Luin: Suomessa julkaistaan muutama sata kirjaa vuodessa ja vain muutama kymmenen niistä myy. Kustantajille tulee yli seitsemän tuhatta käsikirjoitusta vuodessa, joten hylkäysprosentti on hurja. Silti käsikirjoitusten tulva ei ehdy. Joskus mietin mikä (meitä) kirjoittavia ihmisiä riivaa. Kysymys olisi helppo kääntää omaa napaa kohti, mutta kun en tarjoa kustantajille mitään, yritän miettiä yleisemmin.

Moni kirjoittava on löytänyt keinon tulla näkyväksi kirjoittamalla. Aikanamme netti palvelee juuri tätä prinsiippiä. Omat ajatukset joutuu fokusoimaan johonkin teemaan, tunnelmat järjestelemään järjellisiksi lauseiksi. Mietteet ovat usein hataria, ajatus sinkoilee holtittomasti sinne tänne. Sisäisen näkyväksi saattaminen ymmärrettävällä tavalla on tervehdyttävää työtä.

Kaikki tekstin hyväksi tehty työ ei silti ole tuloksekasta siinä mielessä, että sillä olisi yleisemmin annettavaa. Sen tietää siitä, että kaikki julkaistukaan ei ole. Joka tapauksessa sisäisen vilinän järjestely on hyödyllistä, vähintään itselle. Vastakohta on ihminen, joka ajelehtii ja hilluu holtitta siellä ja täällä vapauden illuusiossa, mutta on oikeastaan vain tiedostamattomien yllykkeidensä orja.

On ihmisiä, jotka harrastavat kalenterien tuunaamista näköisikseen, täyttämistä omilla teksteillä, piirroksilla, kuvilla. Vanha ystäväni, nyt jo edesmennyt, piti tapanaan kirjoittaa virkamiestyyppisen kalenterinsa sivulle kolme lausetta kustakin päivästä. Kokeilin yhden vuoden sitä itse, se vaatii uskomatonta fokusoinnin kykyä. On seulottava mikä päivän uutis-, tapahtuma- ja mietevirrasta on säilyttämisen arvoista. 

Tuttavani Jaakko sanoi merkitsevänsä kalenteriin kaikki tärkeät menot ja valitsevansa niistä päivän tullen sen mikä tuntuu tärkeältä vielä silloin. Tänä vuonna käytössäni on pieni kalenteri, johon merkitsen vain muistettavat. Se pitää minut onnellisena, koska siellä ei ole muuta kuin omasta halusta valittuja menoja eikä enempää kuin yksi päivää kohti. Ja mikä parasta: vapaapäiviäkin on.