Kuukauden löytö:
Luigi Pirandello; Sitruunoita Sisiliasta; suom. Leena Rantanen; Like 2007
Pirandellon novellikokoelma oli minulle uusi tuttavuus. Nobel-palkitun sisilialaissyntyisen kirjailijan (1867-1936) laajasta tuotannosta on teokseen poimittu 19 novellia. Suomennos on kirjailija Leena Rantasen hienovaraista työtä, kulttuuriapurahan turvin toteutettu projekti. Tarinoiden tunnemaailma saattaa olla groteski, mutta kirjoitettu kieli on vahvaa ja sulavan kaunista, melkein laulavaa. Pirandellon tarinat kertovat traagisista ja oudoista ihmiskohtaloista. Novellit päättyvät aina yllättävästi, tavalla, josta mestarin voi tunnistaa.
Santeri Levas; Jättiläisten jäljissä; WSOY 1963 2.painos
Divarista löysin matkakuvauksen Saksan ja Itävallan säveltaiteen mestareiden syntymäseuduilla kulkeneelta Levakselta. Kirjan ensi painos on julkaistu jo 1955, joten tunnetun kulttuurimatkailijan merkinnöille tulee ikää reilut puoli vuosisataa. Luin kirjan wieninmatkamme jälkeen, oli kiinnostavaa havainnoida mitkä asiat ovat vuosikymmenten varrella muuttuneet, mitkä pysyneet. Värikkäät tarinat luovat kuvaa säveltäjien persoonasta, miten todenperäisiä sitten lienevätkään. Santeri Levas on kirjoittanut 1950-luvulla kirjan myös Mallorcan matkaltaan sekä kaksiosaisen elämänkertateoksen Jean Sibeliuksesta.
Matkakuvauksen ansiona pidin monipuolisuutta: musiikillisen ja muun kulttuurisen tietämyksen ja tarinoinnin ohella Levas kuvailee hienosti maisemia, luonnehtii eri seutuja ja niiden ihmisiä, kaskuilee automatkalla sattuneista kommelluksista ja liittää kokemuksensa tapahtumahistorialliseen aikaan kiinnostavalla tavalla.
Juhani Aho; Ensimmäiset novellit, Muuan markkinamies, Rautatie, Papin tytär ; WSOY 1936
Kirjahyllymme perinneosastolta olen nauttinut arkisella kotilounaallani palan painikkeeksi viime aikoina Juhani Ahon Koottuja. Nykykirjallisuuteen peilattuna Ahon tyyli tuntuu vanhahtavan tunnepitoiselta, teksti polveilee kiemuraisena, jahkailee, liioitteleekin. Ahon Rautatie kuului vielä 1960-luvun alussa oppikoulun äidinkielen pakollisiin luettaviin. Edelleenkin se on herkullinen vanhan maalaispariskunnan kommunikaation kuvaus.
Papin tytärtä ja Papin rouvaa lukiessa ihmettelin, miten Aho miehenä saattoi niin aidosti eläytyä kasvavan tytön tunnelmiin. Ajan kuva naisen tehtävästä ja asemasta on vielä kolkko, mutta valitsemalla naisen päähenkilöksi Aho ottaa jo kantaa uuden naiskuvan puolesta.
Marketta Rentola; Kirjoita hyvin; Tammi, uud.laitos 2002
Hyvän kirjoittamisen oppaista ei nyt suorastaan huutava pula ole, mutta luettavuuden ja omaksuttavuuden kannalta tämä on yksi parhaita käsiini osuneista. Rentolan tyyli on letkeä, oppaan sisältö monipuolinen ja hyvin jaoteltu. Huumorikin kuplii timakoissa asiantuntijan neuvoissa. Harmi, että kirjaa ei tietääkseni saa mistään käsikirjastoonsa, useimmista kirjastoistakin vain tilaamalla.
Paulo Coelho; Pyhiinvaellus; Bazar 2006 (alkup. 1987)
Santiagon tien pyhiinvaelluskertomukset ovat kiinnostaneet minua. Olen etsinyt niistä vastauksia kysymykseen miksi ihmiset lähtevät kulkemaan vaivalloista, tolkuttoman pitkää reittiä, joka alkaa vuoristosta ja päättyy yhteen maailman miljoonasta kirkosta. Reitti ei ole ainoa laatuaan, ei vanhinkaan. Jokin siinä vetää ihmisiä uskonnoista riippumatta. Coelhon pyhiinvaelluskokemuksen kerrotaan tehneen hänestä kirjailijan. Sekään ei ole ainutlaatuista.
Tämä Coelhon kirja, erinomaisen Alkemistin ja monen sitä seuranneen toisintotarinan jälkeen luettuna, tuntuu jotenkin falskilta, ikävä kyllä. Kirjoittajan ajattelun ominaislaatu ja teemat ovat tässä jo näkyvillä, vielä hiomattomassa muodossa. Ristiriitainen olo syntyy Coelhon tyylistä kirjoittaa itsensä tarinaan. Näin hän antaa ikään kuin ymmärtää fiktiiviset kokemukset todellisiksi. Fiktiona tarina poukkoilee, faktana tuntuu epäuskottavalta.
Pirjo Rissanen; Sielunsisaret; Gummerus 2007
Kahlasin reilun viisisataa sivua sujuvasti kuvailtuja erotarinoita, eri-ikäisten naisten sielunelämää, ystävyyksiä, arkea ja unelmia. Rissanen näkyy julkaisseen ainakin yksitoista ’naisille suunnattua’ romaania. Kirjan nimen perusteella äkkilainattu opus oli pettymys: en edes tunnistanut kirjan naisten suhteita sielunsisaruudeksi. Moni lukija saattaa toisaalta hyvinkin viihtyä henkilöiden ulkonäköä, asusteita, etelänmatkoja ja entisiä rakastajia kuvailevan tekstin parissa. (Kirjakaupan uutuuspöytä pursusi juuri tulleita uusia Rissasia, joten kauppa ilmeisesti käy.) Muistutan itseäni taas: kirjaa valitessa kannattaisi silmäillä edes takakansiteksti, ettei hukkaisi aikaansa.
