Olimme pianokonsertissa paikkakunnan parhaassa musiikkisalissa. Kaupunkimme on kulttuuriasioissa hiukan epätoivoisessa raossa: pääkaupungin runsas ja laadukas musiikkitarjonta on puolen tunnin matkan päässä. Harvoin tänne saadaan taitajia, jotka ylittäisivät sen mystisen tunnettuusrajan, millä salit täytetään.
Pianisti Raija Kerppo on toki musiikkiväelle tuttu, joskaan ei ihan äsken Maj Lindiään voittanut. Ohjelmistokin oli mitä parhain: Mozartin tuttu Rondo alussa, Ravelia ja Chopinin hieno h-mollisonaatti. Soitto oli upeaa kuultavaa. Mutta Mozartin adagiossa jo kuulijan korva erotti äänen, joka ei kuulunut joukkoon, pieni vingahdus pedaalista.
Pianisti yritti itse väliajalla korjata tilannetta, turhaan. Sonaatissa sinänsä erinomaisen Steinway-flyygelin pedaali piipitti jo kuin pesästään pudonnut poikanen. Kuulimme väliajalla, että virittäjä oli hikoillut ennakkoon ongelman kanssa tunnin ja saanutkin sivuäänen pois. Konserttitilanteessa se palasi paikoilleen loppua kohti yltyvänä.
Tuli mieleen eräs konsertti toisaalla. Keskiraskaan sarjan pianisti sai soittoonsa huomoristista lisämaustetta narisevasta tuolista. Entäpä se ikimuistoinen konsertti, jossa tulenpunaiseen, pörheään iltapukuun sonnustautuneen diivasopraanon aarioita kuunneltiin lihapullan tuoksussa. Salin ilmastointi kun oli kämähtänyt ja talon keittiösiivestä kantautui pikantti lisämauste kulttuuriseen soppaan.
Jos toivoa saa, niin musiikkia ilman lisämausteita, kiitos.
Olin soittanut edellispäivänä tulostani hoitajalle. Aamulla läksin bussilla kotoa, junaa vaihtaen määräasemalle, rauhallista kävelyä reppu selässä puoli kilometriä helteistä kävelytietä palvelutaloon. Äiti lepäilee vuoteellaan ja lukee kirjaa. Radio soi hiljaa. – ”Joha sie tulit, mites sie osasit asemalta tänne? Mie jo söin, onks siulla nälkä? Mie oon lämmittänt siule uamullista kahvii, ko hoitaja käi sanomassa, jotta sie tuut”. Niinpä tietysti, äitihän ei heitä mitään pois.
Reilu kuukausi on kulunut siitä, kun olin muuttamassa äitiä palvelutaloon. Hän näyttää asettuneen olemaan, on siirrellyt tavarat omaan, alituisesti muuttuvaan järjestykseensä. Laitan uutta kahvia tulemaan, kun löydän suodatinpaperit. Kaapissa näkyy olevan kaksi avattua kahvipakettia ja yksi avaamaton. Silmäilen jääkaappia ja teen mielessäni ostoslistaa. Kahvit juotuamme lähden käymään leipomon myymälässä ja kaupassa. Helle tihkuttaa hikeä.
Illansuussa käymme kävelyllä. Äiti työntää rollaa, tekee huomioita ympäristöstä ja kertoo tyytyväisenä, että häntä tullaan aina etsimään, jos hän lähtee yksin. Ei kai hän juoksuta hoitajia tahallaan? Kävelyn päätteeksi istumme pihakeinussa. Äiti muistelee yksityiskohtaisesti lapsuuden kotitaloaan ja sisaruksiaan kuin se olisi eilisen elämää. Veli poikkeaa käymään, ihmettelee minulle Kelan asumistukijuttuja, äiti huolestuu heti ja alkaa lepattaa. Vaihdan puheenaihetta.
Veljen mentyä syömme iltapalaa, autan äitiä suihkussa ja laittelen itselleni yösijan vuodesohvasta. Yö on pitkä, lepo lyhyt. Äiti ei rauhoitu millään. Hän lukee vuoteen reunalla supisten, tassuttaa ympäriinsä, sytyttelee ja sammuttelee valoja, availee ja sulkee ikkunoita, touhuaa kaapeissaan, käy vessassa, jääkaapilla. Yritän olla reagoimatta touhuiluun ja äidin keskusteluyrityksiin vastaan vain: nyt nukutaan. Kahdelta äiti viimein nukahtaa. Puoli kuudelta herään taas tassutukseen.
Seuraavana iltapäivänä veljenvaimo hakee minua marjaan. Äiti haluaisi lähteä mukaan. Sanomme hänelle sekä hoitajalle, että palaan illalla yhdeksään mennessä. Iltapäivä on sietämättömän kuuma. Lapsuuteni mustikkametsästä löytyy vain piirakan verran marjoja, väsyn rämpimään risukossa. Veljenvaimo kerää lähistöllä hakkuuaukean laidoilta vaapukoita. Päivä kaartuu iltaan. Rantasaunan löyly, pitkä uinti viileässä vedessä ja tunnelmien jakaminen veljen kanssa rauhoittaa.
