Joo, on kyllä -hajuakin, jos niin satuit lukemaan. Pissismummo täällä vaan, päivää pitkästä aikaa. Mummo on ollut puuhakkaana monta päivää, ettei kehtaisi kehua viikkoja, annas olla: oikeastaan koko kesän. Sen mikä sitä nyt on ollut. Ja onhan sitä.

Tässä on nyt päässyt käymään niin, että Mummo sai käsiinsä ihka oikean maalipensselin ja pääsi itte sutimaan. Mummon Poikakaveri oli kaivellut jostain taloyhtiön varastosta ison maalipönäkän ja ryhtynyt töihin omia aikojaan. Piha-aitaa piti paikattaman ja nehän paikkolaudat on ensin maalattava aitamaalilla.

Oijoi, miten Pissismummoa alkoi kutkuttaa hommiin sekaantuminen, kun katseli kaverinsa touhuja. Hellemekko piti kipaista vaihtamaan rönttösasuun. Löytyi sentäs keväällisen hävitysvimman jäljiltä yhdet vanhat pöksykät, jotka olivat säästyneet, muikea musta pusero ja parasta ennen päivänsä ohittaneet nahkahanskat.

Eikun sekaan vaan. Ensin teräsharjalla aidasta pölyt, siis jäkäläkikkareet ja sammalenalut. Suit sait se oli tehty. Mummolle lykättiin Kaverin toimesta oma maalitörppö, sitten vain pensseli heilumaan. Aika äkkiä elämänsä ensimmäisen aitamaalauksen idea selkisi Mummolle. Että maali valuu. Että siis kannattaa aloittaa ylälaudasta. Että maali ei lähde talouspaperilla, kun sitä tippuu mihin tahansa.

Syreenipensaan taakse piti päästä, kun sielläkin oli restauroitavaa aitaa. Mummopa keksaisi, että pensas sidotaan narulla silleen kasaan, että oksat eivät osu aitaan. Poikakaveri sai oman urakkansa valmiiksi ja huhuili Mummoa uutisille. Muka aita ei karkaa minnekään ja päivä on huomennakin. Joo’o, mutta hommaa ei kesken jätetä, kun alkuun päästään. Mistäs tietää vaikka huomenna satais. (Ja huomennahan satoi.)

Iltamyöhällä Pissismummo istui piharapulla putsailemassa tärpätillä käsivarsiaan ja ihailemassa aikaansaannostaan. Jo vain! Maalintajuun koukkuuntuu, tuumasi Mummo. Mistäs löytyisi lisää aitaa.

On poikettu kaupungissa ohimennen ennenkin, mutta nyt tuli lähdettyä kokemaan kanavareitti. Aamuvarhain puhalsi m/s Carelia lähtösoiton Lappeenrannassa ja kuusi ja puoli tuntia myöhemmin rantauduttiin Viipurin satamaan. 43 kilometrin matkaaminen kahdeksan sulun vesiportaita oli verkkaista. Rantamaisema on melko yksitoikkoinen ja yhden sulun toimintamekanismin kun on ihmetellyt, loppu on saman toistoa seitsemästi. Kanava on kanava.

Saimaan kanava on 150-vuotias ’naapuriystävyyden’ muistomerkki. Suomalaiset sen rakensivat ja Kekkosen ansioksi sanotaan, että sotien jälkeen kanavaliikenne Viipuriin saatiin avattua, vaikka rajanvedossa lähes puolet kanavasta jäi Neuvostoliiton puolelle. Vanhassa kanavassa sulkuja oli 28, joten nykyinen, uudistettu kanava on nopeuttanut yhteyttä huomattavasti. Siinä kulkee sellupuuta UPM-Kymmenen Kaukaan tehtaalle isoilla proomuilla sieltä ja turisteja täältä.

