Keittiöremontti on häätänyt Pissismummolan asujamiston nautiskelemaan aamukahvinsa ja sapuskansa toistaiseksi pihaterassin ison varjon suojissa. Onneksi sää suosii projektia siltä osin. Ennen juhannusta olisi ollut ikävänpuoleista atrioida karvahattu päässä sateessa.
– Johan on uutisnälkäinen kesämedia varsinaisen jännitysnäytelmän kehitellyt poliittisia tunkioita pöyhiessään, tuumi Pissismummo Poikakaverille aamukahvilla. – Juuh, jännitys senkun tiivistyy, nyökkäili tämä. Harakanpeijakas otti ohilennolla poliittista kantaa, joka onneksi ei ollut mukiin menevää vaikka vetelää olikin (kun oli se varjo siinä välissä).
– Tässä eletään puoluekokousten luvattuja aikoja, tuumasi Poikakaveri grillivartaiden kanssa hääriessään. – Nih, kohta taas kailotetaan miten on tehty yksimielisiä valintoja: tukea yhdelle ja lähtöpassit toiselle, Pissismummo kommentoi. – Paraneeko vaihtamisestakaan, jos valinnanvaraa ei kerta kaikkiaan ole. Tunkioita löytyy monelta taholta, kun vain tonkaisee.
Tunkioista puheenollen. Pissismummolan pihalla ei ole. On vain muuan koppa, jolla kitketyt kitkeryydet kannetaan kankkulankaivoon eli biojätekeräykseen.
Oli silleen sovittu, että Pissismummo ja Poikakaveri poikkeaisivat Huiskismummon ja Topparinsa Möksällä, kun kerran niillä main osuivat liikuskelemaan juhannusiltana. Sehän tiedetään, että möksät ovat enimmäkseen rannoilla, kivisten kärriteiden ääripäässä. Siinähän tarvitaan karttaa ja henk.koht. ajo-opastusta, aikaa ja hermoa, että osuu tuhansien järvien rannoille pykättyjen kymmenien tuhansien möksien joukosta siihen oikeaan.
Poikakaveri sääteli Tiemestaria. – Ja osoite on? – Miten niin osoite, Huiskis neuvoi, että… – Ei kun osoite! Tähän tarvitaan osoite. Mummo soittaa perille ja tinkii osoitetta. Puolenkymmentä tiennimeä löytyy, mistä pitää kääntyä oikeaan, mistä vasempaan. – Ei, ei, kun o-s-o-i-t-e. Asujamisto arvelee, että Kissanviiksipolku viiskytjarisat tai kuuttavaille kuuskyt sen täytyy olla, vaikka voi olla olemattakin. Siitä ison kiven ja hakkuuaukean välistä kummiskin käännytään mein mettään…
Asfaltti laulaa, kunnes tulee pitäjänraja vastaan. Tiemestari käskee ajajan kääntyä pikkutielle. Mummo parahtaa. – Ei se nyt tuonnimisestä tiestä mitään sanonut… Safööri mutristelee ja konahtaa, että neuvoja ei tarvita, Tiemestari tietää jokaikisen kinttupolunkin, se suunnistaa satelliitilla. Sillä mennään ja pulinat pois. Ja sillähän mentiin, mettään ja mettän läpi.
Niin kutsuttu tie kapeni loppuviimein rengasuriksi, joiden välissä lainehti miespolvenkorkuinen koskematon heinä. Pissimummo piteli kalvakkana turvavyöstä kaksin käsin. Kun sai hengen taas kulkemaan, kirahti pahan arvion Tiemestarin kyvystä löytää kinttupolkujen seasta ihmisen ja auton mentävä reitti. Poikakaverin menopeli kun ei mikään ralliviritetty maasturi ole.
