Laivan kahvilassa tai kansituoleilla istuskellessa kuulemistani irrallisista puheenpätkistä tulen tehneeksi havainnon, että vanhempi väki kertaa mieluusti tekemiään matkoja toisilleen. Muisteluista kuultaa kertojan maailmannäkemys. Mikä on ollut tärkeää, se on jäänyt mieleen ja sitä kerrataan. Valitettavasti kuulijaksi joutunut osapuoli ei aina jaksa eläytyä innostuneisiin muisteluihin, kun ei ole ollut itse niitä kokemassa. Ennemmin tai myöhemmin kertoja jääkin tarinoineen yksin, jos ei huomaa myös kuunnella. Vuorovaikutustaito ei ole kaikille luonteenomaista, se kun ei ole kilpailua huikeimmista elämyksistä vaan aitoa kiinnostusta keskustelukumppanin persoonaa ja näkemyksiä kohtaan ja taitoa jatkaa toisen ajatusta sitä kumoamatta. Tätä kannattaa opetella läpi elämän.

Uusi päivä avaa jälleen uudet näkymät vuorien ja vuonojen maasta. Pilvet makaavat alhaalla, vuorten huiput ovat kätkössä, kunnes äkisti alkaa seljetä ja aurinko välähtää esiin. Laiva lipuu hitaasti upeaa maisemaa kunnioittaen Geiranger-vuonoon. Tajuamme, että nyt olemme matkamme elämyksellisessä kohokohdassa. Katselemme mykistyneinä vaikuttavia näkymiä. Tuossa ovat ne kuuluisat ’Seitsemän sisarta’. Putoukset ovat sateisen kesän jäljiltä uhkeimmillaan. Meille kerrotaan, että kuivina kesinä niistä saattaa näkyä vain kolme. ’Kosija’ vaahtoaa kiihkeästi vastakkaisella rinteellä. Korkealta putoaa jyrkkää kallioseinää ohut hopeavana, joka hajoaa tuuleen kimaltavaksi harsoksi kuin morsiushuntu. Ja kas, kallion ulkonema näyttää tosiaan ’saarnastuolilta’. Vuoren vihreään rinteeseen on kuin jättiläispedon kynnellä vedetty kolme syvää viiltoa, ’paholaisen kanjonit’.

Älesund; kalanhajua, jugendtaloja, rauhaisaa elämää Norjan läntisellä rannikolla. Paikan historiaan on piirtynyt dramaattisesti yö 23. tammikuuta 1904, kun tuli pääsee irti puutalokortteleissa ja tuhoaa suuren osan kaupunkia. Kymmenentuhatta ihmistä jää kodittomaksi, 850 taloa palaa perustuksiaan myöten, vain tuulen yläpuolelle jääneet talot pelastuvat tulelta. Katastrofin jälkiä siivotaan pitkään, ihmiset yrittävät selviytyä väliaikaisissa majapaikoissa ja sekavissa oloissa. Jälleenrakennus aloitetaan 1907 ja vie vuosikymmeniä, mutta tulos on komea: arkkitehtuuri onnistuu sovittamaan eurooppalaisen art nouveau -tyylin norjalaiseen kansallisromantiikkaan. Viime vuosisadan alun jugend-taloja on nyt korjattu entiseen loistoonsa. Kiertelemme kaupungissa ja käymme näköalapaikalla ihailemassa jälleenrakennuksen ja restauroinnin tuloksia.

Atlantic Sea Park, pohjoisen Euroopan suurimpia akvaarioita, on retkiohjelmassamme. Täällä osutaan jälleen tungokseen, sillä kalojen ruokinta-aikaan akvaarion katsomo täyttyy lapsiperheistä ja turistiryhmille halutaan tietysti näyttää sama tapahtuma. Sukelluspukuinen kalanhoitaja ui rauskujen, kissakalojen, lohien ja kaikenmaailmankalojen sekaan kourassaan keltainen pussi, josta jakelee makupaloja. Hän vilkuttelee lasin takaa lapsille ja joku uskalias pikku poika litistää kättään lasiin, säikähtää sitten paikalle uivaa rumannäköistä kalaa ja vetäytyy kiiruusti kauemmaksi. Sea Parkissa on paljon nähtävää, kuljeskelemme siellä tovin vedenalaista kansaa ihmetellen, kunnes on aika palata bussiin ja laivalle.

Risteilyviikolla on laivalla ollut tarjolla myös monenlaista ohjelmaa: kolmiosainen luento viikingeistä, infoa retkikohteista, laulutuokioita ja leikkimielisiä kilpailuja, musiikkia, päivä- ja iltatansseja ja sen sellaista. Kokeilemme viikinkiluentoa, mutta tutkijatyyppinen asiantuntija ei saa innostumaan aiheesta, ei malta pysyä aikataulussa, lypsää pariin kertaan lisäaikaa. Sen sijaan laivan yliperämies, joka on opiskellut ja harrastaa sivutöinään gemmologiaa, pitää varsin kiinnostavan esityksen jalokivistä. Retki-infot tulee käytyä kuuntelemassa, niistä irtoaa muutama hyvä vinkki. Oma laivaohjelma tuntuu kuitenkin parhaimmalta: lukeminen, kirjoittelu, maisemien katselu kannella, vaikutelmien jakaminen, yhdessä olo osana satunnaista matkaporukkaa.

Viimeinen ilta on juhlistettu kuten risteilyn aloituskin: vieraat kokoontuvat laivan juhlatiloihin, kapteeni pitää puheen, maljat kohotetaan kiitokseksi matkatovereille ja henkilökunnalle. Kun soittajat aloittavat, saamme kuulla yllätysnumerona laivan kylmäkön laulavan kaksi mielikappalettaan. ’Ranskalaiset korot’ on oikein mainio. Toinenkin yllätys seuraa; lettipartainen laivan kokki tulee paikalle kitaroineen ja revittää oikein kunnon räpin aiheesta ’kylmä kylmäkkö ja kuuma kokki’. Luonnehtisin esitystä poskettoman hauskaksi. Ja sitten tietysti tanssitaan. Puoliyöhön mennessä on ehditty jo vuonosta avomerelle, joten ylipäänsä parketilla ja eritoten rytmissä pysyminen on kohtalaisen vaativa temppu laivan keinuessa. Mutta me tehdään se taas, tanssitaan illan viimeisetkin valssit, kuin neljätoista vuotta sitten Itämerellä myrsky-yönä Visbystä palatessa.

(Tarinan viimeinen osa huomenna)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.