Kiertoajelu Viipurissa saattoi liikuttaa jonkun vanhemman mukanaolijan muistoja, mutta sotien jälkeen syntyneelle kaikki oli historiaa. Yleiskuvaksi jäi osittain rapistunut, paikoin jopa surkea, toisaalta kohentuva kaupunki. Vanhoja kauniita taloja kunnostettiin ja uutta oli rakenteilla. Linna näytti komealta sillan kupeella. Sinne oli laadittu näyttely Viipurin suomalaismenneisyyden ajan dokumenteista. Mieleen jäi Hackmanin ja Lallukan suvun mahti jo tuolta ajalta.

Venäläinen palvelukulttuuri on luku sinänsä. Toinen osti itselleen lipun linnan torniin ja minulle lipun näyttelyyn. Erkanimme. Hetken päästä hän ilmaantui vaihtamaan lippua kanssani, koska tornin ovivahti oli väittänyt hänelle myytyä lippua näyttelylipuksi. Ilmeni, että liput olivat samanlaiset. Myyjän virhe, mutta ei auttanut muu kuin ostaa tornilippu uudestaan. Aikaa hupeni, tuli jo kiire ravata muutama sata porrasta maisemaa ihastelemaan. Taisi verenpaine vähän nousta.

Maineikkaan Pyöreän Tornin ravintolan tarjoama lounas herkullisen kala-aterian alkupaloineen ja maukkaine borschkeittoineen yllätti positiivisesti. Toki snapseja tyrkytettiin joka ruokalajin välissä aito venäläiseen tyyliin. Näimme muuten myös, miten paikallisen tavan mukaan vastavihityn parin sulhanen kantaa morsiamensa linnan sillan päästä päähän. Mieskunnon testistä käy hyvinkin tuo! Morsiamet olivat onneksi tosi hoikkia ja rakkaushan se siivittää sulhojen askelen.

Palasimme lähtöpaikkaan bussilla. Joka on kulkenut Vaalimaan tullien kautta tietää, että se vaatii pitkää pinnaa. Reissun aikana saimme passeihimme kaksi leimaa, joista ensimmäisessä oli väärä vuosiluku ja sitäpä sitten saatiin setviä seuraavassa pisteessä. Kaikkiaan passia näytettiin päivän matkalla kuusi kertaa. Erään sortin ennätys sekin. Moni asia kotimaassa tuntuu taas ihmeen hyvältä.

Äiti ei ole huoneissaan, kun tulemme junalta. Pihallakaan ei näy. Kierrän talon kellaria myöten. Ulkorakennusten takana metsikön reunassa on pieniksi pilkottuja puita kasoissa. Sieltähän äiti löytyy, on tunniksi yksin jäätyään mennyt pinoamispuuhiin. Hitaasti se käy, kalikka kerrallaan. – A, sie tulit äitiis kahtomaa, ilahtuu hän. Taluttelen hänet tuvalle. Kulku käy hitaasti ja horjahdellen, selkä kumarassa. – Se vettää minnuu jo muata kohe, sanoo äiti.

– Tiijät sie, mie en tuntent siun poikaas, ko se käi tässä vastikkää, äiti sanoo veljenpojan käynnistä samana aamuna. – Ai, eiks se oltkaa siun…mites mie nyt sotken. – Ennen kuin ensimmäinen päivä on illassa, olen vastannut äidille kymmenen kertaa samoihin kysymyksiin; missä veli on, joko syödään tai juodaan tai joko otetaan lääkkeet. Olen kuunnellut ne samat ajatusnauhat kuin viikottain puheluissammekin. Olen pysäyttänyt hänet, kun hän on menossa jonnekin ’töille’. Olemme katselleet yhdessä salkkarit ja uutiset, syöneet iltapalaa. Lääke ja silmätipat on hoidettu ja äiti peitelty sänkyyn. 

Veljen kanssa on sovittu, että otan yhteyttä viranomaiseen, joka kunnassa hoitaa vanhusten asioita. Veli ei enää jaksa, hän on aikansa yrittänyt.