Illalla veli ja minä käymme suvun haudoilla, katselemme syntymän ja kuoleman vuodet. Kun tulen äidin luo varttia vaille yhdeksän, äiti haahuilee hätäisenä ympäriinsä yöpaidassa. – ”Mie jo luulin, että sie oot eksynt johokii, ko mie en muistant millo sie tuut.” Annan äidille puolikkaan unitabletin ja peittelen hänet vuoteeseen. Istun nojatuoliin lukemaan hänelle puoliääneen. Parin minuutin päästä kuuluu tasainen hengitys. Nopeimmin ikinä vaikuttanut unilääke! Nukumme aamuun asti.
Juna humisee raiteitaan kotiin päin. Äidin sanoja, ilmeitä, yhdessäolon ahdistukseen asti monivärisiä tunnelmia, aamu- ja iltakävelyjemme keskustelunpätkiä pyörii mielessä. Hyvästelyn haikeankirpeä hetki, kun äitipieni tulee tyttären luo, katsoo ylöspäin, sanoo avuttomasti: ”tämmöne on siun äitis”. On tyttären vuoro ottaa äiti syliin, unohtaa, muistaa. Tytär menee reppu selässään, kääntyy katsomaan taakseen. Äiti seisoo keppiin nojaten talon nurkalla ja vilkuttaa.
Erilaisista lomanviettotavoista ja elämän varrella kohdatuista matkatovereista saisi kirjan tai useammankin verran tarinaa. Vuosien mittaan on tullut lennettyä moneen ilmansuuntaan lomilla, autoiltua kotimaassa ja lähinaapureissa, risteiltyä merellä. Jostain syystä minä olen meistä kahdesta ollut matkaavampi, niin yksityisesti kuin työnkin puitteissa.
Nuoruudessa tuli tehtyä ne obligatoriset etelänreissut seikkailuineen. Ensimmäinen yhteinen matkamme Toisen kanssa tehtiin kesällä 1973 Kreetalle, jonne sitten piti päästä 2003 nostalgiareissulle. Perheen alkuvuosina, kun pojat olivat pieniä ja rahaa niukasti, tehtiin teltta- ja mökkireissuja appiukon autolla tai mentiin junalla maalle mummolaan. En ole sattunut saamaan pitkiä lapinvaelluksia kestävää selkää geeniarpajaisissa, mutta jalkapatikassa ja suksilla olen tuntureilla päivän retkiä samonnut. Yksin matkustamista halusin kokeilla kerran aikuisvuosina, valitsin kohteeksi Korfun, kiinnosti kreikkalaiskatolinen pääsiäisjuhlan vietto.
Meille tuntuu sopivan erityisen hyvin rauhallinen merimatka, johon sisältyy riittävästi kiinnostavia kohteita maissa. Olipa matka viikon tai lyhyempi, laivarutiinit löytyvät aika nopeasti. Ehkä johtuu rajallisista ajanviettomahdollisuuksista, että näin käy. Se on rentouttavaa, ei tarvitse käyttää energiaa valintojen pähkäilyyn. Laivan lähtöjä ja saapumisia seurataan kannella, jossa muutenkin hyvällä säällä vietetään aikaa. Lueskelua, kirjoittelua ja ilman muuta päivätorkut hytissä. Illalliselle pukeudutaan ja ruuasta nautitaan kiireettömästi. Merkillistä on, että matka saa miehenkin keskustelemaan ja kertomaan syvimpiä tuntojaan ja ajatuksiaan. Se on ekstrabonusta elämäntoverille.
PS. Kirjoitettuani matkatarinan, otan kamerasta muistikortin, jolle laskurin mukaan olen onnellisena kuvannut kolme- ja puolisataa otosta. Kuvankäsittelyohjelma kertoo, ettei kuvia löydy. Uusi muistikortti olisi pitänyt ’alustaa’ ennen käyttöönottoa. Vähän aikaa olen surkeana. Mielessäni hyvästelen kuvat, ajattelen, että olen kuitenkin saanut tehdä sen matkan, nähdä ja elää. Matkapäiväkirjaan on talletettu tunnelmia. Kokemus ei katoa.
P.S.2. Toinen tulee koneeltaan naama tyytyväisyyttä loistaen, on tehnyt insinöörintöitä piuhojen ja apparaattien kanssa ja saanut kaivettua kuvat kamerani kautta talteen. – Miten ihmeessä, ilostun. – Noo, ei tässä mitään, sanoo siihen vain.