Marketta Rentola; Marenkiooppera; Tammi 1986
Toimittaja-ammattilaisen varma käsiala näkyy tässä kirjassa. Lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä, kieli sujuvaa, terhakkaa, ilmeikästä. Kirjoittaja kertoo kolmen naisen ja heidän miestensä tarinaa kaleidoskooppimaisin välähdyksin. Kirjoitusaikakauden piirteet ovat tunnistettavissa tuolloin vauhdikkainta aikuisuuttaan eläneelle: menoa on ja meininkiä, ihmisiä vilisee ja tapahtuu paljon. Kirjan jännite tuntuu loppuvan kesken, jotain jää puuttumaan mitä romaanilta odottaisi. Kuvailtujen ihmisten maailma saattaa olla monelle lukijalle ihan tuttu, minä vain en oikein saanut mistään kiinni.
Hanna abu Hanna; Pilven varjo; suom. Kaarlo Yrttiaho; SLS 2007
Kirjoittaja on Suomessa asuvan tunnetun kirjoittajan ja toimittajan Umayya abu Hannan isä. Palestiinalaiskristityn, kirjailijan, opettajan ja tutkijan omaelämäkerta on sukellus toiseen aikaan, toiseen maailmaan, vieraaseen ja kuitenkin tuttuun. Olen tullut käyneeksi 1970 monilla seuduilla, jotka ovat olleet kirjailijan kasvuvuosien kotimaata. Palestiinalaisten asuinseudut ovat olleet alituisen muutoksen kourissa, sotien ja veristen kahakoiden myllerryksessä vuosikymmenestä toiseen. Tuntui ihmeelliseltä lukea 1900-luvun alkupuolen rauhaisesta elämästä palestiinalaiskylissä: kadotettua kauneutta, tarun lumoa, väkevää kulttuurista omanarvontuntoa. Kiehtova kirja, jota paikoin hieman töksähtelevä suomennos ei tunnu haittaavan.
Jouko Sirola; Mitään pelättävää ei ole; Teos 2006
Sirola on oivallinen novellisti, kirjoittanut romaaninsakin eräänlaiseksi novellisarjaksi, joka kuvaa parisuhdejatkumoa eri vaiheissaan. Romaanissa pohditaan rakkauden olemusta: onnen tähdenlentoja, suhteen vääjäämätöntä muuttumista, omistamista ja vapautta, isyyttä ja äitiyttä, naisena ja miehenä olemista lapsen kautta. Sirola puhuu nelikymppisen miehen äänellä ja miehen tunteista myös matemaattisin kuvin ja onnistuu siinä hienosti. Pidin erityisen onnistuneena tyylin, sisällön ja muodon muodostamaa kokonaisuutta. Antoisa lukukokemus!
Marjatta Säkkinen; Tunturit kukkivat; SRK 2006
Kirjan esittelyssä olisi pitänyt kertoa lukijalle, että kyseessä on Lars Levi Laestadiuksen elämästä kertova minä-muodossa kirjoitettu romaani. Lukiessa nousi väistämättä ajatus, että laajasti pohjoisessa yhä vaikuttava herätysliike on tarvinnut perustajansa ja oppi-isänsä elämäntarinasta kansantajuisen, naisen näkökulmiakin esiin tuovan version. Tunnustan, että toivoin enemmän kuin sain; kirja ei jaksanut ylläpitää mielenkiintoani ja meni selailuksi.
Helena Kallio; Ennen kuin sielu puutuu; Teos, 2006
Teatterin sisämaailma lienee useimmille katsomossa hyvinkin viihtyvälle outoudessaan kiehtova. Kiinnostuin kirjasta tapahtumaympäristön vuoksi, muistin kirjan olleen myös esillä tv-1:n Voimalassa viime syksynä. Nelikymppinen kirjoittaja on itse näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterintutkija, julkaissut runoja ja novelleja, niistä palkittukin. Esikoisromaani on huikea tarina nuoren näyttelijän tuskallisesta matkasta roolien kautta omaan sisimpäänsä, pelkojen ja tuskan hallitsemaan historiaansa. Kanssakulkijana on rakastettu, joka painii oman elämänsä luopumisen kivuissa. Romaanin vahvuus on rikas ja hienolla tavalla äärimmäisen avoin tunnesanasto, rakkauden kokemisen ja persoonallisten kasvukipujen kuvaus. Alku tuntui tahmailevan ja olin vähällä luovuttaa, mutta sitten tapahtui ihme, jännite syntyi, kasvoi ja Naston tarina tempasi vastustamattomasti mukaansa. Saatoin laskea kirjan käsistäni vasta aamuyön tunneilla päästyäni loppuun. En edes muista milloin viimeksi on käynyt näin. Maaliskuun lukukokemusteni helmi!
Huolenkantajat; toim. ryhmä; PS-Kustannus 2007
Yst. Sosiaalineuvos antoi kirjan, jota toimittamassa on ollut monta sosiaalialan kokenutta konkaria hänen itsensä lisäksi. Muistelus sisälsi mielenkiintoisia kokemuksia ja hauskoja sattumuksia aina 1950-luvulta alkaen, kenttätyössä toimineiden sosiaalityöntekijöiden kertomina. Sen verran omassakin työssäni on vastaavia kokemuksia lähinnä 1970-luvulta, että hymyilytti. Muisteluksissa kuvastuu mainiosti myös maamme sosiaaliturvan, sosiaalialan koulutuksen ja työkäytäntöjen kehitys halki vuosikymmenten – siinä mielessä tärkeä julkaisu.
Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa; Tammi 2005
”Kolmen naisen äänellä kerrottu tarina kasvamisesta ja irtautumisesta, vanhenemisesta ja luopumisesta”, näin määrittelee takakansiteksti Marttisen romaanin idean. Tarinan pääosassa on opettajanainen, jonka ainoan tyttären ylioppilasjuhlien aikaan tapahtuu merkittäviä käänteitä perheen elämässä. Tytär irrottelee itseään perheen imusta ja Alzheimerin tautiin sairastuneen isoäidin tilanne kääntyy katastrofaaliseksi. Marttinen kuvaa hyvin välisukupolven naisen tuntoja oman työn, avioliiton, lapsen aikuistumisen ja äidin hoivantarpeen heittämien haasteiden puristuksessa. Lukeminen oli yhtäaikaa ahdistavaa ja helpottavaa ja antoi näkökulmia, jotka ovat tarpeen juuri nyt.
Esko Valtaoja; Ihmeitä; Ursa, 2007
Tuo mainio partasuuprofessori, avaruustähtitieteilijä Valtaoja on alaotsikoinut uusimman opuksensa: kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän kävelyttää lukijaa hengästyttävää vauhtia kesämökiltään lähtien ja sinne palaten maapallon ihmeellisimmillä rannoilla. Tutkijan rajaton mieli ei pysy kävelymaastossa, vaan karkaa avaruuksiin ja mikrokosmokseen tuon tuostakin. Kirjan luku Meri ja tähdet osoittautuu mielenkiintoisimmaksi ja ehjimmäksi kävelyretkistä, siinä tähtitieteen tutkijaprofessori tuntuu olevan omimmalla alueellaan. Valtaoja on palkittu Tieto-Finlandialla v. 2002. Kirjoitustyyli on poikamaisen lennokas ja sujuva, joskin melko egosentrinen. Paikoin kirjoittaja sortuu professorimaiseen saarnaamiseen, kukapa ei, mutta huomaa sen itse ja osaa keventää. Ihmettelyä riittää elämän monimuotoisuudessa ja yksityiskohdissa ja se kaikki kiehtoo lukijaakin.
Lentävä hevonen – Välineitä runoanalyysiin; toim. Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa; Vastapaino 2007
Kirja tuli hankittua jo syksyllä, on ollut meneillään siitä asti. Lukeminen etenee hitaasti, kun kyseessä on kirjallinen tieto-opus. Tämä on ehdottoman kiinnostavaa tekstiä sille, jonka lukupinossa on koko ajan runoteoksia sekä sille, joka itse kirjoittaa. Suosittelen.
Hilde Hagerup; Voikukkien laulu, suom. Katriina Savolainen; Tammi 2002
”Koskettava ja tosi kuvaus ystävysten ja sisarusten välisestä mustasukkaisuudesta, nuoren naisen haavoittuvuudesta ja itsensä tuntemisen vaikeudesta”. Kirja on palkittu Norjassa ilmestymisvuotensa parhaana lasten- ja nuorten kirjana. Osuin löytämään tämän nostalgiareissulla lapsuuteni kirjakauppaan, siellä se oli alehyllyllä. On myönnettävä, että taas valitsin kirjan nimen ja kansikuvan perusteella. Mitä eri sävyjä lasten ystäväsuhteissa pohjoismaisittain on, mahdollisesti hain vastausta siihenkin. Ei tämä ihan tavallinen tyttökirjatarina olekaan, päähenkilökin on hämmentävän poikamainen. Kirja on erään perheen traumakertomus samalla kun se kuvaa hienosti ’neiti suorasuun’ persoonallista kasvua.
Merja Virolainen; Kontaktia halutaan; Tammi 2007
Tätä edellisen runokirjan innostamana lainasin Virolaisen uusimman. Mitä hulvattoman villisti loiskivaa verbaalista myrskyä yhdessä ja samassa vesilasissa! Pidän saavutuksena, että luin tämän kirjan loppuun.
Kyllikki Forssell, Raila Kinnunen; Suurella näyttämöllä; WSOY 2007
Toivoin joululahjaksi tämän kirjan. Loistelias, räiskyvän iloitteleva tarina teatterimaailman grand ladysta. Kirjan painoasu on sisältönsä kanssa sopusoinnussa: tavanomaisesta poikkeava koko, runsas ja upea kuvitus, paperi parasta laatua. Olen ikäni voinut seurata Kyllikki Forssellin näyttelijänuraa enkä ole voinut välttyä myöskään hänestä tehtyjen lehtijuttujen, teatterikritiikkien ja henkilöhaastattelujen tulvalta, niinpä kirja ei sisältänyt varsinaisesti uutta hänen elämänvaiheistaan. Olen silti sitä mieltä, että kyseessä on oloissamme niin merkittävän näyttelijänuran tehnyt persoonallisuus, että tämä kirja oli tehtävä. Voitokkaita roolitöitä, ehtymätön vitaalisuus ja iästä riippumaton sensuelli karisma saman naisen hahmossa on kunnioitettavaa. Mieleeni on jäänyt ehkä parhaiten Kyllikki Forssellin unohtumaton tulkinta Dario Fo’n Donnasta. Se oli varsinaista eläytymiskyvyn juhlaa.
Henning Mankell; Italialaiset kengät; Otava 2006
Italialaiset kengät on ensimmäinen koskaan lukemani Mankellin kirja. Wallander-elokuvia on kyllä tullut katsottua televisiosta. Tämä ei ole dekkari, Mankell näkyy kirjoittaneen paljon muutakin, josta voisi tämän perusteella kiinnostua. Kirjoittaja rakentaa tarinaan yllättäviä, ronskejakin käänteitä. Vaikka kerronnan tyyli sinänsä on tasaista, siinä on syvyyskohtia, jotka säilyttävät lukijan mielenkiinnon alusta loppuun. Tapahtumat liikkuvat ajoittain mahdollisen ja mahdottoman rajoilla, uskottavuuden tuntu säilyy nipin napin. Kuolema on kirjan pääteema, ei kuitenkaan synkällä tavalla. Ei hassumpi lukea.