– Ja äitinne syntymävuosi oli…1914? Kyllä se laitospaikkahakemus on täällä jonossa, mutta kun vanhainkodissa ei kerta kaikkiaan ole paikkoja. Muistikartoitus on näköjään tehty joulukuussa, onkos tilanne nyt niin oleellisesti huonontunut teidän mielestänne? … No, sehän voidaan tehdä uudestaan, äitinnehän käy päiväkeskuksessa tiistaisin, eikö niin. Lääkärinlausunto tästä hakemuksesta puuttuu, jos nyt hankkisitte sen. Ehkä tarvitaan vielä neurologisia tutkimuksiakin. …Niin, kyllä minä ymmärrän, että te olette huolissanne, mutta kun paikkoja ei ole…

Kuudelta aamulla äiti on herännyt ja laittanut kahvinkeittimellä pannullisen juomakelvotonta kahvia, minua varten. Veli on tuonut äidille aamupuuron, antanut aamulääkkeet, laittanut kaakaota kuppiin. Äiti osallistuu voitelemalla itse leivän. Kun tulen alas kahdeksalta, veljenvaimo kertoo anoppinsa käyneen yöllä vaeltelemassa heidän puolellaan ja valitelleen sydänkipuja. Veli on poistunut peltotöihin. Äidin jääkaappiin on tuotu ruokaa ja liesi  kytketty päälle niiksi päiviksi, jotka olen äidin kanssa. Kuivauskaapissa on äidin tiskaamia astioita, jotka täytyy pestä uudestaan ennen käyttöä. Lämmitän ruokaa ja syömme yhdessä. Annan päivälääkkeen.

Äidin päivälevon aikaan menen peltoaukean laidalle kiikaroimaan lintuja. Tunnistan keltasirkun, peltopyyn, töyhtöhyypän ja kanahaukan tavallisten peippojen, västäräkkien ja pihapääskyjen lisäksi. Multa tuoksuu, sitruunaperhonen lentää mutkitellen pellon reunaa. Kun palaan, äiti seisoo jo pihassa lähdössä puupinoille. Ohjaan hänet pihakeinuun vedoten hänen yölliseen huonoon oloonsa. Äiti ei muista valittelujaan. Istumme aurinkoisessa pihassa pitkän tovin. Mitä tahansa puhunkin, äiti palaa kohta ajatuskehälleen. Liikkeelle lähtö on aina vaikeaa, polvet eivät tahdo pitää. Rollaattorikin olisi, mutta ei äiti sitä, kaksi keppiä on parempi.

– Olen tänään käynyt keskustelemassa äitinne kanssa siellä päiväkeskuksessa. Muistihäiriöitä kyllä on, olisiko hän masentunut? Muuten hän vaikuttaa asialliselta. Hän sanoo laittavansa aamu- ja iltapalan itse ja sanoo, että lämmittäisi itse ruuankin, jos olisi liesi…niin, minä ymmärrän, että unohtaa levyn päälle, mutta jos joku olisi siinä ja katsoisi vierestä… kyllä vanhukselle olisi tärkeää voida askarrella jotain mihin kykenee, säilyisi toimintakyky…

Äiti kastelee kukkiaan tuon tuostakin. Kukat uivat vedessä. – En mie nyt muista kuka tiän toi, mutta nii on nätti, sanoo äiti eilen tuomastani äitienpäiväruususta. Keskustelemme siitäkin, että silkkikukkakimppu maljakossa ei tarvitse vettä ja hän miettii sitä hetken. – Niihä se taitaa olla, mitäs mie…sanoo sitten hämmentyneenä. Katselemme vanhoja valokuvia, joista äiti muistaa joitakin, muistaa myös väärin tai ei ollenkaan. Eräässä kuvassa olen aikuisten joukossa 12-vuotiaana. – Kuka tuo tyttö lienöö, en mie tunne, sanoo äiti.

