Ruotsista näyttää meille rantautuneen tyyli käyttää kuolinilmoituksissa luterilaisen perinteen mukaisen ristin asemasta erilaisia uskonnottomia vainajan elämään liittyviä kuvia. Meillä muutosaalto ei ole vielä ihan yhtä pitkällä kuin siellä: meillä ristin lopullisuuden ja staattisuuden ympärillä tai sijasta ilmoituksissa lentelevät linnut ja enkelit, elon aurinko laskee ikuisuuden mereen, vene on pysähtynyt rantaan, kuoleman yksinäisyyttä symboloi yksinäinen ruusu tai joutsen. Ruotsissa symbolikuvat ovat jo hätkähdyttävän arkisia, melkein korneja: tanssiva pari, haitari, koira tai kissa, onkiva mies, saha ja vasara, jalkapallo, lankakerä puikkoineen, rekkakuskin työauto, tai lentäjän purjelentokone. (Kotimaa-lehden artikkelin mukaan)
Olen aika ajoin seuraillut myös muistovärssyjä. Entiset virren säkeet ja raamatunlauseet ovat vaihtuneet lainattuihin tai omatekoisiin runoihin, poplaulujen säkeisiin tai suunnattoman surun ilmauksiin ja katteettomiin lupauksiin, että meidän rakkaus kestää ikuisesti. Muistotilaisuuksissa soitetaan jo estoitta vainajan mielimusiikkia, mutta kaikenmoiset luritukset ovat pyrkimässä kappeleihinkin siunausmusiikiksi kanttoriurkureiden epätoivoisista estelyistä huolimatta. En sano, että kukaan kaipaisi muinaisia ’Jälleennäkemisen toivossa’ – tyylisiä kliseitä. Kuitenkin tuntuu siltä, että ajassamme ihmiset ovat kadottamassa kuolemaan liittyvän arvokkuuden, pyhyyden ja ainutkertaisuuden tajun.
PS. Ihmisellä on onneksi oikeus testamentata jälkipolvelle myös hautaukseensa liittyvät toiveet.