Älkääs kuulkaa mitäkään, mutta kilometrien rytinän ja höykytyksen jälkeen tulivat umpimettässä matkaajat paikkaan, joka mitä ilmeisimmin oli autojen kalmisto. Kymmenkunta erilaista ajoneuvoa sikin sokin puiden seassa, kita auki, ovet rempallaan, silmistä jo pensasta tursuen. Kaamea näky melkein veret seisautti. Tännekö ne kaikki ovat päätyneet, jotka tälle tielle lähtivät? Nimittäin takaisin ei ollut kääntymistä, ei niin millään konstilla. Jo kalpeni saföörinkin naama.
Kun sitten viimein putkahdettiin mettästä ihmisten ilmoille ja oikeannimiselle hiekkatielle, se tuntui melkein kiitoradalta moisen erikoiskokeen jälkeen. Tiemestari oli ainoa, joka ei ollut menettänyt hermoaan eikä uskoa kykyihinsä luotsata kyytiläisensä perille. Saföörin ilme kirkastui ja Pissismummokin löysi nauruhermonsa, jonka jo luuli iäksi poikki pimahtaneen.
Perillä Möksän isäntäväki aanaili viipymisen syitä, mutta kun ei pukahtanut Poikakaveri, piti Pissismummokin suunsa supussa. Leppoisasti sujui aika Möksällä turisten ja tuli viimein kotiin lähdön aika.
Kotiosoite oli Tiemestarinkin tiedossa, mutta vielä tuo peijakas yritti houkuttaa ajajaa nimettömälle oikopolulle. Pissismummon naurunpyrskähdyksiä ei enää Poikakaverikaan kestänyt vaan katsoi parhaaksi tarkistaa poismenoreittiä kattoaan korjaavalta lajitoverilta. Tämä näkyi viittovan sinne, minne olisi Mummokin osannut neuvoa, mutta kun pulinat oli poiskomennettu, ei hän pihahtanutkaan.
Projektinjohtaja oli jo keväällä kutsunut sekä torstaimummolan että vanhainkodin Nostalgia-ryhmän maaseutukotiinsa kesänaloitusretkelle. Oli ajatus viettää kesäistä puutarhajuhlaa kukkivien omenapuiden katveessa. Osoittautui, että toukokuun lopun helteistä huolimatta omenapuut eivät puutarhassa kukkineetkaan tänä keväänä. Sääkin alkoi muuttua retkipäivän lähestyessä. – Ei hätää, jos sataa, kokoonnumme vastaluudittuun latoon, lupaili kutsujen emäntä. Aamulla satoi ja oli tosi koleaa. Päädyimme tupaan.
Miten rattoisaa meillä olikaan! Toistakymmentä mummelia, kaksi pappaa ja monen monta avustavaa käsiparia – kaikki mahduimme tupaan loistavasti! Nuorimmaisina talonväen toista ja kolmatta sukupolvea – pikkupikkuisin 2 kk ja Isoveli 3 v – ja joukon vanhimpina yli yhdeksänkymppiset. Oi, sitä elämän runsautta, muistojen kirjoa, tulevaisuuden toiveita ja unelmia!
Tuvan pitkän pöydän ääressä oli leppoisaa perheväen tuntua. Monelle oli taatusti mukavaa vaihtelua arkisiin yksin nautittuihin aterioihin saada syödä yhdessä kauniisti katetussa pöydässä. Talon makkaramestari loihti pöytään grilliherkut, salaatti syntyi taitavin käsin tuota pikaa, mukana tuodut aamuntuoreet sämpylät maistuivat ja kahvin kera taikoutui oiva rahkapiirakka jälkiruuaksi.
Onnelliset tupaankutsutut toivat kuka runon, kuka soiton tai laulun yhteiseksi iloksi. Satumaa-tangon myötä kukin sai kertoa missä on hänen satumaansa. Muuan torstaimummoista kiteytti yhteisen tunteen: kyllä se on nyt tässä tuvassa.
Pissismummon Poikakaveri ilmoittihe hyvissä ajoin kevättalvella, että hänelle pitää sitten kanssa antaa köllötysrauha. Tarkoitti, ettei heti ensimmäisenä eläkeaamuna lyödä kouraan kodinkohennuslistaa. Mummo sisäisti nöyrästi toiveen, mutta on totuuden nimessä sanottava, että muutamaan otteeseen saattoi lipsahtaa asiassa ja sai oikeutettua palautetta.