Sauli Niinistö; Hiljaisten historia; Teos 2007
Hämmästyneenä luin tätä kirjaa. Niinistö tulee esiin pahvikuvansa takaa, eduskunnan ja hallituksen komeista kulisseista, puolueensa poliittisilta katedereilta. Jos nyt ei ihan hiljaisena miehenä itse, niin ainakin paljon vuosien takaista julkiskuvaansa hiljaisempana. Poliitikoille ja julkkiksille niin tyypillinen itsekehu puuttuu. Kirjan luettuani voin ymmärtää äänivyöryn presidentinvaaleissa sekä viime eduskuntavaaleissa: Sauli Niinistö on sympaattinen mies. Hän myös kirjoittaa hyvin. Ajatus ehkä ajoittain kiertelee, mutta ei tyhjiä koukeroita ollenkaan. Tarkkoja havaintoja, eläytymiskykyä, vaatimatonta karismaa löytyy. Viimeistä lukua, jossa hän kertoo tsunamikokemustaan, lukee suorastaan henkeä pidätellen.
Olen iloinen, että tulin lukeneeksi tämän ja samalla häpeän ennakkoluulojani. Julkisuus on ansa: usein tulee muodostaneeksi kuvan ihmisestä sen perusteella, mitä näkee ja kuulee muiden sanovan. Kannattaisi kuunnella henkilöä itseään, jos ei ole mahdollisuus persoonallisesti tuntea.
Miia Vatka; Suomalaisten salatut elämät; SKS 2005
Kirjallisuudentutkija Miia Vatkaa on päiväkirja-aihe riivannut aina gradusta alkaen. Tämä teos on päiväkirjojen ominaispiirteiden tarkastelua, yleiskatsaus päiväkirjagenreen suomalaisittain. Tekstissä viitataan Saima Harmajaan, ’50-luvun tyttöihin’ sekä nettipäiväkirjoihin. Tunnetuimmista ulkomaisista Anne Frankin päiväkirja tulee mainituksi. Tutkimuksessa pohditaan myös päiväkirjaromaanin ja autenttisen päiväkirjatekstin eroja.
Kun olen itse kirjoittanut päiväkirjaa 12-vuotiaasta asti ja yhäkin, kiinnosti tietää, miten yleisiä muistiinpanot omasta elämästä aikuisiässä ovat. Kyllä materiaalia on, sekä tutkimusta varten aiemmin kerättyä päiväkirja-aineistoa että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyvää. Oma kirjoittamiseni on alkanut saman tapaisesti, mutta poikkeaa nykyään valtavirrasta. Yksi pulma on kaikille kirjoittajille yhteinen: mitä tehdä/tapahtuu oman elämän ja ajatusten dokumenteille kirjoittajan jälkeen.
Eila Kostamo; Kosketus; WSOY, 1999
Kosketus on kääntäjänäkin tunnustusta saaneen Kostamon kahdeksas proosateos. Romaani kertoo erityisistä ihmisistä, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa tavanomaisia määrittelyjä vieroksuvalla tavalla. Kostamon kerronta on hienovireistä, tarkkaa ja syvällistä. Kirjoittaja pohtii romaanihenkilöidensä suhteita filosofisen tarkasti. Tapahtumien kautta romaanin kerronta ei paljon etene, henkilöiden välisiä kosketuksia kuvataan mielenliikkeinä, sanallisina. Kostamo luo intensiivistä tekstiä, joka pitää lukijaa otteessaan loppuun asti.
Adonis; Tomun taikuri, suom. Jaakko Hämeen-Anttila; Otava, 2007
Syyrialaissyntyinen, monin palkinnoin arabimaailman tärkeimmäksi runoilijaksi tunnustettu Ali Ahmad Said otti jo 17-vuotiaana kirjailijanimekseen Adonis syyrialais-kreikkalaisen tarujumalan mukaan. Hän on jo nuoresta kutsumuksestaan tietoiseksi tullut runoilija, joka hankki laajan yliopistosivistyksen ja joka on ollut vahva poliittinen mielipidevaikuttaja arabimaailmassa. Runoissaan hän viljelee sekä kreikkalaista että arabimytologiaa ja islamilaista mystiikkaa. Adoniksen runokieli on toisaalta klassisen ylevää, toisaalta modernia. Tomun taikuri sisältää Adoniksen parhaimpana pidetyn kolmiosaisen runoelman Mihyar Damaskolaisen laulut sekä osia muista kokoelmista.Lukukokemus oli vaikuttava. Tunnen kyseisiä mytologioita kovin pintapuolisesti kyetäkseni erittelemään runoissa esiintyviä viittauksia, mutta islamilaisella ja kristillisellä mystiikalla on yhteisiä piirteitä, jotka voi tunnistaa runoissa. Klassinen runokieli tuo suorastaan profeetallisia sävyjä teksteihin. Joka on lukenut Kahlil Gibrania, viehättyy Adoniksen runoistakin.
?Lippuni on raja vailla veljiä, vailla kohtaamista.
Lauluni ovat raja.
Nyt kokoan kukat, kutsun puiden joukot,
levitän teltaksi taivaan.
Rakastan, elän ja synnyn sanoissani.
Nyt kokoan perhoset seuraamaan aamun lippua
ja kasvatan hedelmät,
vietän sateen kanssa yötä
pilvissä ja niiden kelloissa, merissä.
