Lapset olivat lähteneet metsäretkelle ja osuneet Tonttuvaarin punaisen mökin pihaan. Jos muistatte, niin vähän aikaa sitten Tonttuvaari oli laittanut lyhteitä linnuille. Lapset hämmästyivät miten paljon lintuja lyhteellä oli ruokailemassa. Pikkuveli yritti laskea montako lintua siinä oli syömässä, mutta kun ne lensivät koko ajan lyhteelle ja siitä puun oksalle tai aidalle ja sinne tänne, ei laskemisesta tullut mitään. Isosiskokaan ei saanut lintuja laskettua. – Saisitko sinä?

Lasten musisoinnista innostuneena Tonttu Touhukas ja Tytti Touhukas päättivät hekin harjoitella jouluksi jotain musiikkia. Heillä ei ole ollut aikaa eikä mahdollisuutta opetella soittamaan soittimia, sillä soittotaito on hitaasti viikko viikolta ja vuosi vuodelta kehittyvä taito, se vaatii sitkeyttä, kun ei se tapahdu yks kaks. Sitten he keksivät, että laulaahan aina voi. Onneksi heiltä löytyi piirongin laatikosta joululaulukirja. – Mitäs lauluja täällä on, Tonttu tuumaili selaillessaan kirjaa. – Haa! Tuossa on Soihdut sammuu, kaikkiväki nukkuu. Senhän kaikki tontut osaavat, koska se kertoo meistä itsestämme, riemuitsi Tytti. – Joo! Tipe tipe tip tap, TIP TIP TAP. – Ja laulu lähti käyntiin saman tien ja Tassu, Hassu ja PikkuHau Touhukas osallistuivat ilman muuta heti laulusessioon hännät tahdissa heiluen. Joulua odotellessa parasta viihdykettä sekä soitto- että laulutaitoisille on lauleskella joululauluja. Sitä voi tehdä pipareita leipoessakin.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Yhtäkkiä molemmat lapset kirmasivat ikkunaan. – Minä näin vilahduksen tontusta, kiljui Soittajapoika ja ilahtui ihan kokonaan pikkuvarpaan kynttä myöten. Tytteli ei ollut ehtinyt nähdä mitään ja aprikoi siinä, mitä se merkitsee. – Saankohan tänä jouluna yhtään pakettia, huolestui hän. Mutta isoveli tiesi, että vilahdus tontusta ennen joulua on vain lapselle tai aikuiselle iloksi eikä liity joulupaketteihin mitenkään. Niin Pikkusisko rauhoittui ja päätti pitää tarkasti silmällä jäljellä olevat päivät ennen joulua, jos vaikka… Niinpä se on, että ilonpilkahduksiakin on hyvä pitää silmällä, etteivät ne livahda ohitse. Vai mitä.
(Montako päivää tänään on jouluaattoon? No niin, tietysti te tiedätte, kun olette koululaisia. Aikuisilta on turha kysyäkään.)

Tontut tulivat kaupungin laidalle ja jättivät hyvästit metsän väelle. Erään talon raollaan olevasta ikkunasta kuului ihania säveliä. Tontut hiipivät kurkistamaan ikkunasta mistä tuo ihana musiikki kuului. Siellä istui punaposkinen tyttönen pianon ääressä soittamassa. Tonttu Touhukas oli aivan myyty. – Miten suloinen tyttö ja miten kauniisti hän soittaakaan, hän ajatteli ja kirjoitti puhelimensa notepadiin osoitteen ja että pieni soittajatyttö tarvitsee lämpimät sukat, koska hän on paljasjaloin ja ikkunan raosta tulee varmaan vilu hänen jaloilleen. Äkkiä Tytti Touhukas sanoi: – Shhh, kuulen taustalta toisenlaistakin soittoa, onko tuo viulun ääni vai sellon? Soittajasta näkyy vain vilahdus, mutta miten kauniisti soikaan soitin, jonka ääni oli pehmeä ja laulava. – Täällä asuu toinenkin lapsi, joka tarvitsee joululahjan. Mistähän hän ilahtuisi? Tontut katsoivat toisiinsa ja jostain tuli molempien mieleen yhtäkkiä eräs juttu, jonka voisi kääräistä pakettiin soittajapojalle….

