan ja saada oikeutus toteuttaa alhaisimpia halujaan.

Toisenlaisessa kuplassa on vaikkapa elämänkatsomuksellisia oikeassaolijoita, jotka eivät noteeraa toisinajattelevia eivätkä ota vastaan pienintäkään kyseenalaistusta. Jotkut onnistuvat lillimään varhain valitussa kuplassaan läpi elämän.

Outojen kuplia syntyy koko ajan, ne muodostavat ryppäitä kuplassaan kulkevien vertaisuusidean pohjalta. Ryppäät elävät, mutta kupla-asukit pysyvät.

Hilpeät kuplat ovat positiivisia hetken illuusioita, jotka syntyvät ja kuolevat otsaa rypistämättä. Niihin ei voi jäädä jumiin, sillä niissä on herkästi särkyvä kuori, jota venytetään sisältä päin, kunnes se poksahtaa. Lisää näitä!

Olin varhaisina vuosina kiltteyskuplassa, sitten itse valitussa laupeuskuplassa. Nyt vuosieni kolmannessa kvartaalissa pyristelen ulos herkästi tarjoutuvista suojakuplista ihmettelemään itsenäni kaikkea mitä on. Kaikkeahan on.

Luin: Suomessa julkaistaan muutama sata kirjaa vuodessa ja vain muutama kymmenen niistä myy. Kustantajille tulee yli seitsemän tuhatta käsikirjoitusta vuodessa, joten hylkäysprosentti on hurja. Silti käsikirjoitusten tulva ei ehdy. Joskus mietin mikä (meitä) kirjoittavia ihmisiä riivaa. Kysymys olisi helppo kääntää omaa napaa kohti, mutta kun en tarjoa kustantajille mitään, yritän miettiä yleisemmin.

Moni kirjoittava on löytänyt keinon tulla näkyväksi kirjoittamalla. Aikanamme netti palvelee juuri tätä prinsiippiä. Omat ajatukset joutuu fokusoimaan johonkin teemaan, tunnelmat järjestelemään järjellisiksi lauseiksi. Mietteet ovat usein hataria, ajatus sinkoilee holtittomasti sinne tänne. Sisäisen näkyväksi saattaminen ymmärrettävällä tavalla on tervehdyttävää työtä.

Kaikki tekstin hyväksi tehty työ ei silti ole tuloksekasta siinä mielessä, että sillä olisi yleisemmin annettavaa. Sen tietää siitä, että kaikki julkaistukaan ei ole. Joka tapauksessa sisäisen vilinän järjestely on hyödyllistä, vähintään itselle. Vastakohta on ihminen, joka ajelehtii ja hilluu holtitta siellä ja täällä vapauden illuusiossa, mutta on oikeastaan vain tiedostamattomien yllykkeidensä orja.

On ihmisiä, jotka harrastavat kalenterien tuunaamista näköisikseen, täyttämistä omilla teksteillä, piirroksilla, kuvilla. Vanha ystäväni, nyt jo edesmennyt, piti tapanaan kirjoittaa virkamiestyyppisen kalenterinsa sivulle kolme lausetta kustakin päivästä. Kokeilin yhden vuoden sitä itse, se vaatii uskomatonta fokusoinnin kykyä. On seulottava mikä päivän uutis-, tapahtuma- ja mietevirrasta on säilyttämisen arvoista. 

Tuttavani Jaakko sanoi merkitsevänsä kalenteriin kaikki tärkeät menot ja valitsevansa niistä päivän tullen sen mikä tuntuu tärkeältä vielä silloin. Tänä vuonna käytössäni on pieni kalenteri, johon merkitsen vain muistettavat. Se pitää minut onnellisena, koska siellä ei ole muuta kuin omasta halusta valittuja menoja eikä enempää kuin yksi päivää kohti. Ja mikä parasta: vapaapäiviäkin on.

Katsoin peiliin ja hätkähdin: eletyt vuodet ja kärsityt kivut näkyvät kasvoillani. Yleensä olen peilin edessä aamuisin kampaamassa, joskus meikkaamassa; iltaisin hoitovoidetta levittämässä ja hammasväliharjan tai -langan kanssa askartelemassa. En siis silloin ole siinä ottamassa kantaa siihen miltä näytän omissa silmissäni. Hätkähdys johtui siitä, etten ollut nyt aamu- enkä ilta-askareissa. Näin itseni.

