Adventtisunnuntai on illassaan. Pyhäisellä päivällä oli mahdollisuus ja tilaus olla rauhallinen ja kaunis, iloitsin etukäteen monista asioista. Eikö olisi pitänyt iloita etukäteen? Päivästä tuli toisenlainen.

Heräsimme liian myöhään. Puoli tuntia aikaa suoriutua ajoissa kirkkotielle. Viisi yli puoli oltiin sentään valmiina. Ulko-oven avaus paljasti yöllisen lumentulon. Rappuja lakaistiin vimmatusti. Naapurit ahersivat kolan kanssa pihoillaan.

Parkkipaikka löytyi vasta haeskelun jälkeen. Kirkko oli täynnä, jouduimme liian eteen, survoutumaan päistään täyttyneen penkin keskivaiheille. Talvitakki piti asetella edessä olevan penkin alle lattialle. – Eihän kynttilä jäänyt palamaan, huolehdin. Toinen sanoi sammuttaneensa.

Nuoren pastorin liturginen tyyli oli poikkeavan paatoksekas, hiukan koomisella tavalla. Vielä nuorempi pastori saarnasi pysytellen raamatuntekstin maaperällä tiiviisti. Kuoro lauleskeli, siltä tuntui, suoraan nuotista. Urkuja huudatettiin täysillä. Hoosianna laahasi.

Juhlapyhinä, kun kirkko on täysi, on aina levotonta. Alussa keskustellaan ja tervehditään tuttuja joka suuntaan. Vauvat parahtelevat urkuja säikkyen. Ehtoollispöydästä palaavat haeskelevat hädissään penkkiriviä, jolta lähtivät.

Seurakuntakin on antanut periksi kaupallisille voimille. Adventin kirkkokahveille menijä päätyi meillä myyjäispöytien keskelle. Me palasimme kotiin. Ruuanlaittovaiheessa kehkeytyi erimieli, joka päättyi meille erittäin tavanomaisella tavalla: minä kilahdin ja Toinen poistui mököttämään taholleen.

Sittemmin on ollut hiljaista, mutta ei rauhallista. Minä, että eikö täällä saa suuttua mistään. Toinen, että kun se ei jää siihen. Jne. jne. Kannattaisi ehkä pyytää anteeksi puolin ja toisin. Katsotaan nyt. Jos vaikka.

Illemmalla lyhdyissä häilähtelevät liekit. Kynttilät tuoksuvat hämärää valoa. – Laitanko meille glögiä, kysyn. Toinen vastaa: mikä ettei.