Poikakaveri sai pari kuukautta virallisesti eläkkeellä oltuaan männäviikolla ilmoituksen, että hänelle aletaan maksaakin köllötyksestä vastedes. Tuosta virkistyi hän tavattomasti. Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa huushollissa. Mummo ei kerinnyt sanoa mitäkään, kun keittiöremonttimies jo oli tilattu mittailemaan ja laatimaan suunnitelmaa. Ooh, tästähän on puhuttu vasta kymmenisen vuotta, että sitten kun.
Mummo oivalsi kohtsillään, että Poikakaverin tarmonpuuskaa olisi hyödynnettävä muutoinkin (se lista!). Niinpä hän tiedusteli vaivihkaa, josko osin miehistä voimaa edellyttävä niin sanotun vaatehuoneen suursiivous menisi samoilla lämpimillä. Eikä puolta sanaa poikittain! – Siitä vain toimeksi, tuumi Poikakaveri.
N. s. vaatehuoneessa möyrimiseen meni puolitoista päivää. Suursiivous tehtiin ’kaikki ulos, puolet takaisin ja loput pois talosta’ -systeemillä. Talvivaatteet heiluivat iloisesti kesätuulessa sillä välin, kun Vanhapari inventoi hyllyjen uumenista esiinkaivettua sekalaista rompetta. Vain todellisessa käytössä olevat tavarat ja niukantiukka paketti nostalgiaa läpäisivät armottoman seulan. Uudet laatikot ja koritkin haettiin Isomarketista.
– Jo vain on siistii, tuuletteli Vanhapari aherruksen tulosta. Kelpaa nyt esitellä vierahillekin: …ja tämä oli se n.s. vaatehuoneemme. Oijoi, Vanhapari malttaa tuskin odottaa keittiöremontin tulosta!
Viikkopyhänä tuli mieleen: käynpä katsomassa torstaimummoa, joka on ollut pitkään poissa, sairaalassa, kotona ja viimeisen tiedon mukaan taas sairaalassa. Mummolan porukalla laitetaan aina kortti poissaolijalle, mutta ei se ihan sama ole kuin kohtaaminen. Läksin kävellen metsikön poikki ja poimin pienen kimpun valkovuokkoja matkalla.
Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli vuoro vaihtumassa. Erehdyin kysymään poislähtevältä hoitajalta. Ei tunnistanut nimeä eikä ollut aikaa paneutua asiaan. Iltavuorolainen saatteli siinä vanhaa rouvaa huoneeseensa, ei muistanut onko täällä sennimistä, mutta lupasi ottaa selvää, kunhan ehtii. Potilas reagoi kukkakimppuuni. – Miten kauniita, ovatko ne tosiaan vuokkoja, ihasteli hän. Ohi kulkeva miespotilaskin puuttui puheeseen. – Tiesitkö, että valkovuokolta vie viisi vuotta juurtumisen jälkeen ennen kuin se kukkii, kysyi hän minulta. – Niinkö, en tiennyt.
Odottelin käytävällä. Kuulin, miten toimistossa arvuuteltiin, onko kysytty henkilö täällä vai missä. Kukaan ei tuntunut tietävän. Vastaava hoitaja istui päätteen ääressä ja yritti selvittää asiaa. Viimein minulle tultiin kertomaan, ettei hän ole täällä. Ei ollut tietoa (tai ei kerrottu) onko potilas kotiutettu vai siirtynyt toiselle osastolle. Ei tarvinne ihmetellä, miksi taloa myös ’arvauskeskukseksi’ kutsutaan, tulin ajatelleeksi.
Jätin valkovuokot vanhan rouvan pöydälle. Oli liikuttavaa nähdä, miten kokonaan hän ilahtui kukista. Ulkona soitin torstaimummon kotinumeroon. Sielläpä hän. Ja vuokkometsäpolkua sinnekin.