Miksiköhän niin harvoin pysähdytään vapaaehtoisesti katselemaan itseä, omaa elämää, omia valintoja, tapoja, pyrkimyksiä, haluja, tekoja?  Sanotaan herkästi toiselle tai toisesta: hänen pitäisi katsoa peiliin. Mitä peili kertoisi? Eikö sen, että näen toisessa hänen sokean pisteensä, mutta en huomaa omaani?

”Mistä toista tuomitset, siihen itsesi syypääksi tuomitset, sillä sinä, joka tuomitset, teet samoja tekoja.”

Tuntuuko sinusta kuten minusta, että toimittajan ammatti muistuttaa possun elämäntehtävää: tonkia maastoa karsinassa, joka kullekin on osoitettu temmellyskentäksi. Tarpeeksi kun tonkii aina jotain löytyy, ja possu kiljahtaa ilosta. Usein näyttää myös käyvän niin, että kun yksi jossain karsinassa kiljahtaa, sinne ryntäävät oitis kaikki muutkin, ja kuhina on valmis. Karsina käy ahtaaksi ja toinen toisensa saparoita järsitään, jos ei muuta enää löydy. Anteeksi tämä vertaus, joka tuli mieleen Prisma-studion lystikkäitä possuja katsellessa ja ärsyyntyneenä viime aikaisista uutis- ja ajankohtaistoimitusten samojen aiheiden järsimisestä.

Trump on jo pitkään ollut joka possun peruskauraa. Mies ei ole päässyt valtakautensa alkuunkaan, kun aprikoidaan joka päivä ketä se nyt sinne kabinettiinsa valitsee ja mitä sitten aikoo tehdä. Kotimaan olkikasasta joka possu löytää ainakin pääministerin, jonka edesottamuksia, sanomisia ja sanomatta jättämisiä pureksitaan aamusta iltaan kaikissa Ylen karsinoissa. Ja onhan tässä nyt tämä Gggnhm, joka aina uudestaan ja uudestaan löydetään olkikasasta kuin uusi peruna. Tuleeko vai ei. Voi ei, jos tulee, voi ei, jos ei.

Jossain tuonnempana elää hissukseen mökissänsä Miina, jota ei hetkauta pääkaupungin possujen kouhotus. Kansaneläke riittää vaatimattomaan elantoon, ja kissa pitää seuraa. Mikä on ollessa. Possu keksii kysyä mitä on Miina mieltä nykymeiningistä.  – Ee siitä mittään mieltä tarvihe olla, van suaphan tuota kysästä lämpimikseen.

Olen havainnut, että historiaani, jonka kokonaisuutena olen kirjoittanut muistiin jälkipolveamme ajatellen, voin myös kirjoittaa itselleni auki eri näkökulmista ja sitten hävittää. Itsetilitykset toimivat sen sanoittamisena, minkä alitajuisesti tietää ja jonka haluaa ymmärtää.

Näkökulma voi olla vaikkapa pelot, vahvuudet, oman naiseuden/miehuuden lajin tunnistaminen, sisäinen yksinäisyys, sosiaalisten suhteiden toistumat, ikävaiheet ja henkiset kehityskaudet, hengellisyyden jatkumo, traumat ja korjaavat kokemukset, uinuvat mahdollisuudet…  

Olen unennäkijä. Elän hassuja juttuja unissani, mutta myös painajaismaisia. Näen erityisiä episodeja, joiden analysointi paljastaa keskeneräisiä, vastausta tai ratkaisua odottavia asioita. Ajoittain pidän unipäiväkirjaa, jos havaitsen jatkumon. Unien analyysi ajallisen etäisyyden jälkeen on paljastavaa ja hyödyllistä.

Monilla ihmisillä on hyvin hatara käsitys todellisesta itsestään, siitäkin, minkälaisena toiset kokevat hänet. Se ilmenee aggressioina, toisiin kohdistuvina epäluuloina ja syyttelynä. Vihapuheen taustalla on usein kovan kuoren alla piilevä heiveröinen itsetuntemus. Kuka sen sanoikaan: Ihminen, tunne itsesi! – Voisin lisätä: – Ja armahda, rakasta vain.