Trondheim tervehtii meitä tällä kertaa pilvisenä ja viileänä. Viime kesänä täällä ollessamme oli tosi kuumaa. Emme lähde nyt nähtävyysretkelle, mikä harmittaa hiukan myöhemmin, kun kuulemme kommentteja Ringven kartanosta, jossa on soitinmuseo ja upea puutarha. Nidaroksen kuninkaallisessa katedraalissa on sentään käyty kahdestikin aiemmin. Munkholmen kutsuisi, sen tiedämme varsin ihastuttavaksi pikku saareksi sataman edustalla, mutta pilvinen sää ei houkuttele. Tällä kertaa valitsemme kahdenkeskisen patseerauksen kaupungin keskustassa. Löydämme Kungegaten toisesta päästä Nidelven vanhat rantamakasiinit. Kuin tulisi Porvoonjoen rantaan, makasiinit vain ovat suurempia, onhan Trondheim Norjan kolmanneksi suurin kaupunki.
Kiertelemme tasapuolisuuden vuoksi kuningattaren ja prinssinkaduillakin, löydämme muutaman pikku puiston patsaineen ja päädymme viimein Nidaroksen takana olevaan Trondheimin Kunstmuseumiin. Toden sanoakseni olen meistä kahdesta innokkaampi näkemään ’Moderne kvinner i Norden’ -näyttelyn, mutta Toinen seuraa kärsivällisesti mukana. Moderni tarkoittaa tässä yhteydessä vuosien 1910-1930 taidetta. Suomalaisista näyttelyssä on Scherfbeck ja Thesleff tietenkin, myös Greta Hällfors-Sipilä. En tunne muiden pohjoismaiden naistaiteilijoita juurikaan ennestään, joten kooste kiinnostaa nähdä. Ehkä olen suomalaisena jäävi sanomaan, mutta kyllä naistaiteilijaimme teosten muotojen ja värien harmonia erottuu edukseen.
Taidemuseossa on myös Kjell Erik Killi Olsenin (s. 1952) maalauksista ja veistoksista koostuva näyttely. Trondheimiläinen Olsen tuntuu olevan tämän hetken puhutuimpia kotimaassaan, eikä ihmekään. Hänen teoksensa eivät todellakaan jätä kylmäksi. Valtavat maalaukset ja isokokoiset pronssiveistokset nähtyäni en oikeastaan voi sanoa muuta kuin huhhuh. Näistä hahmoista saisi kaikkien aikojen painajaisunen. Onhan maailmassa runsaasti taidetta, josta voi vain todeta, että hyvä, jos tekijä taiteensa avulla pysyy jotensakin järjissään. Tästä voi katsojakin repiä motiivia, jos ei tyyli miellytä.
On jo palattava laivalle, josta bussikuljetus lentokentälle lähtee. Nykyään matkustamisen arkipäivään kuuluvia turvallisuusjärjestelyjä riittää sekä laivalla että lentokentällä. Tungoksessa odotellessa voi mielessään sulkea matkan kokemukset ja suuntautua kotiinpaluuseen. Viimein kone nousee jyristen Norjan taivaalle. Taakse jäävät sinisinä siintelevät vuoret, pilviharmaata kuvasteleva meri ja elämysten viikko. Kohta olemme kotona.
(Tarina päättyy.)
Laivan kahvilassa tai kansituoleilla istuskellessa kuulemistani irrallisista puheenpätkistä tulen tehneeksi havainnon, että vanhempi väki kertaa mieluusti tekemiään matkoja toisilleen. Muisteluista kuultaa kertojan maailmannäkemys. Mikä on ollut tärkeää, se on jäänyt mieleen ja sitä kerrataan. Valitettavasti kuulijaksi joutunut osapuoli ei aina jaksa eläytyä innostuneisiin muisteluihin, kun ei ole ollut itse niitä kokemassa. Ennemmin tai myöhemmin kertoja jääkin tarinoineen yksin, jos ei huomaa myös kuunnella. Vuorovaikutustaito ei ole kaikille luonteenomaista, se kun ei ole kilpailua huikeimmista elämyksistä vaan aitoa kiinnostusta keskustelukumppanin persoonaa ja näkemyksiä kohtaan ja taitoa jatkaa toisen ajatusta sitä kumoamatta. Tätä kannattaa opetella läpi elämän.
Uusi päivä avaa jälleen uudet näkymät vuorien ja vuonojen maasta. Pilvet makaavat alhaalla, vuorten huiput ovat kätkössä, kunnes äkisti alkaa seljetä ja aurinko välähtää esiin. Laiva lipuu hitaasti upeaa maisemaa kunnioittaen Geiranger-vuonoon. Tajuamme, että nyt olemme matkamme elämyksellisessä kohokohdassa. Katselemme mykistyneinä vaikuttavia näkymiä. Tuossa ovat ne kuuluisat ’Seitsemän sisarta’. Putoukset ovat sateisen kesän jäljiltä uhkeimmillaan. Meille kerrotaan, että kuivina kesinä niistä saattaa näkyä vain kolme. ’Kosija’ vaahtoaa kiihkeästi vastakkaisella rinteellä. Korkealta putoaa jyrkkää kallioseinää ohut hopeavana, joka hajoaa tuuleen kimaltavaksi harsoksi kuin morsiushuntu. Ja kas, kallion ulkonema näyttää tosiaan ’saarnastuolilta’. Vuoren vihreään rinteeseen on kuin jättiläispedon kynnellä vedetty kolme syvää viiltoa, ’paholaisen kanjonit’.