– Saitteko te sen lääkäriajan äidillenne…no, hyvä. Olen ajatellut, että palvelutalo voisi tulla kysymykseen äitinne kohdalla. Sinne toimitetaan ruoka, pestään pyykit ja autetaan siivouksessa jopa pesuissa. Asukkailla on turvapuhelin…no, kyllä hän ajan mittaan tottuisi siihen…kyllä siellä on ovihälytin, tullaan katsomaan, jos se hälyttää… Kuulkaa nyt, eihän missään sellaista hoitopaikkaa ole, missä yötä päivää ollaan vieressä…

– Jokos sie lähet, vastaha sie eilen tulit… Äiti seisoo avuttoman oloisena eteisessään, kun menen hyvästelemään neljäntenä päivänä. Veli hymyilee vaisusti. Junassa nieleskelen itkua. – ”Eihän missään sellaista hoitopaikkaa ole..” – ei taida olla, paitsi omaishoidossa.

Harvoin näin tapahtuu, mutta joskus kuitenkin. Hänellä oli ollut pitkä mielenalainen ikävä. Ei sitä oikein kehdannut tunnustaa, eräänlaista keskeneräisyyttä se on, kyvyttömyyttä myöntää irtautumisen sattuvan. Vasta kun monena yönä uni oli ahdistanut niin, että herätessä ei tahtonut henkeä saada, hän viimein päätti toimia. Mitäs minä siinä häviän, hän yritti sanoa itselleen rohkaisevasti.

Puhelin kädessä hän mietti vielä. Ei, en sittenkään soita, pojalla on työt levällään, ei se ehdi tähän aikaan. Hän oli jo panemassa puhelinta pois, otti sen sitten kuitenkin ja alkoi näpytellä viestiä. – Tuli mieleen..miten Sinä olet..on ollut ikävä..ei tässä muuta. – Vastaus kilahti ihmeen nopeasti. Hän avasi viestin innokkaana. – Puhellaan joskus, vaikka huomenna, nyt ei ehdi –

Hän laski huokaisten puhelimen pöydälle ja meni ikkunan luo. Miten kaunis päivä tämäkin, hän ajatteli. Olisin vain.. halunnut kuulla pojan äänen, mutta ehkä sitten huomenna. Vesi puristui silmiin, ei sille mitään mahtanut. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hartiat tärisivät. Hetken päästä hän pyyhki silmänsä ja yritti aloittaa tavallista puuhaa, mutta itku tuli taas kuin vaahtoharjainen aalto. Hän antoi sille periksi, kyyristyi tuoliinsa kuin ikäväänsä suojellen.

Jos joku hänen ystävistään soittaisi, ettei saa itkuaan loppumaan, hän kysyisi lempeästi mitä sinä itket. Sitten hän kuuntelisi, kunnes toinen alkaisi rauhoittua ja saisi sanotuksi itkunsa syyn. Jos tietäisi. Ehkä hän pyytäisi kertomaan millaiselta itku tuntuu ja mitä se vie mennessään. Mahdollisesti hän ehdottaisi jotain konkreettista, kävelyä ulkona ja syvään hengitystä keväisessä luonnossa.

Kotikadun koivut vihersivät hennosti, aurinko hehkutti vihreää. Hän kuuli lintujen puheen, näki sinessä lipuvat hattarat. Haluaisin halata koivut, tuntea miten mahla niissä virtaa, ajatteli hän kävellessään. Tummat lasit itkusilmien suojana oli hyvä kulkea, ei tarvinnut selittää kenellekään. Huomenna, hän ajatteli keventyneenä.

Kolmannen huoneen ikkunasta näkyy naapurin pihalle. Erinomaisesti näkyykin, koska naapuri niisti syksyllä tonttien rajalle aikoinaan istutetun, jo parimetrisen orapihlaja-aidan lähes maan tasalle. Onneksi naapurin monirodukas koira on viksu ja vaitelias. Olisi sentään ikävää tulla heti haukutuksi, kun nenänsä ovesta pistäisi eikä muutenkaan mukavaa kuunnella koiramaisia kommentteja kaiken päivää. Olen jopa esittäytynyt Viksulle, niinpä moikatessani saan vastaukseksi ystävällismielisen hännänheilautuksen.