Kyllästymiseen asti ennakkoon mainostetun Ylen ykkösen lanseeraamaa rikossarjaa Sorjonen on nyt katsottu yhdessä  kolme osaa. Kolmannen jakson jälkeen vilkaisimme toisiimme kulmat koholla.  – Oikein ’nordic noiria’, hymähdin.  – No joo, hypetys on kyllä ollut melko aiheeton, murahti Toinen.  – Kun ei vain nouse lentoon eikä ota mukaan, lisään.

Mikä siinä on, että suomalaiset eivät osaa rikossarjoja? Onko vika rytmityksessä, näyttelijätyössä, roolituksessa vai kässärien kökköyskö vaivaa? Päähenkilö mutisee ja haroo päätään.  Tarina ei istu maisemaan, Lappeenranta jää kulissiksi, vaikka Luukkaansalmen silta ja Kaukaan tehtaan siluetti ovatkin komeita.

Pääkaupunkiseudun näyttelijäkaarti ei taivu luontevaan mie-sie-puheeseen. Mistä näitä näyttelijöitäkin tulee, jotka eivät osaa edes artikuloida niin, että puheesta saisi selvää. Onneksi ammattitaitoisiakin on mukana: Anu Sinisalo, Kristiina Halttu ja Janne Virtanen, esimerkiksi. Jos ei tämä tästä kummene, on palattava taas netflixiin.
 

Mikkelinpäivän messu oli kotikirkossamme rakennettu huomioimaan erityisesti lapset. Revontulet-lapsiryhmä lauloi kirkkaasti ja voimallisesti enkelilauluja Eija-kanttorin jammaillessa pianolla. Kristiina-pappi saarnasi selkokielellä ja havainnollistaen päivän tekstistä. Kirkkoväärtiryhmän lapsia toimi tekstinlukijoina ja kynttilän sytyttäjinä. Messun päätöslaulu Samuli-papin pasuunan soittoineen kirvoitti taasen spontaanit aplodit kirkkoväeltä. Eläväistä oli muutenkin; lapset kommentoivat ääneen näkemäänsä pitkin messua ja sipisivät ehtoollisjonossa ottavatko leivän vai siunauksen. Entisvanhainen pönötys ja juhlavailmeinen synninmurhe on kirkonmenoista kaukana, ainakin meidän kotikirkossamme.

Niin, enkeleistä. Mikkelinpäivä on saanut nimensä enkeli Mikaelin mukaan (kuten kai Mikkelin kaupunkikin). Raamatussa muutamia enkelihahmoja mainitaan nimeltä eri yhteyksissä, erityisesti Mikael ja Gabriel, ja enkeleistä puhutaan yleisemminkin sekä UT:ssa että VT:ssa. Kotimaa-lehden viime numerossa on mielenkiintoinen artikkelikooste enkeliuskosta. 

Olli Seppälä (pastori, toimittaja) käsittelee enkeleiden ja lasten yhdistämistä Mikkelinpäivään. ”Lasten ja enkelien samastaminen voi tuntua hyvältä kasvatukselliselta idealta, mutta se on teologisesti vähintään arveluttava. – – Se tekee koko käsitteestä sadunomaista ja kytkee sen maailmankuvaan, joka ottaa ’ruumiittomat henkilolennot’ ongelmattomasti todesta. – – Ylienkeli Mikael ei ole millään tavoin lasten enkeli, vaan miehekäs johtajasoturi. – –  Enkelien ja lapsien niputtaminen tekee enkeleistä vaarattomia, niitä ei tarvitse ottaa todesta, ei pohtia aikuismaisesti saati kriittisesti.” Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan noin puolet suomalaisista uskoo enkelihin ja kuusi prosenttia heistä sanoo nähneensä enkelin.  ”Enkeleillä on kulttuurinen tehtävä. Ne ovat arkkityypisiä hahmoja.”

Miikka Ruokasen (teol.tri) mielestä kristittynä oleminen ei vaadi uskoa enkeleihin. ”Raamattuun ei sisälly tarkkaa enkelioppia, mutta siellä olevan aineiston sekä kristittyjen vuosituhantisen kokemuksen nojalla kirkko uskoo enkeleihin, myös langenneisiin enkeleihin. – – – Ei ole mitään syytä luopua uskosta enkeleiden olemassoloon.”