Nyt nostan tähdet ja lasken ankkurin,
asetan itseni
tuulten kuninkaaksi.?
(Tuulten kuningas)
Kyllikki Sepponen, Äidin kirjakäärö; Pilot-kustannus Oy 2007
Elämäntarinoiden sato on kaiken kaikkiaan kirjava. Ei niin, etteikö kenen tahansa tarina olisi omalla tavallaan kiehtova ja kertomisen arvoinen. Kertojatkin voivat olla monella eri tavalla lahjakkaita lajissaan. Kylien ja kaupunkien kirjastot ottavat myös omakustanteita hyllyihinsä. Kun olen itsekin elämänkertomustani koonnut, olen myös kiinnostunut lukemaan toisten tallenteita.
Äidin kirjakäärö, kirjoituskokoelmaksi luonnehdittu, kertoo pohjalaisen maalaistalon tytön tarinan. Se alkaa lapsuudesta ja etenee kronologisesti. Kerronta on juohevaa, tarina elää. Aikakauden ja kasvuympäristön elämänfilosofia ja varsinkin parisuhdekäsitys tulee tarinassa kuvatuksi hyvällä yleiskielellä. Oikeastaan toivoin kirjalta enemmän paikallisväriä, sitä pohjalaisuutta, joka toisaalla kasvanutta lukijaa kiinnostaa. Kirjoittaja välttää kuitenkin huolellisesti murresanontoja, vaikka käyttääkin paljon suoria repliikkejä. Tapojen ja ympäristön kuvauskaan ei tuo kaivattua omaleimaisuutta paljoa esiin. Lajissaan silti hyvinkin luettava tarina.
*Merja Virolainen; Olen tyttö, ihanaa; Tammi 2003
Merja Virolaisen runokirjan (yltiö)femiini nimi ja ulkoasu saa hyvälle tuulelle. Runot ovat helposti lähestyttäviä, tuokiokuvia lapsuudesta ja sen päättymisestä. Runot eivät silti ole yksiselitteisiä, tasojakin löytyy. Useampi lukukerta kannattaa, kuten runoissa aina. Huumori pilkistelee mukavasti. Lukijaystävällinen ja laatuisa runokirja.
* Saila Susiluoto; Huoneiden kirja, Otava 2003; Auringonkierto, Otava 2005
Kirjallisuusseminaarin ansiosta löysin Susiluodon runot. Löytö on ollut syksyni kirjallinen valopilkku. Seminaarilaisemme sanoivat Susiluodon proosarunoja vaikeaksi ymmärtää, minä taas sukelsin niihin ymmärrystä yrittämättä, maistellen ja fiilistellen. Riemastuin runojen tiiviistä, oikeastaan kristalloituneesta kauneudesta, tuoreesta runokielestä ja erilaisista mielikuvista, joita runot loihtivat. Ajattelin lukiessa, että tämä nuori naisrunoilija on luomassa jotain uutta, hyvin persoonallista, monitasoista ja antavaa runoa. Analyyttisemmin lukeva löytää runoista myyttisiä tasoja, viittauksia muinaistarustoon ja maailmanselityksien uusiokuvia. Tunnemaailmassa on yllättävänkin paljon surua, toisaalta taas rytmisesti keinahtelevia laulunomaisia riiminpätkiä proosarunojen kevennyksenä. Susiluodon nimi kannattaa muistaa.
*Tomi Kontio; Vaaksan päässä taivaasta; Teos, 2004
Tähän runoteokseen osuin matkallani eräässä antikvariaatissa, jolla on ihastuttava nimi Wanha Pöllö. Tomi Kontio edustaa minulle nuorta, kiinnostavaa runoilijapolvea, olkoonkin nelikymppinen. Olikohan Tanssisali taivaan alla mahdollisesti ensimmäinen Tomi K:n runoteos, jonka sain lukeakseni ja ihastuin oitis. Olen ymmärtänyt Kontion kirjoittaneen paljon muutakin kuin runoja, mutta minua ovat kiinnostaneet nimenomaan runot. Tässä kokoelmassa puhuttelee tietty karhea alakulo, päättyneen rakkauden ja satunnaisten kohtaamisten solmiutuminen keski-iän melankolian tuntoihin. Lähiökerrostalon seitsemännen kerroksen huoneet antavat monelle runoista perspektiiviä, ehkä myös runokokoelmien taivas-toistuma liittyy tähän. Korkelta katsottuna katutason elämä näyttäytyy ikään kuin hivenen absurdina sivullisuuden himmentimen läpi.
*Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme; Otava 2005
Pohjoisen monesti palkittu herkkä luontolyyrikko on aina ollut yksi mielirunoilijoistani. Tunnen Rauhalan kokemusmaailman sävyt itselleni läheisiksi. Rauhala on tehnyt elämäntyönsä sairaalateologina, mikä antaa poikkeuksellista hengellistä syvyyttä usein luontokokemuksiin peilautuviin runoihin. Tämä uusin, kahdeskymmenes kokoelma sisältää ikääntyvän runoilijan luopumisen ja kuoleman tuntoja. Ne eivät kuitenkaan tee kokoelmasta synkkää tai raskasta, runoissa on resignaation sävyistä elämän hyvästelyä ja pohjoista kauneutta, joka jättää valoisan tunnun.
Tekee mieli henkäistä onnellisena: kiitos runoista, ihmiset, valostitte marraskuuni.
Kirjallisuusseminaarissa on märehditty Mikko Rimmisen uutta romaania. Ohjaaja kyseli mitä mieltä olemme kirjasta. Mitä ikinä olimmekin mieltä, ainakin Rimminen kirvoitti seminaarisyksyn vilkkaimman keskustelun osallistujien kesken.