Tontut päättivät lähteä metsän takana olevaan kylään tonttutöihin. Se tarkoittaa hiipimistä talojen nurkkien takaa kurkkaamaan ikkunoista. – Aatteles, ennen tonttujen piti raportoida joulupukille olivatko talojen lapset olleet kilttejä. Onneksi se homma lopetettiin jo ajat sitten, ei se ollut tontuistakaan yhtään kivaa. – Niin, ja nykyään on ihan toiset syyt hiiviskellä, halutaan vain yllättää lapsia lahjoilla, joita kuullaan heidän toivovan tai huomataan tarvittavan. – Joo, ja jotkut lapset huomaavat tontun punaisen lakin vilahtavan siellä täällä ja se tuntuu heistä ihan kutkuttavan jännittävältä. – Hei, ja huomaatkos ketkä pienet tuttumme ovat lähteneet saattamaan meitä ainakin metsän reunaan asti? – Nii joo, ja meidän oma Kisumisuli ja Pitkäkorvan pikkuveli ja sisko… (minä löysin 11 metsän väkeen kuuluvaa, montako sinä?)

Oletko sinä nähnyt vilahduksen Tonttulan väestä? Minä taisin nähdä eräänä aamuna ja tulin siitä hyrisevän hyvälle mielelle koko päiväksi.


Tonttu Touhukas muisti yhtäkkiä, että postilaatikkoon ei ole katsottu moneen viikkoon. Tonttulaan ei nääs tule lehtiä. Kovin ahkerasti ei muista katsoa, vaikka joulun alla yleensä tulee paljon lahjatoivomuskirjeitä, jotka on välitettävä joulupukille. Laatikkoa tyhjennellessä Tontulle tuli mieleen, että Joulupukin asioilla liikkuessaan, hän oli huomannut monta mummoa tai vaaria, jotka asustelivat yksinään tai olivat kipeänä, ja monta tyttöä ja poikaa, joilla ei ollut leikkikaveria eikä oikein harrastuksiakaan. Miten heitä voisi ilahduttaa? Tytti Touhukas, joka oli Tonttu Touhukkaan pikku sisko, keksi, että voisi lähettää vaikka joulukortin ja kirjoittaa siihen kaikkia hyviä toivotuksia. – Niin mutta jos ei muista kaikkien osoitetta, huolestui Tonttu. – No, onhan meillä Tietokone, sehän tietää kaiken. Tehdään lista kenelle laitetaan, sitten voi vaikka piirtää tai askarrella sopivan kortin jokaiselle. Tai voi laittaa vaikka kivaa joulua toivottavan tekstiviestin tai laulaa videolle joululaulun ja lähettää sen… – Jeee! – Tytti Touhukas ryhtyi tavailemaan kirjekuorien osoitteita. – Hei, arvaa mitä, ei nää ole joulupukille, nää on meille! – Olisittepa nähneet sen riemukkaan tonttutanssin…

Tällä välin Tonttulassa oltiin tärkeässä puuhassa. Jouluunhan kuuluu aina muistaa muitakin jollain tavalla. Tonttu Toimekas oli valmistautunut koko vuoden pitämään talven tultua lintuystäviensä ruokapöydällä syötävää Tonttulan pihassa. Keväällä muokattuun peltotilkkuun hän oli kylvänyt kauran siemeniä, kesän katsellut viljan kasvamista ja syksyllä satoa korjatessaan sitonut korsia lyhteiksi. Ne oli tarkoitus ripustaa pihaan lintujen evääksi. Suljehan silmäsi ja mieti huomasitko punatulkut, montako pientä punatulkkua oli jo tärkeänä odottamassa hetkeä, jolloin lyhteet ovat paikoillaan. Joskus joku pieni ujo ja arka olento odottaa, että huomaisit hänet juuri nyt. (Tonttu oli kyllä huomannut.)

