Kuva ajastamme: Afrikan rannikon ja kaukaisimman Euroopan saaren, Lampedusan välisellä merellä ajelehtiva aavealus. Kannelta korjataan tajuttomuuden rajamailla häilyvää elämää, lastiruumasta ruumiita, jotka kuolema jo korjasi. Saarella elävät vanhukset ja muutama kalastaja omaa hiljaista arkeaan. Elokuva ei selosta, ei osoittele eikä ota kantaa. Ohjaaja Gianfranco Rosi vain näyttää elämää Lampedusalla vanhusten, Samuele-pojan ja paikallisen lääkärin kautta. Luontevuus on syntynyt elämällä saarella kaksi vuotta tutustuen saarelaisiin ihmisiin ja pakolaisia auttavan henkilöstön työhön. – Aito, verinen kyynel mustan miehen poskella on tehokkaampi viesti kuin sata hyvin maskeerattua roolikärsijää.

Dokumenttielokuva voitti Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen karhun 2016.

Olimme lauantain päivänäytöksessä Kaupunginteatterissa. Myrskyluodon Maija -musikaalin esityksestä jäi vähän raskas olo. Kun näyttämölle yritetään luoda merimaisema, syntyy kulissitaidetta. Kolisevia veneitä työnnellään ihmisvoimin sinne ja tänne. Epookkipuvut osaltaan luovat tummia sävyjä. Iso näyttämö pyritään väkisin täyttämään paljolla väellä, tanssiryhmä liehuu aallokkona ja valkeat liinat lokkeina meren yllä. Muusikot tekevät työtään orkesterimontussa, josta ei näy muuta kuin kapellimestarin päälaki. Anni Blomqvistin sydänverellä kirjoitettu elämäntarina raastaa katsojaa, musiikki pauhaa myrskyisesti. Parasta antia on pääroolin esittäjän, Laura Alajääsken syvä eläytyminen tarinaan ja erityisesti laulut, jotka soivat vahvasti ja kauniisti ja kohottavat esityksen tunnelmaa. Maija Vilkkumaan luomat laulutekstit ovat raikkaita ja ilmaisuvoimaisia.  – Musikaalit ovat yleisöystävällisiä ja tuovat yleensä teatterille sekä katsojia että tuloja. Toivottavasti Maija pyörii niin pitkään, ettei mittava satsaus tunnu turhalta.

Elokuva on Kenneth Loachin tinkimätön kuvaus miehen, nimeltä Daniel Blake, jauhautumisesta sosiaalibyrokratian rattaissa. Raastavan kohtalon kulkua katsellessa tuli vahva tunne: tämä pitäisi EU-maiden kaikkien poliitikkojen nähdä, oikeastaan pakottaa katsomaan. He eivät tiedä mitä tekevät, tai eivät oikeasti välitä, miten Danin kaltaisten käy. Sosiaalivirkailijat tekevät työtään pilkun tarkasti ohjeistettuna eivätkä ole tippaakaan kiinnostuneita väliinputoajista. Elokuva näyttää miten käy, kun ammatistaan ja taidoistaan ylpeä mies putoaa sydänkohtauksen saatuaan työelämästä, anoo sairauseläkettä eikä saa, valittaa päätöksestä ja valitus hylätään. Mies pannaan opettelemaan lukemattomien anomusten ja valitusten täyttämistä netissä, jota hän ei ole koskaan käyttänyt, käymään turhanaikaisia kursseja ja hakemaan työpaikkoja käsin kirjoitetun cv:n kanssa. Jos tämä ei suju, tulee sanktiona korvauksen määräaikainen pidätys.  – Elokuva ei rankasta tarinasta huolimatta ole synkkä tai lohduton. Päähenkilöä esittävä Dave Johns luo Danista pohjimmiltaan valoisan ja selviytyvän miehen. Tarina paljastaa kauniilla tavalla myös huono-osaisten ihmisten solidaarisuuden toisiaan kohtaan, ja kyvyn auttaa pyytettömästi ja pienin elein vielä huonommassa asemassa olevaa.

Leffakerhon syyskausi alkoi – paitsi nautiskellen uusituista mukavista tuoleista teatterissa – kertakaikkisen tunteita järisyttävällä elokuvalla Whiplash. Filmi kertoo pojasta, joka halusi jazz-rumpaliksi ja hänen opettajastaan, jonka erikoisena metodina oli vuoroin rohkaista ja nöyryyttää erityisesti lahjakkaimpia saadakseen heidät ylittämään rajansa. Filmi valmistui v. 2014 USA:ssa ja on käsikirjoittajansa Damien Chazellen, viimekertaisen Oscar-voittajan, La La Landin tekijän edellinen elokuva. Sadistisen opettajan roolissa tässä on vaikuttava J.K.Simmons, joka sai myös Oscarin roolityöstään.