Älesund; kalanhajua, jugendtaloja, rauhaisaa elämää Norjan läntisellä rannikolla. Paikan historiaan on piirtynyt dramaattisesti yö 23. tammikuuta 1904, kun tuli pääsee irti puutalokortteleissa ja tuhoaa suuren osan kaupunkia. Kymmenentuhatta ihmistä jää kodittomaksi, 850 taloa palaa perustuksiaan myöten, vain tuulen yläpuolelle jääneet talot pelastuvat tulelta. Katastrofin jälkiä siivotaan pitkään, ihmiset yrittävät selviytyä väliaikaisissa majapaikoissa ja sekavissa oloissa. Jälleenrakennus aloitetaan 1907 ja vie vuosikymmeniä, mutta tulos on komea: arkkitehtuuri onnistuu sovittamaan eurooppalaisen art nouveau -tyylin norjalaiseen kansallisromantiikkaan. Viime vuosisadan alun jugend-taloja on nyt korjattu entiseen loistoonsa. Kiertelemme kaupungissa ja käymme näköalapaikalla ihailemassa jälleenrakennuksen ja restauroinnin tuloksia.
Atlantic Sea Park, pohjoisen Euroopan suurimpia akvaarioita, on retkiohjelmassamme. Täällä osutaan jälleen tungokseen, sillä kalojen ruokinta-aikaan akvaarion katsomo täyttyy lapsiperheistä ja turistiryhmille halutaan tietysti näyttää sama tapahtuma. Sukelluspukuinen kalanhoitaja ui rauskujen, kissakalojen, lohien ja kaikenmaailmankalojen sekaan kourassaan keltainen pussi, josta jakelee makupaloja. Hän vilkuttelee lasin takaa lapsille ja joku uskalias pikku poika litistää kättään lasiin, säikähtää sitten paikalle uivaa rumannäköistä kalaa ja vetäytyy kiiruusti kauemmaksi. Sea Parkissa on paljon nähtävää, kuljeskelemme siellä tovin vedenalaista kansaa ihmetellen, kunnes on aika palata bussiin ja laivalle.
Risteilyviikolla on laivalla ollut tarjolla myös monenlaista ohjelmaa: kolmiosainen luento viikingeistä, infoa retkikohteista, laulutuokioita ja leikkimielisiä kilpailuja, musiikkia, päivä- ja iltatansseja ja sen sellaista. Kokeilemme viikinkiluentoa, mutta tutkijatyyppinen asiantuntija ei saa innostumaan aiheesta, ei malta pysyä aikataulussa, lypsää pariin kertaan lisäaikaa. Sen sijaan laivan yliperämies, joka on opiskellut ja harrastaa sivutöinään gemmologiaa, pitää varsin kiinnostavan esityksen jalokivistä. Retki-infot tulee käytyä kuuntelemassa, niistä irtoaa muutama hyvä vinkki. Oma laivaohjelma tuntuu kuitenkin parhaimmalta: lukeminen, kirjoittelu, maisemien katselu kannella, vaikutelmien jakaminen, yhdessä olo osana satunnaista matkaporukkaa.
Viimeinen ilta on juhlistettu kuten risteilyn aloituskin: vieraat kokoontuvat laivan juhlatiloihin, kapteeni pitää puheen, maljat kohotetaan kiitokseksi matkatovereille ja henkilökunnalle. Kun soittajat aloittavat, saamme kuulla yllätysnumerona laivan kylmäkön laulavan kaksi mielikappalettaan. ’Ranskalaiset korot’ on oikein mainio. Toinenkin yllätys seuraa; lettipartainen laivan kokki tulee paikalle kitaroineen ja revittää oikein kunnon räpin aiheesta ’kylmä kylmäkkö ja kuuma kokki’. Luonnehtisin esitystä poskettoman hauskaksi. Ja sitten tietysti tanssitaan. Puoliyöhön mennessä on ehditty jo vuonosta avomerelle, joten ylipäänsä parketilla ja eritoten rytmissä pysyminen on kohtalaisen vaativa temppu laivan keinuessa. Mutta me tehdään se taas, tanssitaan illan viimeisetkin valssit, kuin neljätoista vuotta sitten Itämerellä myrsky-yönä Visbystä palatessa.
(Tarinan viimeinen osa huomenna)
Yöllä laiva on jyystänyt Bergenistä Hurtigrutanin lauttojen vakioreittiä pitkin jylhään Sognevuonoon ja siitä haarautuvaa Aurlandin vuonoa aina Flåmiin saakka. Mitä kapeammaksi vuono käy sitä tiheämpi on vuorien läsnäolo maisemassa. Aamiaiselle on kiiruhdettava varhain ja kahdeksalta olemme jo satamassa nousemassa maisemajunaan, joka kiskoo näköaloja himoitsevat matkustajansa vuorille yli 800 metrin korkeuteen. Kohta ohitetaan Haga-vuoren tummanpuhuva, pystysuora kallioseinämä. Alas laaksoon jää Flåmin kylä ja sen pieni puukirkko. Rjoandefoss, 140 metriä yötäpäivää putoavaa vettä, hätkähdyttää hereille aamu-unisenkin matkaajan.