Juu, kiitos vaan kysymästä, Pissismummo jäi kuin jäikin henkiin inhasta kevätlunssasta, jonka kynsiin joutui vastaanharaten, mutta kaikitenkin. Mummon maatessa raporankana moni muu ehti ahkeroida projekteissaan. Ystävätär esimerkiksi oli päässyt pisteeseen hyvinkin kymmenisen vuotta vaiheessa olleessa eepoksessaan. Olipa vielä saanut luvan tingata akateemiseen tyyliin aiheesta vastaanväittäjän kanssa julkisesti.
Pissismummo oli saanut kutsun väittelyn todistajaksi hyvissä ajoin, säätänyt oikein kännykän muistuttamaan asiasta. Kyseisenä aamuna heräiltiin talossa rauhalliseen tahtiin kahville, käväistiin suihkussa ja Mummo pani kaalikeiton tekeille. Poikakaveri uppoutui lehteensä. Vaan tulipa Mummolle mieleen tarkistaa kutsusta paikka missä piti oleman iltapäivällä. Joo, selvisi se ja muuten sekin, että tilaisuus onkin aamupäivällä. Vilkaisu kelloon paljasti hyytävän kirkkaasti, että aikaa oli puolitoista tuntia neljän sijasta. Ja Mummo aamutakissa.
Älkääs kuulkaa mitään. Pissismummo on ennenkin selviytynyt pukemisesta, föönauksesta ja muusta restauroinnista varttitunnissa. (Siis äärimmäisessä hädässä.) Poikakaveri ponkaisi ajamaan partaa ja Mummo pisti hösseliksi. Oli ajateltu mennä rauhassa junalla pääkaupunkiin, mutta nyt oli kyllä pakko ottaa auto. Kukatkin haettava vielä. Viime tipassa muisti Mummo kääntää virran pois keittolevyltä.
Kukkakaupan kynnysmatolla kyyhötti pieni lintu, ovilasiin lentänyt ja siihen pökertynyt. Pissismummo loikki yli ja mietti mennessään olikohan tuo varoitus. Hässäkkälähtö kun ei liikenteessä hyvää tiedä. Poikakaveri ajeli likipitäen rajoitusten mukaan. Laskeskeltiin siinä, että jos parkkipaikka löytyy, ehditään ajoissa, kun on se akateeminen varttikin.
Vaan mistä nousikin siihen kotoinen tinka, yksi näitä Pissismummon ja Poikakaverin iänikuisia eipäs-juupas-kiistoja. Edellä ajava seisahtui valoihin, Poikakaveri selitti Mummoon päin, että eipäs. – Varo! kiljahti Mummo. Sentin päähän edellä seisovan takapuskurista sai äkkijarru kaaran pysähtymään. – Huhhuh, olipa tipalla. Tästä oltiin harvinaisen samaa mieltä.
Akateeminen tinka vasta onkin mielenkiintoista seurattavaa. Juupas on tutkinut asian perin pohjin ja saanut kasaan satamäärin sivuja aiheestaan. Hän kuvailee tutkimustensa tuloksia antaumuksella. Mutta annas olla, kun Eipäs pääsee ääneen. Hän höyhentää huolellisen rakennelman sivu sivulta, tinkaa vastausta lukiessa heränneisiin kysymyksiin, tarkistaa, vertailee ja puntaroi. Juupas huokailee ja selittää, Eipäs epäilee ja pöyhii. Näiden kahden välissä nuokkuu ikävystyneenä akateeminen erotuomari Kylläpäs. Kaikki kolme ja läsnä olevat todistajat näet tietävät, että näytöksessä on onnellinen loppu tinkaamisesta huolimatta. Näin nytkin.
Pissismummon ja Poikakaverin kotimatka sujui väitöskahvien jälkeen suorastaan auvoisen yksimielisyyden hengessä.