*Talon omisti ennen muinoin mummo, joka asui siinä pitkään yksinään papan kuoltua. Mummon pojat rakensivat perheellistyessään rivitalon ison tontin takalaitaan niin, että joutuivat kulkemaan äitinsä ikkunoiden (ja samalla silmien) editse. Mummokin kuoli aikanaan ja talo myytiin. Sukukin muutti pois porukka kerrallaan. Mummon taloa asuu nyt Viksun Isäntä perheineen. Olen perinyt Mummon tehtävän  tahtomattani, näkösuojan kadottua tonttien väliltä. *

Kirjoitellessani olen siis sivusilmällä joutunut panemaan merkille, että naapurissa on kevään mittaan syntynyt suhdetoimintaa. Piha-alueella käy päivittäin komea harakka, joka keekoilee verkkoaidan takaa lumoutuneena tarkkailevalle Viksulle. Harakka tanssahtelee pihalla maailmanomistajan elkein. Yhtenä päivänä se antoi aimo kyytiä Kurnulle (oravanpoika), toisena päivänä jäykkäjalkaista vanhaa varista lennätettiin pois pihalta. Viksu seurailee reviiridraamoja lievästi kiinnostuneena, mutta provosoitumatta.

Harakalla näkyy olevan oma keräilyharrastus: se noukkii pihalta tupakantumpit. Ehkä se lennättää ne pesäänsä ja tempaisee siellä ilmaiset iltasauhut puuhakkaan päivän päätteeksi.

Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden, sanotaan. 1970-luvun alkupuolella ammattiliiton alaosaston kokouksessa innostuimme kahvitauolla ennakoimaan minkälaista niissä ympyröissä olisi 25 vuoden kuluttua. Arvelin muun muassa, että tupakointi yleistyisi kirkollisissakin piireissä. Tuli lyötyä oikein leikkimielinen vetokin satunnaisen pöytänaapurin kera aiheesta. Mistäs tuon olisi tiennyt, että nikotiini paljastettiin sittemmin hengenvaaralliseksi aineeksi, josta syystä tupakkamainontakin kiellettiin. Minähän sen vedon hävisin ja tarjosin voittaneelle osapuolelle ja toiselle todistajista (toisen oli tuoni jo korjannut) sopimuksen mukaan päivällisen oikein hienossa ravintolassa. Voin kertoa, että tilaisuus oli, paitsi savuton, myös yksi elämäni hauskimpia.

Esikoisemme, joka on saattanut periä jonkin piilevistä uhkarohkeusgeeneistäni, esitti kymmenen vuotta sitten yllytyksestäni tulevaisuuskenaarion vanhemmistaan ja toisista isovanhemmistaan. Vetoa ei aiheesta tosin lyöty. Äidistään hän sanoi, että vauhti kiihtyy kiihtymistään, kunnes pysähtyy kuin seinään. Näinhän sitten kävi. Toistaiseksi kolmen kohdalla neljästä vapaamuotoinen ennuste on toteutunut. Muuten, osoittautuakseen voittoisaksi ennustus ei saa olla ryppyotsainen eikä valmiiksi todennäköinen, vaan mieluiten hilpeästi lonkalta heitetty, johon ei sillä hetkellä kukaan usko.

En enää lyö vetoa mistään, enkä erehdy ennustelemaankaan. Suhtaudun asioihin ’aika näyttää’ -mentaliteetilla. Saapihan tuota silti miettiä joskus itsekseen mihin tää maailmanmeno ehtiikään ennen kuin sukupolvemme aika on ohi. On hyvä, että emme tiedä.