Nalle Paksuli ja Jänö Pitkäkorva tallustivat toisena iltana lumisen metsän poikki vuorelle. Molemmilla oli lahjapaketti kainalossaan, Pitkäkorvalla Nallelle tarkoitettu ja Nallella Jänön paketti. Vuorelta oli hyvä katsella alas laaksoon ja tarkkailla ihmisten hyörinää kaupungissaan. Mutta mitä ihmettä! Kaupunki näytti aivan hiljaiselta, ketään ei kulkenut kaduilla eikä kuulunut tavallista autojen pörinää. Pitkäkorva oli kuullut huhuja, että kaupungissa liikkui joku outo viruskissa, joka sairastutti ihmisiä. Varmaan ihmiset ovat nyt varuillaan ja pysyttelevät kotonaan, ystävykset tuumivat. – Ehkä meidänkin on parasta pysytellä kauempana metsässä, jos se viruskissa on kovin hokselias ja käy puraisemassa meitäkin.

Nalle antoi paketin Jänölle ja Jänö antoi paketin Nallelle, ja molemmat tulivat niin iloisiksi ihan tassun kynsiä ja viimeistä viiksikarvaa myöten. Ai mitäkö pakettien sisällä oli? Oikeastaan meidän ei tarvitse tietää. Koko lahjajutun clou (ransk.) eli idea onkin ehkä siinä, että miettii sitä toista, mistä se tykkää, mitä se tarvitsee tai mistä yllättyy iloisesti. Eikä mieti aina ja koko ajan itseään.

Samaan aikaan toisaalla Nalle Paksuli ja Jänö Pitkäkorva, jotka olivat ystävyksiä, viettivät joulukuusen tuntumassa ja takkatulen loisteessa mehuhetkeä keskenään. He eivät olleet vähään aikaan tavanneet, joten heillä oli paljon keskusteltavaa. – Miten sulla menee, kysäisi Paksuli, – näytät vähän laihtuneen viime näkemästä. – Kiirettä on pitänyt, juoksua riittää ihan mahdottomasti ja hypittävää sinne sun tänne, eikä aina ehdi syömäänkään. – Oisko sulla nyt aika vähän hengähtää? Jänis pitkäkorva hengitti monta kertaa oikein syvään ja harvaan s i s ä ä n…ja u l o s… – Alkaa tuntua paremmalta, se sanoi. Ja niinhän siinä kävi, niin kuin usein käy, kun toinen sai puhallettua poikki kiireensä ja harminsa, hän unohti vuorostaan kysyä Nalle Paksulilta, miten sulla menee. Eikä Nalle saanut sanotuksi, mikä hänen mieltään painoi tai mistä hän oli tullut iloiseksi. Ystävän kiireet tuntuivat tärkeämmiltä.

Muumipeikko ja Niiskuneiti tekivät juhlanjatkotreffit ulkosalle. Havupetille he istuivat huopa hartioillaan juomaan kaakaota. Takanaan jylhä tähtitaivas, puun oksalla lyhty he sytyttivät vielä yhden yhteisen kynttilän. – Me ollaan tässä vain ihan hiljaa kahdestaan, kuiskasi Niiskuneiti. – Miten onkin ihmeen hyvä olla näin, jatkoi Muumipeikko. Tähdet humisivat hiljaa taivaankannella. Kynttilän liekin värähtely sai molemmat ajattelemaan mukavasti kutkuttavia ajatuksia tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. Joskus puhuminen on paikallaan, joskus taas herkät ajatukset on viisainta pitää sisällään ja keskittyä kylki kyljessä istumisen lämpimään tunteeseen. Sillä tunteen sisällä ajatukset kypsyvät sanoiksi ihan itsestään.