Tapahtui Isossa Kauppakeskuksessa, että Pissismummo hätkähti hereille matalaenergisestä fiiliksestään – mikä muuten on ihan hyvä energiataso kaupoissa kiertelyyn, se kun ei verota eläkepussia kovin rankalla kädellä. Poikakaveri talutti nimittäin Mummon ensi töikseen määrätietoisesti vempeleosastolle. (Ei taas! Tämä on jo kolmas kerta hänen lomansa alettua.)
Mummo sai niskaansa melkoisen rykäyksen kahden asiastaan innostuneen miesihmisen tietämystä vempeleen erinomaisista ominaisuuksista. Erittäinkin on kätevä käytössä ja toimii kuin unelma. Eikä maksa paljon. Siis nyt. On nimittäin erikoistarjouksessa. Poikakaveri heilautti jo valmiiksi korttia, mikä on sen merkki yleensä ollut, että asia on päätetty. – Tämä tulee siis hänelle, tarkensi Poikakaveri myyjälle.
– Otetaanpas aikalisä, ehdotti Mummo. (Se on näet osoittautunut hyväksi keinoksi hillitä vempeleinnostusta.) – No, palaamme pian asiaan, sanoi Poikakaveri myyjälle kovinkin varmana. Käytiin välillä etsimässä ne pari juttua, joiden takia itse asiassa Mummo luuli liikkeellä oltavan. Poikakaveri vahti kelloa. – On jo tunti tässä kulunut, nyt mennään takaisin. Pissismummo taapersi Poikakaverin perässä ja kaupat tehtiin, minkäs sille.
Kotiosoitteessa purettiin vempele pakkauksestaan. Oli ohjekirjaa, johtoa, muistikorttia, laturia ja Ominaisuuksia Parantavia Osia. Olipa cd-levyllinen ohjeistusta, jota katsellessa ja kuunnellessa Pissismummolle valkeni mihin hän on joutunut. Vempeleen käyttö ei ihan niin helppoa taida ollakaan miltä kaupassa kuulosti. Tai siis on, vempeleisiin erikoistuneelle, mutta entäs mummoihmiselle.
Tässä nyt on kuulkaa mennyt monta iltaa ja aamua ja Pissismummo on lähestynyt varovasti vempelettään. Ohjekirjan ensimmäinen sivu on jo luettu. (Jäljellä on enää 142, tiheäpränttistä.) Akku on ladattu ja Mummo on pyöritellyt vempelettä käsissään, tuijotellut lasit nenällä merkkejä, painellut nipstaakeja ja kierrellyt kaikkea, missä on jenka. Eiköhän se siitä. Vähitellen. Kuviksi muutu.
Olin lukenut myöhään ja herännyt varhain. Vähän sumuisena tuntui aamu lähtevän käyntiin, edellispäivänä nähty elokuva ja sitä seuranneet keskustelut olivat pyörineet unissa ja vielä herättyäkin. Ripeästi vain suihkuun ja vaatteisiin. Kahvin ja paahtoleivän tuoksu kutsui. Toinen oli jo hakenut lehdet, silmäilin otsikot vikkelään ja vilkutin kohta kotimiehelle.
Invataksi poimi minut kotikatuni varrelta ja kiiruhdimme hakemaan yhdessä torstaimummolan väkeä kodeistaan. Sipi-mummo odotteli Punaisen Mökin kujalla kaupungin toisella laidalla. Auttelin hänet autoon ja turvavöihin. Pujottelimme kujasten läpi isommalle tielle ja edelleen Umpikujankadulle. Amalia-mummo olisi tullut hissillä alas pyörätuolissaan kerrostalokotinsa ala-aulaan valmiiksi.
Samassa kun astuin autosta pihaan helähti tumman korkean kuusen latvassa soimaan mustarastaan komea huilu! Aamun sumuinen tahmeus katosi kuin taikasauvalla sipaisten. Maisema tuntui huikaistuvan äänen voimasta, puut tuntuivat pidättävän hengitystään, talojen ikkunat ja ovet avautuvan paremmin kuullakseen. – Oi, kevät on täällä!
