Äiti ei ole huoneissaan, kun tulemme junalta. Pihallakaan ei näy. Kierrän talon kellaria myöten. Ulkorakennusten takana metsikön reunassa on pieniksi pilkottuja puita kasoissa. Sieltähän äiti löytyy, on tunniksi yksin jäätyään mennyt pinoamispuuhiin. Hitaasti se käy, kalikka kerrallaan. – A, sie tulit äitiis kahtomaa, ilahtuu hän. Taluttelen hänet tuvalle. Kulku käy hitaasti ja horjahdellen, selkä kumarassa. – Se vettää minnuu jo muata kohe, sanoo äiti.

Tiijät sie, mie en tuntent siun poikaas, ko se käi tässä vastikkää, äiti sanoo veljenpojan käynnistä samana aamuna. – Ai, eiks se oltkaa siun…mites mie nyt sotken. – Ennen kuin ensimmäinen päivä on illassa, olen vastannut äidille kymmenen kertaa samoihin kysymyksiin; missä veli on, joko syödään tai juodaan tai joko otetaan lääkkeet. Olen kuunnellut ne samat ajatusnauhat kuin viikottain puheluissammekin. Olen pysäyttänyt hänet, kun hän on menossa jonnekin ’töille’. Olemme katselleet yhdessä salkkarit ja uutiset, syöneet iltapalaa. Lääke ja silmätipat on hoidettu ja äiti peitelty sänkyyn. 

Veljen kanssa on sovittu, että otan yhteyttä viranomaiseen, joka kunnassa hoitaa vanhusten asioita. Veli ei enää jaksa, hän on aikansa yrittänyt.

– Ja äitinne syntymävuosi oli…1914? Kyllä se laitospaikkahakemus on täällä jonossa, mutta kun vanhainkodissa ei kerta kaikkiaan ole paikkoja. Muistikartoitus on näköjään tehty joulukuussa, onkos tilanne nyt niin oleellisesti huonontunut teidän mielestänne? … No, sehän voidaan tehdä uudestaan, äitinnehän käy päiväkeskuksessa tiistaisin, eikö niin. Lääkärinlausunto tästä hakemuksesta puuttuu, jos nyt hankkisitte sen. Ehkä tarvitaan vielä neurologisia tutkimuksiakin. …Niin, kyllä minä ymmärrän, että te olette huolissanne, mutta kun paikkoja ei ole…

Kuudelta aamulla äiti on herännyt ja laittanut kahvinkeittimellä pannullisen juomakelvotonta kahvia, minua varten. Veli on tuonut äidille aamupuuron, antanut aamulääkkeet, laittanut kaakaota kuppiin. Äiti osallistuu voitelemalla itse leivän. Kun tulen alas kahdeksalta, veljenvaimo kertoo anoppinsa käyneen yöllä vaeltelemassa heidän puolellaan ja valitelleen sydänkipuja. Veli on poistunut peltotöihin. Äidin jääkaappiin on tuotu ruokaa ja liesi  kytketty päälle niiksi päiviksi, jotka olen äidin kanssa. Kuivauskaapissa on äidin tiskaamia astioita, jotka täytyy pestä uudestaan ennen käyttöä. Lämmitän ruokaa ja syömme yhdessä. Annan päivälääkkeen.

Äidin päivälevon aikaan menen peltoaukean laidalle kiikaroimaan lintuja. Tunnistan keltasirkun, peltopyyn, töyhtöhyypän ja kanahaukan tavallisten peippojen, västäräkkien ja pihapääskyjen lisäksi. Multa tuoksuu, sitruunaperhonen lentää mutkitellen pellon reunaa. Kun palaan, äiti seisoo jo pihassa lähdössä puupinoille. Ohjaan hänet pihakeinuun vedoten hänen yölliseen huonoon oloonsa. Äiti ei muista valittelujaan. Istumme aurinkoisessa pihassa pitkän tovin. Mitä tahansa puhunkin, äiti palaa kohta ajatuskehälleen. Liikkeelle lähtö on aina vaikeaa, polvet eivät tahdo pitää. Rollaattorikin olisi, mutta ei äiti sitä, kaksi keppiä on parempi.