Tuon tuostakin juna humahtaa hetkeksi tunneliin, mutta se, mitä välillä nähdään, huikaisee. Alhaalla lepäävät pikkuiset talot kuin jättiläisen viskaamat nopat vihreällä veralla. Vuorilta ryöppyävät purot ja vesiputoukset yhtyvät alhaalla polveilevaksi Flåm-joeksi, joka kuohuu valkoisena. Rinteillä näkee merkkejä lumivyöryistä, joistakin kohden maatakin on valahtanut alas. Junassa istuja toivoo totisesti, että rata on perustettu kallioon. Siinä muistan perheen automatkan keski-Norjassa parinkymmenen vuoden takaa, kun edellisenä yönä tielle romahtanut rinne katkaisi aiotun reitin, liikenne ohjattiin lähimpään lauttasatamaan ja autot vietiin lautalla ohi sortuman. Täällä pienet maanvyörymät eivät ylitä uutiskynnystä, ellei ihmisiä loukkaannu.
Kjosfossen on reitin mahtavin putous, jonka luona juna pysähtyy tunnelin suulle. Viisi minuuttia kuvausaikaa ei tietenkään riitä, kun kaikki tungeksivat yhtaikaa junasta laiturille. Putouksen pisarahuntu tiivistyy silmälaseille, kameroiden linsseihin ja hiuksiin. Kohina on niin voimakas, että sanoakseen jotain on huudettava. Yli kilometrin pituisen Nåli-tunnelin jälkeen vuoren seinämään koverrettu rata nousee Myrdaliin jyrkkää siksakkia niin, että yhtä aikaa voi nähdä rataa samalla rinteellä neljässä tasossa, osaksi rautakalterein suojattuna. Kjosfossenin alkulähde, Reinungajärvi lepää 768 metrin korkeudessa ja sitäkin ylempää löytyy hotelli, joka majoittaa vuorilla vaeltavia.
Istumme junamatkan hauskassa seurassa: kolme mummoa ja puolikuuro pappa vierellä ja vastapäätä. Oi, sitä pursuilevaa huumoria ja elämäniloa! Myrdalissa vaihdetaan junaa ja joudumme kahden keskenään tutun ’yläkansipariskunnan’ sekaan. Toinen pari vaikuttaa vanhemmalta ja sopuisalta, toinen rimpuilee keskenään. Muutamia piikikkäitä lausahduksia singotaan puolisoiden kesken, kunnes vaimo vaikenee tyystin ja mies alkaa kertoa vitsejä. Junamatka Myrdalista Vossiin ei ole maisemallisesti yhtä elämyksellinen kuin edellinen eikä ilmapiirissä vitsit paljon naurata.
Vossissa meille on järjestetty paikalliseen hotelliin leivoskahvit. Niinhän siinä käy kuin arvata saattaa. Etujoukko syöksyy jonoon leivoksia ja viinereitä hakemaan, palaa pöytiinsä lautaset kukkuroillaan ja ne, jotka odottelevat vuoroaan rauhassa, jäävät ilman leivosta. Siitähän sopii marmattaa oppaille ja syyttää taas venäläisiä. Viineri on kyllä erinomainen jaettunakin ja tee maistuu hyvältä. Pienen jaloittelun jälkeen siirrytään busseihin ja lyhyen maisemapysähdyksen katkaisema paluu alas alkaa.
Junamatkailumme aikana laiva on siirtynyt Gudvangenin satamaan, jonne laskeudumme oikein kunnon serpentiiniä. Opas rauhoittelee meitä jutulla, jonka olen kuullut kaikkialla, missä ikinä vuorireittejä on ajeltukin: jos pelottaa, sulkekaa rauhassa silmät, niin kuljettajakin tekee. No, ihme kyllä ei pelota. Sekin sentään kerrotaan, että vuoristobusseissa on erikoistehosteiset jarrut. Kuljettajalla on haastetta, kun vastaan tulee ylöspäin jurnuttava pitkä turistibussi kiperässä mutkassa. Kytkin siinä kurahtelee, kun täydessä lastissa on peruutettava ylämäkeen, vaan siitäkin selvitään ja lopulta jää jopa muutama sentti ohituksessa autojen väliin.
Pysähdymme vielä Twindefossenilla, jossa meitä kehotetaan juomaan valtavan, monihaaraisen putouksen vettä elääksemme satavuotiaaksi. En todellakaan halua elää niin kauan, mutta maistan ihmevettä. Se maistuu, no, vedeltä. Ihme lienee siinä, miten hyvää ja sivumautonta voi kylmä ja raikas luonnonvesi olla. Matkalla on juotu janoon ties mistä rahdattua ja muovipullotettua vettä ja laivan hanoista on saatu merivedestä kemiallisesti juomakelpoiseksi puhdistettua. Aurinko ilmaantuu esiin pilvisen päivän päätteeksi, vuorien rinteet valostuvat ja Sognevuono välkehtii merenvihreänä.
