Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden, sanotaan. 1970-luvun alkupuolella ammattiliiton alaosaston kokouksessa innostuimme kahvitauolla ennakoimaan minkälaista niissä ympyröissä olisi 25 vuoden kuluttua. Arvelin muun muassa, että tupakointi yleistyisi kirkollisissakin piireissä. Tuli lyötyä oikein leikkimielinen vetokin satunnaisen pöytänaapurin kera aiheesta. Mistäs tuon olisi tiennyt, että nikotiini paljastettiin sittemmin hengenvaaralliseksi aineeksi, josta syystä tupakkamainontakin kiellettiin. Minähän sen vedon hävisin ja tarjosin voittaneelle osapuolelle ja toiselle todistajista (toisen oli tuoni jo korjannut) sopimuksen mukaan päivällisen oikein hienossa ravintolassa. Voin kertoa, että tilaisuus oli, paitsi savuton, myös yksi elämäni hauskimpia.

Esikoisemme, joka on saattanut periä jonkin piilevistä uhkarohkeusgeeneistäni, esitti kymmenen vuotta sitten yllytyksestäni tulevaisuuskenaarion vanhemmistaan ja toisista isovanhemmistaan. Vetoa ei aiheesta tosin lyöty. Äidistään hän sanoi, että vauhti kiihtyy kiihtymistään, kunnes pysähtyy kuin seinään. Näinhän sitten kävi. Toistaiseksi kolmen kohdalla neljästä vapaamuotoinen ennuste on toteutunut. Muuten, osoittautuakseen voittoisaksi ennustus ei saa olla ryppyotsainen eikä valmiiksi todennäköinen, vaan mieluiten hilpeästi lonkalta heitetty, johon ei sillä hetkellä kukaan usko.

En enää lyö vetoa mistään, enkä erehdy ennustelemaankaan. Suhtaudun asioihin ’aika näyttää’ -mentaliteetilla. Saapihan tuota silti miettiä joskus itsekseen mihin tää maailmanmeno ehtiikään ennen kuin sukupolvemme aika on ohi. On hyvä, että emme tiedä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.