– Olen tänään käynyt keskustelemassa äitinne kanssa siellä päiväkeskuksessa. Muistihäiriöitä kyllä on, olisiko hän masentunut? Muuten hän vaikuttaa asialliselta. Hän sanoo laittavansa aamu- ja iltapalan itse ja sanoo, että lämmittäisi itse ruuankin, jos olisi liesi…niin, minä ymmärrän, että unohtaa levyn päälle, mutta jos joku olisi siinä ja katsoisi vierestä… kyllä vanhukselle olisi tärkeää voida askarrella jotain mihin kykenee, säilyisi toimintakyky…

Äiti kastelee kukkiaan tuon tuostakin. Kukat uivat vedessä. – En mie nyt muista kuka tiän toi, mutta nii on nätti, sanoo äiti eilen tuomastani äitienpäiväruususta. Keskustelemme siitäkin, että silkkikukkakimppu maljakossa ei tarvitse vettä ja hän miettii sitä hetken. – Niihä se taitaa olla, mitäs mie…sanoo sitten hämmentyneenä. Katselemme vanhoja valokuvia, joista äiti muistaa joitakin, muistaa myös väärin tai ei ollenkaan. Eräässä kuvassa olen aikuisten joukossa 12-vuotiaana. – Kuka tuo tyttö lienöö, en mie tunne, sanoo äiti.

– Saitteko te sen lääkäriajan äidillenne…no, hyvä. Olen ajatellut, että palvelutalo voisi tulla kysymykseen äitinne kohdalla. Sinne toimitetaan ruoka, pestään pyykit ja autetaan siivouksessa jopa pesuissa. Asukkailla on turvapuhelin…no, kyllä hän ajan mittaan tottuisi siihen…kyllä siellä on ovihälytin, tullaan katsomaan, jos se hälyttää… Kuulkaa nyt, eihän missään sellaista hoitopaikkaa ole, missä yötä päivää ollaan vieressä…

Jokos sie lähet, vastaha sie eilen tulit… Äiti seisoo avuttoman oloisena eteisessään, kun menen hyvästelemään neljäntenä päivänä. Veli hymyilee vaisusti. Junassa nieleskelen itkua. – ”Eihän missään sellaista hoitopaikkaa ole..” – ei taida olla, paitsi omaishoidossa.

  • Kyynel silmin luin tämän päivän kirjoituksesi – paljon kauniita vaalipuheita olemme saaneet kuulla – käytännön tason puhe se vain on jotain ihan muuta…
    Voimia ystäväiseni

    Kommentin jätti Kippura · sunnuntaina 13. toukokuuta @ 11:32

  • Koskettavaa ja kaunista. Tippa tuli silmään täälläkin.

    Kommentin jätti SusannaR · sunnuntaina 13. toukokuuta @ 12:03

  • Kiitos, että jaoit tämän kanssamme. Se kosketti.

    Kommentin jätti ansku · sunnuntaina 13. toukokuuta @ 23:41

  • Ihminen lentää kuuhun ja luo vaikka mitä, mutta sitten tuollaisia paikkoja ei ole… 🙁

    Voimia! ja *halaus*

    Kommentin jätti Haavetar · maanantaina 14. toukokuuta @ 09:47

  • Aikanaan tuota vaihetta eläessä mietin usein… onko minun velvollisuuteni maksaa huolenpitovelka äidille? Luulin niin ja yritin vähän aikaa väsyttäen itseni lähes loppuun.
    Vastaus jäi saamatta siihenkin olisiko se sittenkin ollut yhteiskunnan velka, eikä vastausta taida olla olemassa vieläkään.
    Minulle se löytyi vasta kirkkomaalta ja nyt äidin on hyvä olla, mutta välttämättä minun ei.

    Kommentin jätti erakko · maanantaina 14. toukokuuta @ 12:46

  • Kertomus oli niin todenmukaisesti kirjoitettu, että omat tunnemuistot nousivat pintaan. Ihan voimaton olo. Kymmenes vuosi pitkäaikaispotilaan j
    ja äitienpäivä. Äitini luuli olevansa taivaassa ja hämmästeli minun tavallisia vaatteitani. Hae nyt ne valkeat…..Ja aika ennen hoitopaikkaa oli tosi raskas ja hoitopaikka tuli katastroofin jälkeen.
    Iso lohtu on osaston henkilökunnan potilaslähtöinen ja lämmin työote ja jopa omaisen tuskan jakaminen. Vietämme äidin 90v synttäreitä kesällä.

    Sairaala aiottiin myydä yksityiselle, mutta suuri haloo esti sen. Ja Hesan stadionille rakennettiin samaan aikaan miljoonien katosta.

    Tää outoa on, sitä ymmärrä en….

    Pabloo

    Kommentin jätti Pabloo · torstaina 17. toukokuuta @ 21:49

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.