Filmi on piinaavan tarkkavaistoinen kuvaus siitä, että pelkkä lahjakkuus ja unelmat eivät riitä huipulle, tarvitaan suorastaan epäinhimillisen sinnikästä työtä ja joku jonka ohjaus on juuri sitä, mitä lahjakas tarvitsee. Jazzin ystävälle elokuva on yhtä juhlaa, soittoa riittää, ja seitsemän minuutin rumpusoolo lopussa on todella huikea.

Mieleeni tulivat teatterikorkeakoulussa aikoinaan opettaneen Jouko Turkan metodit, joista on paljon tarinoita kerrottu. Moni sai traumoja ja putosi matkalla kyydistä, mutta lahjakkaimmat ovat yhä näyttelijöidemme valioita. Vaativuuden ja sadismin raja on usein veteen piirretty, ja joskus myös traagisin seurauksin ylitetty. 

Kun leffakerho nyt on kesätauolla, sieppasin kirjastosta umpimähkään Roy Anderssonin elokuvan ’Sinä elävä’, joka näkyy saaneen täydet viisi pinnaa useimmilta elokuvakriitikoilta. Roy A on huumorimiehiä ja varsin omaperäisen huumorin mestari sitäpaitsi. En tiedä toista elokuvan tekijää, joka niin täysin koheltamatta, verkkaisilla seisoskeluilla, itkua tuhertavilla miehillä ja viimeiseen asti vinoon vedetyillä parisuhdetilanteilla saisi katsojassa aikaan niin hulvattoman naurun, tekemättä kuitenkaan pilkkaa henkilöistään.

Kesäteatteri on vastustamaton ilmiö Suomen kesässä. Näytelmätyyppiä on moneen makuun, on hulvatonta kohellusta ja muinaisromantiikkaa aittain ovilla, on hersyvää maalaiselämää kylän ukkoineen ja akkoineen. Paikalliset luonnonlahjakkuudet panevat parastaan, ja tulos saattaa olla omalla tavallaan nautittavakin. Löytyy myös tasokasta, vakavasti otettavaa ammattiosaamista ja hyvin tehtyä draamaa. Aika usein sellaista on löytynyt Pyynikiltä, jossa ulkoiset puitteetkin on viritetty huippuunsa.

Niskavuoren nuori emäntä oli alkuperäisestä käsikirjoituksesta onnistuneesti modernisoitu ja musikaaliksi sovitettuna varsin viihdyttävä draama. Kahden ja puolen tunnin esitys jätti täyteläisen, tunteita liikutelleen olon. Musiikki oli täysipainoista ja ohjaus toimi (Miika Muranen). Pääosaa, Niskavuoren Loviisaa, näytteli Maria Pere Seinäjoen kaupunginteatterista. Hän oli suorastaan loistava vaativassa osassa, jossa nuoresta ja rakastuneesta miniästä kehkeytyy paikkansa ottava tahtonainen ja kohtalonsa ylväästi kantava talon emäntä. Myös teatterikorkeakoulussa opiskeleva Olli Riipinen Niskavuoren Anttina jäi mieleen upeasti henkilönsä sisäistäneenä ja liikunnallisesti lahjakkaana roolisuorituksena. Mikko Nousiaisen Niskavuoren Juhani jäi jotenkin vaisuksi tässä ensemblessa. Upeat laulu- ja tanssinumerot antoivat sypäkästi ryhtiä ja väriä kokonaisuuteen. Pidin siitä, että draamassa ei yleisöltä heruteltu nauruja ja aplodeita, mutta yksittäisissä roolisuorituksissa (Sari Havas Juse-muorina) vilahti huumoria mainiosti kutitelleita hetkiä. Oikeat muusikot olivat soittamassa ja tanssinumerot olivat näyttäviä. Pieni miinus: ryhmälaulujen äänentoisto oli sen verran yläkanttiin säädetty, että korvat soivat vieläkin. Iäkkäänpuoleinen yleisö ei sentään ihan kuuroja liene ollut tullessaan.

Rivitaloasumisessa on runsaasti hyviä puolia. Oma ulko-ovi, oma piha ja maantasainen asumismuoto. Sekin, ettei ole ihan omassa varassaan, jos apua tarvitsee, aina voi kysyä naapurilta. Talossamme on jäljellä monia alkuperäisiä asukkaita. Tunnetaan toisemme, tervehditään ja puhellaan muutakin kuin säitä. Yhteisellä piha-alueella on puutarhakeinu, pöytä ja penkit. Kesäaikaan siihen saattaa istahtaa joku kirjan tai lehden kanssa ja kohta toinenkin. Jos asukas on matkoilla tai mökillään kesällä, postien keruu ja kukkien kastelu hoituu. Talkoot sujuvat yhteisesti syksyin keväin. Talonmiesvuoro vaihtuu viikottain ja siihen kuuluu liputukset, roskakatoksen siisteys, kesällä ruohoalueen leikkuu ja talvella käytävien lumityöt. Pyrypäivien jälkeen lumityötkin tehdään yhdessä.