(Tarina jatkuu)
Sanotaan, että Bergenissä sataa 364 päivänä vuodessa. Meidän päivämme siellä ei siis ole poikkeus. Aamulla vuonossa usva peittää vuoret. Kun sumu hälvenee, pilviä jää loikoilemaan rinteille. Onneksi sade on ohutta ja ajoittaista, ei siitä ole pilaamaan retkeilyä Norjan toiseksi suurimman kaupungin nähtävyyksillä. Bergen vaikuttaa sekä vauraalta ja nykyaikaiselta että vanhoja talojaan ja menneisyyttään arvostavalta. Olen todennut, että kaupunkien keskuspuistot ovat aina paljon kertova pienoiskuva siitä, millaisia asioita paikassa arvostetaan. Täällä on romanttistyylinen musiikkipaviljonki, sitä ympäröivät uhkeat, iloisen värikkäät kukkaryhmät. Puiston keskipisteessä on Edward Griegin patsas. Sivummalla puistikossa on pronssiin ikuistettu Ole Bull’n hahmo.
Bussi kiipeää rinnettä Troldhaugeniin, joka on matkailijain ykköskohde. Alhaalle satamaan on ankkuroitu laivamme Kristina Reginan lisäksi valtavan suuri risteilyalus m/s Opera. Eipä siis ihme, että joudumme jonottamaan Griegin elämäntyötä esittelevään museoon. Säveltäjän kotitalo on kaunis, korkea puurakennus, jossa aikakautensa kulttuurikodin atmosfäärin saattoi aistia. Siellä on se flyygelikin, jonka ääressä pianisti-säveltäjämestari paljon on istunut. Harmi, että tungoksessa on mahdotonta viipyä ja saada syvempää kosketusta arvokkaaseen miljööseen. Laskeudumme polkua alas Nordås-järven rantaan, siellä Griegin nimi on kaiverrettu kalliosyvennykseen, johon hänen tuhkansa on siroteltu.
Heinäturvekattoisen erillisen konserttisalirakennuksen edessä on säveltäjän kokovartalopatsas. Nuori opasneitonen kertoo Griegin olleen fyysisesti erittäin pienikokoisen ja naineen serkkunsa Ninan siksi, että niin pientä vaimoa oli suvun ulkopuolelta vaikea löytää. Tämäkö tieto on tärkeä, hämmästyn. Säveltäjän iki-ihana laulumusiikkihan on syntynyt nimenomaan laulajatar-vaimon innoittamana. Kaikki tuntevat upean Peer Gyntin näytelmämusiikin, klassisen laulun harrastaja rakastaa myös Griegin liedejä. ”Jeg elsker dig”, ”Solveig´s sang”, ”En Svane”, ”Efterårsstormen”, ”Morgenstemnung”…
Norjan omaperäisistä sauvakirkoista olen lukenut ja kuullut, mutta en nähnyt kuin kuvissa. Pääsemme tutustumaan Fantoftin kymmenisen vuotta sitten palaneen sauvakirkon paikalle rakennettuun uusioversioon. Sisällä selviää omaperäinen rakennustekniikka: pieni, korkea kirkko on tehty puusta lovitekniikalla valtavien pylväiden varaan nauloitta ja liimoitta. Paanukatto on monitaitteinen ja harjoilta nousevat lohikäärmeenpääviirit kohti taivasta torjumaan pahaa. Sauvakirkkoja on Norjassa jäljellä enää kuutisenkymmentä, paljon on hävinnyt tulipaloissa ja tuhopoltoissa. Lohikäärmeenpää ei taida suojata kirkkoja hävitysvimmalta paremmin kuin ristikään tässä maailmanajassa.
(Tarina jatkuu)
Olen aikaisemmin vain kulkenut Tanskan läpi Keski-Eurooppaan ja takaisin Kööpenhaminassa poiketen. Tuntuu hyvältä, että tällä matkalla pääsen tutustumaan erilaisiin alueisiin Tanskassa. Kolmannen päivän aamuna rantaudumme Skageniin, Jyllannin pohjoispäässä. Kattegat ja Skagerrak kuulostavat hauskoilta merien nimiksi. Ensin mainittu huuhtoo Jyllannin kapean niemimaan Itämeren puoleista rantaa, toinen Brittein saarten puoleista. Merellä on kova liikenne.
Reipasta tahtia kaksin Skagenin kalantuoksuisesta satamasta kaupungin kävelykaduille. Skagen’s Museum löytyy helposti ja hetkeksi istahdamme pihaan odottamaan aukenemisaikaa. Riippaoksaisen lehtipuun latvaan lennähtää mustarastas ja laulaa huikean kauniin aamuvirren. Katsahdamme toisiimme. Missä olemmekin matkustaneet yhdessä, on jossain vaiheessa kohdattu mustarastas ja saatu kuulla tuo ihana laulu. Se tuntuu tervetulotoivotukselta; olemme oikeassa paikassa.