– Ei se nyt sentäs ihan ittestään käy, tuhahtelee Pissismummo. Hän oli ehtinyt eläköidyttyään kaapata arkipäivät haltuunsa, levittäytyä talon joka soppeen, säätää äänitason mieleisekseen eli pitää toosassa hiljaista musiikkia. Sitä paitsi on hän ominut päivänsä joka minuutin heräämisestä hamaan kello neljään.
Varmuuden vuoksi on nyt todettava, että Pissismummon Poikakaveri on Tärkeä ja Rakas Henkilö, ei epäilystäkään. Vuosikymmenien virrassa konsensus oli toiminut, no, sanotaan enempivähempi kohtuullisesti. Vaan kun Mummo oli saanut säätää eläkeläisen elämänsä mieluisalleen mallille, iski siihen nyt Muutoksen Koura.
Pahiten Muutoksen Koura koettelee keittiötä, joka konsensuskaudella on ollutkin Mummon valtakuntaa. Koura esimerkiksi siirtelee astioita pois niiden ikiaikaisilta sijoilta, kahvimuki löytyy väärästä kaapista, tuikitarpeellinen yleisveitsi eri laatikosta, saksia ei löydy ollenkaan. Keittiön pöydällä on uusiutuva murusavotta, kuin hiiri kävisi näkkäriä nakertamassa. Mummo kohottelee kulmiaan ja taas heilahtaa sifonetti.
– Jo on tyhjää, murisee Mummo itsekseen jääkaapilla. – Eikös tämä vasta viikonlopuksi ostettu täyteen. Juuei, ja mitäs tänään syötäisiin, imitoi Mummo. – En kyllä ala keittiössä asua, pitääkö joka päivä laittaa ruokaa, Mummo kauhistelee. Poikakaveri loimehtii hivenen huolestuneena paikalle. – Jos minä … vaikka makkarasoppaa …
Tapahtuipa eräänä aamuna, että Poikakaveri sai ohjeistuksen kaurapuuron keitosta. Kun Mummo saapui muista askareistaan puurolle, kaurahiutalepaketti oli jo nostettu lieden tuntumaan tyhjän kattilan viereen. – Jahas, huokasi Mummo, ryhtyi kädestä pitäen opastamaan elämäntoveria puuronteon alkuun ja poistui pyykkikoneen suuntaan. Seuraava havainto oli hajukas: puuro pursui liedelle omia aikojaan ja kärysi uhkaavasti. Poikakaveri tuli postilaatikolta.
Pissismummo lienee jo paljastanut, että Poikakaverin harrastuneisuus kotioloissa suuntautuu pääasiassa uutisten seuraamiseen kaikista mahdollisista medioista, timakkaan sohvaurheiluun ja kaikenmoiseen audiotekniseen vempelöintiin. Hänellä se ei päivä käynnisty ilman radion uutispläjäystä ja sanomalehdestä kerrataan hartaasti eiliset uutiset taustoineen. Taannoin kaikasi intomielinen MM-kisaselostus Itävallasta, kohtsillään sama jatkuu Salpausselältä ja sitten ties mistä. Ei lopu kaakatus, sen tietää.
– A tottumus hää onkii toine luonto immeisellä. Yhel se vaa on toisellaine ku toisel. Kyl vissii kaik viel lutviutuup, sanoisi Pissismummon Ikimuori.
Tunnettehan pohjalaisen olla-verbin taivutuksen. Siis tämän: moon oikias, soot vääräs, soon kans vääräs, moomma oikias, tootta vääräs, noon aivan mettäs. Voikos tuota selvemmin sanoa miten asiat on. Kyllä jämpti on näin.
Vaan mitenkäs tuon taivuttelisi karjalaismuori? – A mie en tiijä kuka täälä on oikiissa vai liekkö kukkaa, sie suatat olla oikeila jälilä, mut hää ei kyl taija siit assiist mittää ymmärtää. A vot, myö oltii omasta mielestämmä nii oikiissa ko ikkää, mut työ olitta iha ermieltä ja hyö raukat olliit iha pihal. Mut sit viimetteiks myö kaik naurettii nii ilosest, jot hällä vällii ei mittää.
|
|