Serafim Seppälän (fil.tri, ortodoksi) tuoreessa kirjassa Taivaalliset voimat esitellään juutalaisuuden ja varhaiskristilliyyden enkeliopetuksia. ”Kristillinen määritelmä enkelistä voisikin olla: Enkeli on Jumalan toiminnan, läsnäolon ja varjeluksen esikuva. Kristinuskon valtavirta hyväksyy modernin maailmankuvan ja yrittää soveltaa sitä omiin teologisiin näkemyksiinsä. Enkeleistä ja näkymättömästä todellisuudesta puhutaan monin eri tavoin ja monilla tasoilla. Joku vaatii kirjaimellisuutta, toinen tyytyy referoimaan oppineiden teologien enkelikäsityksiä, kolmas psykologisoi kaiken enkelipuheen, ja neljäs ajattelee puhuvansa runoutta puhuessaan enkeleistä. Yksiäänistä enkelikuoroa kirkossa ei ole. ”

Mitä minä ajattelen enkeleistä? Eihän mikään uskon piiriin kuuluva asia ole tiedon varainen. Saattaa olla että enkelien kaltaisia henkiolentoja on. En ole nähnyt enkeleitä paitsi unissani. En kuitenkaan pidä enkeleitä samalla viivalla satuolentojen (keijut, tontut, joulupukki) kanssa. Enkelit ovat inspiroineet taiteilijoita, kirjailijoita, filosofeja ja teologeja, puhumattakaan parapsykologian tutkijoista. Jokin siinä kiehtoo ihmismieltä. On hyvä, että ihmisellä on muitakin ulottuvuuksia kuin tieteellisesti todistettua.

A-studiossa keskusteltiin viikolla asiallisen toimittajan, Jan Anderssonin johdolla kirkon avioliittokäsityksestä ja vihkimiskäytännöstä sekä tuoreesta piispainkokouksen asiaa koskevasta ohjeistuksesta. Koska keskustelijoina oli kolme pappia ja professori, pysyttiin akateemisella kohteliaisuustasolla eikä keskustelussa eksytty asiattomuuksiin tai inttämiseen. Rintamalinjat tulivat selväksi. Pohjimmiltaan on kysymys raamatun tulkinnasta, onko se kiveen hakattu (Mooseksen laki) ja kirkon tunnustuskirjoihin (Luther ym) tukeutuva – vai onko tulkinta ajassa elävää, yhteiskunnan muutosta reflektoivaa.

Perinteistä raamatuntulkintaa noudattavan kirkon opetuksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen, josta seuraa, että kirkko voi vihkiä vain tämän näkemyksen mukaisen avioliiton, todettiin. Konservatiivinen tulkinta on muuttumaton, siitä on pidettävä kiinni. Virallisesti rekisteröidyt parisuhteet voidaan siunata rukouksella. On mahdollista, että kirkon työntekijät, siis myös papit, voivat elää rekisteröidyssä parisuhteessa – vaikka osa seurakuntalaisia ei sitä hyväksyisi. Keskustelussa kävi ilmi, että kirkkojärjestys, jonka mukaan vihkiminen tapahtuu, ei ole myöskään yksiselitteinen, mistä johtuu, että osa papeista katsoo voivansa vihkiä samaa sukupuolta olevan parin silläkin uhalla, että joutuu tilille piispan ja tuomiokapitulin edessä. He myös kokevat näin kuuluvansa kirkon muutoksen eturintamaan. 

Seurakuntalaisena ja entisenä kirkon työntekijänä ymmärrän erilaisia esiin tuotuja perusteluja. Mielestäni keskustelijat olivat vilpittömiä näkemyksissään. Kuten naispappeus, tulee tämäkin asia jakamaan mielipiteitä kirkon jäsenissä. Pahimmassa tapauksessa ajassa elävää raamatuntulkintaa edustavat joutuvat konservatiivien tuomion kohteeksi, ja kirkko ajautuu niin erilleen yhteiskunnan muutoksesta, että menettää sekä jäseniään että merkitystään kristittyjen yhteisönä. Monen mielestä näin on jo tapahtunut. Voi vain yhtyä toimittajan loppukaneettiin: toivotaan, että kysymyksessä löydetään fiksu ratkaisu.