Skagenia ympäröivien merien ja hiekkadyynien heijastamaa valoa ovat taiteilijat kautta aikojen ihastelleet ja pitäneet arvossa. Museosta löytyy Peter Kröyerin upeimmat maalaukset, muun muassa ’ihanat naiset rannalla’, tuo tunnettu kahden valkopukuisen leidin promenadi meri taustanaan. Ihastelen myös Anna Ancherin ihmeen kaunista pehmeäsävyistä väripalettia lapsikuvissa, asetelmissa, kukka- ja maisematauluissa. Ja miten hienosti museo on suunniteltu: ensin tullaan sopusuhtaiseen, kodikkaanoloiseen aitoon taloon, joka jatkuu pitkänä siipenä ihastuttavaa kukkatarhaa rajaten. Puutarhan perällä on pieni kahvila ja puiden siimeksessä pöytäryhmiä. Istun kirjoittamaan korttia ystävälle samalla kun nautimme kahvit.
Mietin mistä tanskalaisten sieluun on tullut tämä kodikkaan kauneuden taju, viihtyisyyden luomisen taito ja iloinen ystävällisyys, jonka kohtaa kaikkialla. Siisteyttä arvostetaan, ollaan valmiita näkemään vaivaa omaksi ja vieraiden viihtymiseksi. Lapsia kohdellaan silmiinpistävän hyvin, kiireinen touhotus ja kireä kieltelymentaliteetti näyttää puuttuvan. Hyvinvointi ilmenee siinäkin, ettei kaduilla kerjääviä eikä kaupustelevia näy missään. Täytyy vain muistaa, että satunnainen kävijä ei välttämättä kohtaa ongelmia. Varmaan niitäkin on, ainakin uutisoituja.
Laiva lähtee, Jyllannin valoisat dyynit ja Euroopan mantereen pohjoisin niemenkärki jäävät taakse. Käännymme pohjoista kohti. Edessä aukeaa pian Pohjanmeri ja Norjan rannikko. Illalla ihmettelemme kannella horisontin leikkautumista jyrkästi kahteen osaan: toisella puolen auringonlaskun valoa meren yllä, toisella tummansininen rintama, jossa salamoi. Laiva puskee väyläänsä ukkosrintaman halki. Yöllä keinuttaa kovasti, tunnen unen läpi, miten laiva stamppaa, mutta ei se pelota.
(Tarina jatkuu)
Toisena aamuna laiva kiinnittyy Rönnen satamaan. Bornholmin saari osoittautuu oikeaksi ’herrankukkaroksi’. Voikohan paratiisimpaa olla näillä pohjoisilla leveysasteilla: kumpuilevia rinteitä, viljapeltoja, niittyjä, hiekkarantoja, dramaattisia kallioita, kyliä ja kaupunkeja sievine taloineen ja hoidettuine pihoineen, joissa ruusut ja hortensiat kukkivat. Talot ovat keltaisia, valkoisia, tummanpunaisia ikkunoillaan pieniä koriste-esineitä. Ei ainuttakaan kerrostaloa! Ja saaren keskellä Almindingenin satumetsä!
Tanskaan kuuluvan Bornholmin sijainti on sikäli mielenkiintoinen, että lyhin matka saarelta on Ruotsiin ja Saksa ja Puolakin ovat lähempänä kuin emämaan pääkaupunki. Saaren historiassa on miehitysjaksoja sekä Ruotsin, Venäjän ja Saksan kanssa käytyjä taisteluja. Sotaisasta menneisyydestä muistuttavat Pohjois-Euroopan suurimman, tuhat vuotta vanhan Hammershusin linnoituksen rauniot, joille pysähdymme tunniksi. Linnoitus on rakennettu jyrkälle vuorelle, josta näkyy kauas merelle. Sisämaan puoleisella rinteellä seisoo yksinään paljasoksainen puuvanhus, jonka valtavan paksun rungon peittää muratti.
Vallihaudan yli johtaa kivisilta. Nousen kiemuraista polkua, jossa on porrasaskelmia. Vaeltelen linnoituksen muureilla. Tuulee rajusti, kaukana alhaalla kohisevat aallot rantaan. Mikä paikka! Astun jollekin linnoituksen sisimmistä piha-aukioista, jota ympäröi muuri joka puolelta. Siellä on aivan tyyntä, vain aukion keskellä kasvavan ikivanhan vuorijalavan latvuksessa kahahtaa tuuli. Pysähdyn vanhan puun luo, kuuntelen muurin hiljaisuutta, ruohon vihreää rauhaa ja yllä kaartuvaa sinitaivasta. Syntyy merkityksiä väreilevä ikuisuushetki keskellä rajattua aikaa.