Odotin kirjaa kuukauden kirjastosta ja luin kolme iltaa ja yhden edestakaisen junamatkan. Kun tuntee kirjan tapahtumaympäristön kuin omat taskunsa, ei tarvinnut luoda mielikuvia paikasta, ne oikeastaan ’näki’. Alku tuntuikin humoristiselta ja teksti säkenöi mukavasti.
En ole pitkään aikaan lukenut mitään tällaista, missä pääosassa on ulkopuolinen kertoja ja jossa verbaliikka pursuilee ja laukkaa näin hillittömästi. Tarina sinänsä on kreisi eikä henkilögalleria erityisen hohdokas. Kertojan ajatuksenjuoksukin alkaa hyytyä tarinan edetessä.
Pari seminaarilaistamme sanoi ahdistuneensa päähenkilön avuttomuudesta ja tarinan hitaasta etenemisestä. Tuntuu siltä, että Rimminen on pyrkinyt luomaan itsetarkoituksellisesti kielellistä ilotulitusta mieltä vailla olevaan juonikehykseen. Paikoin alkoi tuntua venytyksen makua.
Ohjaajamme sanoi Rimmisen Pussikaljaromaania hauskemmaksi. Ehkä luen vielä senkin ja Rimmisen runokirjat, sen verran kuitenkin kiinnostuin.
*Lukemistani kirjoista en yleensä hae faktatietoja ennakkoon muualta paitsi mahdollisista kustantajan teksteistä, jotka on liitetty kirjaan. J.P:n kirjan ilmestymisvuotta tarkistaessani totesin, että luotettavaa kirjallisuustietoa kannattaa ensisijaisesti hakea kirjastojen sivuilta. Wikipediassa esimerkiksi tiedot eivät aina ole ajan tasalla.
*Jukka Pakkanen; Tinasotamiehen poika; Like 2006
Tiedän ennestään Pakkasen hyväksi kirjoittajaksi, joka on profiloitunut urheilun kautta voimakkaasti. Viimeksi mainittu seikkako lie vaikuttanut, että harvahkoon olen ajautunut hänen tekstiensä pariin. Tässä uusimmassa romaanissa eräs kantava teema on uskon pohdiskelu. Rakenne on monikerroksinen, teksti hypähtelee suorasta kerronnasta takaumiin ja kirjallisiin dokumentteihin. Päähenkilö, aikuisena edesmenneen pappi-isänsä tarinaan ratkaisua etsivä poika, jää jotenkin kalpeaksi kaiken isään liittyvän aineiston puristuksessa. – On sanottava, että tämänlaatuinen isä-poika-teema uskonpohdiskeluineen jäi vieraaksi.
*Raija Siekkinen; Novellit; Otava 2007
Kirjailija oli eläessään palkittu ja arvostettu. Muistan uutisen Siekkisen kuolemasta v. 2004, hän oli tuolloin viisissäkymmenissä. Nyt sain kirjastosta hänen postuumisti julkaistun novellikokoelmansa. ”Kuulaan modernit” (kustantajan luonnehdinta) novellit toimivat hyvin iltalukemisena. Kirja on kyllä tiivis ja painava, mutta tarinat ovat luettavan lyhyitä eivätkä tule painajaisina uniin. Puolivälissä kirjaa mietin aiheiden tiettyä samankaltaisuutta; en olisi osannut mainita lukemastani yhtään mieleenjäänyttä tarinaa. Kieli on eleetöntä ja hengittävää, läpikuultavaksi hioutunutta, taitavaa. Tarinat tuntuvat todellisilta, ne voisivat olla fragmentteja kenen tahansa naisen elämästä – siinäkin mielessä kenen tahansa, että dramatiikkaa tai suuria mullistuksia ei ole, pikemminkin pieniä nyrjähdyksiä, jotka ohjaavat henkilöiden elämän suuntaa. – Loppuosasta jäi tarinoita mieleenkin, esimerkiksi Lasia. Novellitaidetta, hyvää slow-tekstiä, jonka pariin voisi palata.
*Jani Saxell; Huomispäivän vartijat; Otava 2007
J.H.Erkon novellikilpailun (2000) voittajan uusimman kirjan teksti on hauskaa surrealistiuudessaan. Pitkissä novelleissa on ikään kuin journalistinen ote, nuoren miehen tyyliin vauhtia ei puutu eikä vaarallisia tilanteita. Tarinat vellovat nykyajan ja futuurin väliä. Edessä päin olevat vuosikymmenet eivät tunnu niinkään edustavan ennustetta tulevasta, pikemminkin lupaa mielikuvituksen huikealle lennolle nykyhetkestä pois. Ensimmäinen novelli on hillittömästi vyöryvä, eteen päin kaatuva fantasia vapaan maailman ja amerikkalaisen unelman vääntymisestä irvikuvakseen. Pietariin sijoitettu parodinen tulevaisuuskuva taas ilkkuu itänaapurimme kliseitä hyvänmaun rajoja kolistellen. Maailmanlopun kuvitelma tuntuu oikeastaan hätkähdyttävästi mahdolliselta. – Saxellin hulvaton teksti on nopealukuista ja testosteronia tihkuva kieli naurattaa.
*Armas Alvari; Varmat tapaukset; Tammi 2006
Oivallinen nuori novellisti tämä Alvari. Lukiessani ihmettelin moneen otteeseen – ehkä kontrastina edellä lukemaani Saxelliin – miten Alveri, poikani ikäinen nuori mies, kirjoittaa esikoisteoksessaan näin ’iätöntä’ ja valmiiksi hyvää tekstiä. Teos rakentuu henkilöillään löyhästi toisiinsa liittyvistä novelleista, mainio keino rakennella ihmissuhdemosaiikkia. Ihan kuin kirjoittaja kertoisi itsestään:
”Minä en ymmärtänyt, mistä hän puhui. Minä olin hillitty mies. Ilmeisesti olin sitten liian rauhallinen. Joku oli levittänyt perättömiä juoruja ja tässä sitä oltiin. Kyllä se minulle sopi. Tiesin tasan tarkkaan, mitä nyt tapahtuisi. Ensi viikon Seudussa olisi ilmoitus, myydään talo ja auto. Kenenkään ei tarvitse minua silmissään katsoa yhtään ylimääräistä hetkeä. Taksilla lähtisin kentälle ja ottaisin ensimmäisen peruutuspaikan jonnekin Aasiaan. Pelkkä meno.”
