Jäin odottamaan kehutun Selma Vilhusen elokuvaa leffakerhon ohjelmistoon. Tyttöä esitti loistavan luonteikkaasti Linnea Skog ja äitiä monilahjakas laulaja ja lauluntekijä, näyttelijänäkin todella hyvä Paula Vesala, vastikään Emmalla palkittu. Vähän surullinen ja samalla dramaattinen tarina tytöstä, joka lähti etsimään isäänsä. Tuli taas mieleen, että olisi parempi kertoa pitkin matkaa poissaolevasta isästä jotain lapselle ja vastata viimeistään, kun lapsi alkaa kysellä. Säästyisi paljolta murheelta. Ohjaajalle pisteet siitä, että on antanut tytön suurten, ilmeikkäiden silmien puhua eikä pakottanut reagoimaan enemmän ja yli. Isähahmo sitten hoitaa sen puolen. Se ehkä toimi draaman kannalta, mutta antoi yhtä kaikki vähän turhankin pelottavan kuvan skitsofrenisen ihmisen harhamaailmasta, jota lääkitys kyllä pitää kurissa, jos lääkkeet otetaan.   – Minua kosketti kohta, jossa tyttö seisoi yksin bussipysäkillä, kun kaikki ratsastuskaverit oli haettu vanhempien toimesta talleilta. Ja toinen hetki, jolloin isä tuli Oulusta asti katsomaan tyttären ratsastuskilpailua – vaikka se sitten päättyikin katastrofiin.