Harvoin näin tapahtuu, mutta joskus kuitenkin. Hänellä oli ollut pitkä mielenalainen ikävä. Ei sitä oikein kehdannut tunnustaa, eräänlaista keskeneräisyyttä se on, kyvyttömyyttä myöntää irtautumisen sattuvan. Vasta kun monena yönä uni oli ahdistanut niin, että herätessä ei tahtonut henkeä saada, hän viimein päätti toimia. Mitäs minä siinä häviän, hän yritti sanoa itselleen rohkaisevasti.

Puhelin kädessä hän mietti vielä. Ei, en sittenkään soita, pojalla on työt levällään, ei se ehdi tähän aikaan. Hän oli jo panemassa puhelinta pois, otti sen sitten kuitenkin ja alkoi näpytellä viestiä. – Tuli mieleen..miten Sinä olet..on ollut ikävä..ei tässä muuta. – Vastaus kilahti ihmeen nopeasti. Hän avasi viestin innokkaana. – Puhellaan joskus, vaikka huomenna, nyt ei ehdi –

Hän laski huokaisten puhelimen pöydälle ja meni ikkunan luo. Miten kaunis päivä tämäkin, hän ajatteli. Olisin vain.. halunnut kuulla pojan äänen, mutta ehkä sitten huomenna. Vesi puristui silmiin, ei sille mitään mahtanut. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hartiat tärisivät. Hetken päästä hän pyyhki silmänsä ja yritti aloittaa tavallista puuhaa, mutta itku tuli taas kuin vaahtoharjainen aalto. Hän antoi sille periksi, kyyristyi tuoliinsa kuin ikäväänsä suojellen.

Jos joku hänen ystävistään soittaisi, ettei saa itkuaan loppumaan, hän kysyisi lempeästi mitä sinä itket. Sitten hän kuuntelisi, kunnes toinen alkaisi rauhoittua ja saisi sanotuksi itkunsa syyn. Jos tietäisi. Ehkä hän pyytäisi kertomaan millaiselta itku tuntuu ja mitä se vie mennessään. Mahdollisesti hän ehdottaisi jotain konkreettista, kävelyä ulkona ja syvään hengitystä keväisessä luonnossa.

Kotikadun koivut vihersivät hennosti, aurinko hehkutti vihreää. Hän kuuli lintujen puheen, näki sinessä lipuvat hattarat. Haluaisin halata koivut, tuntea miten mahla niissä virtaa, ajatteli hän kävellessään. Tummat lasit itkusilmien suojana oli hyvä kulkea, ei tarvinnut selittää kenellekään. Huomenna, hän ajatteli keventyneenä.

  • En yhtään ihmettele taannoista mainoslausetta: ystävä on yhtä lähellä kuin lähin puhelin. Kun ystävän tilalle laittaa sanan rakas, yhteydentarve saa moninkertaiset toisaalta-toisaalta -mittasuhteet. Puute luo ikävän; yhteys ryöpsäyttää ilon.

    Pitääkö yllä yhteyttä ja kuinka tiiviisti vai höllentääkö otetta?

    Jos kyseessä on aikuinen poika ja äiti, olosuhteet ovat uudet ja oudot. Ainakin äidille. Irtaantuminen on välttämätöntä, niin ikäväkin. Ja rakkaus on itsestäänselvää. Lapset jäävät asumaan äidin takaraivoon, niin kauan kuin hän elää.

    Kommentin jätti Paju · sunnuntaina 6. toukokuuta @ 17:05

  • Kuin puhuisit suullani. Irtaantuminen ja talon hiljaisuus tuntuvat joskus satuttavan, vaikka tiedämmekin, että se on oikein ja sen pitää tapahtua…

    Kommentin jätti Marleena · sunnuntaina 6. toukokuuta @ 17:16

  • Voi Paju, niin hyvin sanottu kaikki, tuokin: ”lapset jäävät asumaan äidin takaraivoon..”
    Marleena, tiedämme – niinpä – ja joskus tulee hetki, jolloin sydämen ikävä kävelee sen tiedon yli suvereenisti. (Mukavaa, että olet palannut ’blogikotiisi’ taas, tervetuloa takaisin!)

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 9. toukokuuta @ 21:11

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.