Bornholmin murre kuulostaa ruotsinvoittoiselta tanskalta. Siellä täällä näkee liehumassa saaren oman lipun, jossa on punaisella pohjalla valkoisen sijasta vihreä risti. Saaren asukkaista puolet saa elantonsa tavalla tai toisella maataloudesta. Lomailijoita tulee Ruotsista, Kööpenhaminasta ja mantereen kaupungeista, kesäasukkaiden huviloita on runsaasti, hotellit ja pensionaatit täyttyvät. Swanekessä pysähdymme nauttimaan kalasavustamon herkkuja ja maistelemaan krölle-bölleä, paikallista pehmytjäätelöä.
Saarella on ihastuttava kalastajakylä, jonka nimi on Jumalan koti, Gudehjem. Saaren neljästä erikoislaatuisesta pyörökirkosta yksi osuu matkamme varrelle, mutta se ohitetaan, on kuulemma kiinni. Bornholmilaiset kuuluvat luterilaiseen kirkkoon, mutta käyvät kirkoissaan vain juhlina, näin meille kerrotaan. Kun suomalainen opas on kolmannen kerran huomauttanut hivenen ylimieliseen sävyyn tanskalaisten ’pikkuporvarillisuudesta’, alan ärsyyntyä. Onkohan meillä varaa hymähdellä muille, ihmettelen.
Palaamme laivalle. Illalliseksi saamme ananaspuolikkaassa kypsennettyä tiikerirapumuhennosta, exellent bon! Myöhemmin katselemme kannella, miten silta kaartuu ja katoaa mereen ja laiva ui tunnelin yli. Toisella puolen singahtelevat koneet Kastrupin kentältä hämärtyvälle taivaalle tai laskeutuvat laivan piippuja hipoen kaupunkiin kuin suuret, valaistut linnut. Sateentummasta pilvestä siroaa laskevan auringon säteitä merelle ja Kööpenhaminan kattojen ylle.
(Tarina jatkuu.)
Sisämaassa syntyneen veden ikävä on pohjaton. Siitä asti, kun opiskeluvuosina tulin pääkaupunkiin raikkaiden suolantuoksuisten tuulten tuntumaan, olen aina kaivannut merelle, rannoille, saariin. Oikeat, vanhanaikaiset laivat ovat heikkouteni. Onneksi toinen meistä on samaa sorttia, matkakohteiden sopiminen on helppoa. Tämä risteily on ollut unelmissa vuosia. Nyt on sen aika toteutua.
Astumme valkeaan laivaan ilta-auringon jo punertaessa kalliolla kohoavan kirkon kullattuja kupoleja. Illallistarjoilussa on tungosta. Ruokailun jälkeen ehditään kannelle katselemaan auringon laskua. Vanhan laivarouvan hytit ovat pieniä, kaikelle tarpeelliselle löytyy silti sijansa. Moottorit jytisevät tasaisesti jossain alhaalla konehuoneen uumenissa, kapeassa vuoteessa unen rajoilla tuntee laivan keinahdukset, rekisteröi natinoita ja vaimeita kirskahduksia.
Risteilyn ensimmäinen päivä kuluu Itämerellä. Iltapäivälle asti merimaisema tarjoaa parastaan: raikasta tuulta, auringon kiloa, pienesti aaltoavaa aavaa, kaukaisia laivoja etenemässä verkkaisesti kukin suuntaansa. Istumme paljon kannella, Toinen lukee, minä kirjoittelen. Pilvettömään yläavaruuteen kutovat lentokoneet höyryseittejä, jotka hajoavat hiljalleen tuuliin. Katse rauhoittuu lepäämään ilma- ja vesiavaruuden ehjällä viivalla.
Laivalla on yli kaksisataa matkustajaa; muutamia perheitä, slaavilaisryhmä, yksin ja kaksin matkustavia harmaatukkaleidejä ja -herroja, kaikenikäisiä pariskuntia. Korva erottaa kotimaisten lisäksi, ainakin englannin-, espanjan- ja venäjänkielistä puhetta. Tunnelmassa on kodikas vivahde siltikin, vaikka osa näyttää vierastavan venäläisryhmää. Satumme kuulemaan ikäviä, suorastaan rasistisia kommentteja maanmiehiltämme.
Tunnelma laivan café-olohuoneessa on intiimimpi kuin kansilla, johtuneeko siitä, että tuuli ei ole verhona ihmisten välissä. Muodostuu vaimeasti keskustelevia seurueita, kupit ja lasit kilahtelevat. Täällä luetaan päivän uutissähkeitä ja silmäillään merikarttaa, josta gp-lukemien avulla voi paikantaa missä mennään. Hyllyissä on valittavana viihdyttävää luettavaa, jos ei tullut varattua mukaan. Meillä on kolme pokkaria, joista yhden olen jo lukenut.
Iltapuolella taivas vetäytyy syheröiseen pilvipeitteeseen. Meren ilme muuttuu, se on kuin valtava hulmuava vaaleanharmaa silkkilakana, jossa pilkahtaa valkeaa pitsiä. Illalla syömme pienemmässä ravintolassa. Tuntuu paremmalta, kun ei ole tungosta. Yöllä laiva keinuu aika lailla, nukumme silti erinomaisesti.
(Tarina jatkuu.)
|
|