Asumisessa on myös muita puolia. Joskus rivissä on ollut asukas, joka ei hoida talonmiesvuoroaan. Yhtiökokouksessa valittu hallitus saattaa olla innokas tai innoton kohentamaan talon asioita. Hankalat asiat saattavat jäädä kirjatun keskustelun tasolle. Kymmenen huoneiston taloyhtiömme on jaettu kahdeksi viiden asunnon taloksi, haluttuja päätyasuntoja on näin useita. Olemme asuneet omassamme 28 vuotta. Mitään häiriöitä ei ole ollut.  

Monen omahoitoisen rivitalon pelastus ovat ne asukkaat, jotka ymmärtävät rakennusten kunnossapidosta ammattinsa perusteella. Parhaimmillaan talossa on ollut koneyrittäjä, rakennusmestari ja sähköinsinööri. Itsestään rivitalon hoito ei suju. Toisaalta yhdessä taloa hoitamalla asuminen on edullista. Ja jos on hyvät naapurit, rivitaloelämä on kaupunkiasumisen luksusta. On kaukolämmöt, kaapeli-tv:t ja laajakaistat. Viimeksi talosta muuttanut lähti terveydellisistä syistä. Lienemmekö seuraavat. Pihan hoito alkaa olla työlästä näillä nikamilla.   

Yle ylitti taas kerran itsensä. Juhannusyötä valvoville näytettiin kuvakertomusta suomalaisesta jussinjuhlahumusta sieltä sun täältä. Kökköä juontoa, tekopirteitä haastatteluja, videofloppeja kansan syvien rivien kännyköistä, obligatorisia lavatansseja arjakorisevan tahtiin, saunomista ja makkaranpaistoa, vastantekoa, kukkaseppeleitä, roihuavia nokisavuisia kokkoja ja epätahdissa letkajenkkaavaa porukkaa. Niin – ja tietysti Robin, oijoi. Pikakelasin tätä spektaakkelia muutaman tallenneotoksen verran, ja suomalaisen juhannuksen koko kuva kävi selväksi vauhdikkaasti. Vain kirkkoveneellä soutu puuttui, kuten myös lähikuvat rattijuopon viimeisestä, puuhun päättyneestä juhannusajelusta sekä hukkuneiden naarauksesta – olisivathan nekin toki kuuluneet tähän onnettomaan keitokseen.
En sano, etteikö osallistuvalla väellä olisi ollut jossain hauskaa, mutta sen sanon, että tv-ohjelmana tämä oli  kaikkien aikojen tylsin juttu.

hänellä on syvänsininen kukkavana, noin 20-senttinen ja kukinto muodostuu huulikukkaisista sekä tuoksuu ihanalle

säteittäin rönsyävä lehtiruusuke

hän leviää itsekseen, viihtyy pihakatajamme juurimaastossa ja tuoksuu…

Katsoin ystävän vinkistä Ylen ykkösen ohjelman Näkkälä. Ohjelma kertoi sveitsinsaksalaisen opettajan ja kirjailijan Hansin vanhuudesta upeassa alppimaisemassa Emmental-laakson liepeillä olevassa vanhainkodissa. Hans sanoi viihtyvänsä, hoito oli hyvä, mutta kodiksi hän ei sitä tuntenut. Hän kaipasi kotiin Lapin Näkkälään, jossa hän oli asunut 25 vuotta saamelaisen shamaanimiehen, Iisakin kanssa. Hans sai saattajan ja lähti Lappiin, lähes sokea, yli yhdeksänkymppinen mies. Ystävänsä Iisakin luona hän ehti olla vain pari kuukautta, kun tämä kuoli, ja omaiset halusivat myydä talon. Hans sai kodin lappilaisessa perheessä. Hans oli toivonut tuhkansa siroteltavan Keimiötunturille, mikä toteutuikin, kun hänen vuoronsa neljän kuukauden perästä tuli. Hansin erityistä elämäntaivalta kuvannut ohjelma kertoi herkästi elämänmittaisesta ikävästä kodiksi koettuun paikkaan.

Hansin tarina liikutti minua. Mietin, onko minulla sellaista kodiksi koettua paikkaa, jonne haluaisin palata ennen kuolemaani. Ymmärrän, ettei maan päällä kellään ole ikuista kotia. Moni rakas paikka on jo muuttunut vuosien saatossa, itsekin muutun. Kotini on tässä, rakkaan ihmisen vierellä, huomisesta en tiedä.