*Kirsti Ellilä; Emma ja sisäinen sankari; Karisto 2002
Kaupunkimme kirjastohenkilö ei saanut tiedostoistaan selville, mistä kirjasta Ellilän Emma-sarja alkaa. Niinpä otin hyllystä umpimähkään tämän tutustuakseni. Kun en ole kohderyhmää, jolle sarja on kirjoitettu, huomioni painottui enemmän kirjoittamisen tapaan kuin itse tarinaan. En ole aikaisemmin kirjailijan julkaisuihin tutustunut, jollei sellaiseksi lueta hänen blogiaan, jota on mukava lukea. Tarina tuntuu reaalielämässä mahdolliselta; päähenkilöt tavallisia, koulua käyviä nuoria siistimmästä päästä. Eläinsuojelusta ja veganismista kiinnostuneiden nuorten ajatuksia ja toimia Kirsti Ellilä kuvaa ymmärtävästi ja kiihkoilematta. Toisaalta pidin siitä, että lukijaa ei ahdistella kaikilla kamaluuksilla, toisaalta taas toivoin, että tarinassa olisi ollut vahvemmin jokin huippukohta. Kirjailijan ’ääni’ tulee kauniisti ikään kuin kuvattaviensa viereltä eikä haksahda aikuisen paremmin tietämisen harhaan. Positiivinen ja hyvä nuorten kirja.
*Enrique Vila-Matas; Bartleby ja kumppanit; Basam books 2007
Kirjaston uutuushyllystä tämän tempaisin, ilman tavanomaista kahden sivun silmäilytestiäni. Takakansiteksti lupaili kirjailijan olevan ’eräs aikamme arvostetuimmista’. Käännöstyötä on tuettu EU:n kulttuuri 2000-ohjelman puitteissa. Tätä oli esitelty taannoin kulttuurisivuillakin. Ikävä kyllä maailmalla arvostettujen ja palkittujen kirjailijoiden teokset ovat harvoin kolahtaneet meikäläiseen. Päätin kuitenkin taas yrittää. Kun olin lukenut viitisenkymmentä sivua, ajatus harhaili. Mietin, mitä ’eräs aikamme arvostetuimmista kirjailijoista’ yrittää oikein kertoa. Selailin kirjaa eteen päin, tunne ei poistunut. Lopulta luovutin. Jos kokonaisen teoksen aiheena on luetella ja aprikoida kirjailijoita, jotka ovat lopettaneet kirjoittamisen yhden julkaistun kirjan jälkeen ja kirjoja, joita siis ei ole kirjoitettu ja sanoja, joita ei siis ole sanottu – ollaan sen verran eksentrisen asian äärellä, ettei sen pohtiminen menee yli ymmärrykseni. Voin helposti jättää tämän kirjan lukemisen niille, jotka löytävät tekstiin mahdollisesti kätkeytyneet hienoudet.
*Milja Issakainen; Ihmisen ikävä; Arkki 2006
Kirja on lyhyehkö kertomus seurakunnalliselta työuraltaan eläköityneen ikäneidon, Eevan (67), myöhäsyntyisestä rakkaudesta leskeksi jääneeseen maanviljelijään, joka vastaa Eevan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Kirjoittaja kuvaa kehkeytyvää ihmissuhdetta todentuntuisesti: ihon ikävää, mielialojen heiluria, hiipiviä pelkoja ja hulmahtelevaa onnea. Tarina ei sisällä mitään dramatiikkaa, enemmänkin rehellistä elämänmuutoksen kipua. Tulee todeksi, ettei myöhäisen iän rakkaus pelkkää onnea ole, kärsivällisyys ja sopeutumisen kyky joutuvat koetteelle monta kertaa. Päätöksien tekeminenkään ei ole helppoa. – Ehkä hiukan liian kiltti ja tasainen tarina minun makuuni.
*Joel Haahtela; Perhoskerääjä; Otava 2006
Onpa hieno kirja! Takakansiteksti lupaa ’romaania, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin’. Kerrankin olen kustantajan kanssa täysin samaa mieltä; Joel Haahtelan luoma maailma on lumoava, suorastaan kiehtova. Kieli on sävykäs, lauseet kirkkaita ja romaanin rakenne taidokas. Onko tämä ihminen kirjoittanut jotain muutakin, vai onko tämä erikoinen tarina esikoinen, mietin. Upeaa tekstiä, joka vain tihentyy loppua kohti. Lukija kulkee päähenkilön seurassa kuin pehmeän utukuvan, joka viimein kääntyy kohti ja valo paljastaa – ihmisen kasvot.
”Ja oliko niin, että jokainen sana vain siirsi hiljaisuutta kauemmaksi, lykkäsi väistämätöntä, hetkeä, jolloin mikään ei enää suojannut ja siksi meidän oli puhuttava loputtomasti, lausuttava turhia sanoja, täytettävä aika, löydettävä uusia paikkoja, nukuttava yöt, luettava, kirjoitettava, hankittava sanoja kaikkialta, muisteltava, kätkettävä tyhjyys.”
”Aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti, se kulki tasaisena virtana ilman ihmisen tekemää keinotekoista jaksotusta, se ei tikittänyt, vaan oli äänetön kuin murtuma, joka eteni sentti sentiltä, halkaisi kaikessa hiljaisuudessa pöydät, mursi kiven, tienreunuksen, haki muistoista salaisimman muotonsa, se oli kiinni ihossa, sydämessä, sisälläni rapisevissa luissa. ”
*Kauniiksi kutsutaan neitoa, Naisten lauluja; koonnut Päivi Granström; Suomen Lähetysseura 2007
Ihastuttava kirja täynnä uusia runoja, rukouksia ja lauluja (nuotteineen) naisen elämästä Afrikassa ja Suomessa. Kulttuurinen jänne tekee tekstistä herkkää ja koskettavaa, nauruun hersyttävää, sydäntä pakahduttavaa! Lauleskelin ja luin näitä joka päivä parin viikon ajan. Hienosti aiheeseen sopiva graafinen kuvitus on Tanja Varosen käsialaa. Runoja on 22:lta kirjoittajalta, mm. Pia Perkiöltä, Irja Aro-Heinilältä, Elina Rantaselta, Tiina Asikaiselta, Raila Mantereelta ja katkelmia Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Lauluja ovat säveltäneet mm. Maria Laakso ja Päivi Granström. – Hieno kirja laulavalle, lahjaksikin!
*Maarit Verronen; Kulkureita ja unohtajia; Kirjayhtymä 1996
Nyt kun olen vihdoin taas aikaantunut kotikaupunkini (upeaan!) kirjastoon, päätin alkaa tutustua minulle ennestään tuntemattomiin kirjoittajiin, joiden nimi on jäänyt kritiikeistä mieleen. Verrosen tyyli on melko lakoninen, etäännytetty ja sellaisena jää viileäksi. Kirjan lyhyissä ja erikoisissa tarinoissa on absurdeja käänteitä ja vertauskuvallisia tasoja. Päähenkilöt ovat lähes kasvottomia, nimettykin unohtajaksi, kellarimieheksi, vaeltajaksi, kulkuriksi, jäälläkulkijaksi, ajelehtijaksi. – Tavanomaisia tarinat eivät todellakaan ole ja jättävät lukijaan mielenkiinnon, joka vaatii lisää.
*Conny Palmkvist; En päästä sinua; suom. Laura Jänisniemi; Gummerus 2007
Ruotsalaisen kirjailijan kertomus äitinsä kuolemasta on raastavaa luettavaa. Äiti sairastuu syöpään, leikataan, hoidetaan ja elää normaalia elämäänsä, kunnes syöpä ilmoittautuu uudestaan, jo kaikkialle lonkeroituneena. Äiti ei ehdi täyttää kuuttakymmentään. Äiti ei ennätä nähdä lapsenlastaan, vauvaa, jota hänen tyttärensä odottaa. Järkyttävää on myötäelää miehen avutonta kauhua, kun hän tajuaa viimein, että äiti todella kuolee. Miten mies muuttuu taas pieneksi pojaksi suhteessa äitiin ja miten vaikea on kasvu kuoleman pakottamana viimein aikuiseksi. – Kovin luotettava kuva naapurimaan sairaanhoidon tasosta ei tästä tule, virheitä tehdään ja systeemi hylkii potilasta. Muuten hyvin kerrotussa tarinassa hiukan häiritsee tunteiden dramaattinen paisuttelu. Ruotsalainen kriitikko sanoo kirjaa rakkauden monumentiksi, joka on pystytetty yksilölle tilastojen harmaassa massassa. Sanoisin, että kyseessä on pikemminkin tunteikas kuvaus äitiriippuvuudesta.
Eräässä kirjahyllyssämme on osasto, johon on talletettu vanhoja kirjoja, vanhemmilta ja isovanhemmilta perittyjä, lahjaksi saatuja, divareista pelastettuja. Kirjoissa on yleensä kuluneet tummanpuhuvat kannet ja ne tuoksuvat vanhalta. En ole kovin vahvasti vanhoihin tavaroihin kiintyvä ihminen (mitä, enhän?), tätä osastoa kuitenkin arvostan kovasti.
Taannoin kehuin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukunautintoa. Sarjassani ’lounasseuraa kirjahyllyn antiikkiosastolta’ koppasin seuraavaksi Johannes Linnankosken kootut. Ykkösosassa on näytelmä Ikuinen taistelu ja romaani Laulu tulipunaisesta kukasta. Kolmiosainen, koruselkäinen nide on vuodelta 1939 ja päätynyt meille Toisen kotoa, heidän perheessään erityisesti isä oli lukumiehiä.
Siinä missä Kivi on säilyttänyt kielellisen iskevyytensä ja elinvoimansa, Linnankosken ajatusmaailma on auttamattomasti entinen ja kieli kovin vaahtoista. Näytelmästä en osaa sanoa mitään positiivista. Laulu tulipunaisesta kukasta tunnetaan hulppeana donjuan-tarinana, josta Suomi-filmi sai aiheita näyttäviin elokuvakohtauksiin. Kulkijapoika sankarina ja ikävöivä tyttö joka kylässä matkan varrella.
Koskenlaskija-Olavin tarinassa hehkuvat pitkin matkaa äärimmäiset tunteet, mikä tyyli viilentää lukijan sen sijaan, että ottaisi mukaansa. Kertojan äänessä kuulee moraalista paatosta ja syyllisyydentunteita paisutetaan äärimmilleen. Romaanin rakenne tuntuu mietityltä: Olavin kulkurivuosia seuraa kotiinpaluu ja yritys vakiintua. Hylätyt tytötkin tuodaan kertomaan tarinansa.
Linnankosken tulipunakukan miestyypistä löytyy moderni muunnos melko helposti, mutta mihin katosivat herkät, punastelevat, ääreshyvät lettipäätytöt aittojensa ovilta? Syyllistävä äiti saattaa hurmuripojan taustalla piilläkin, mutta onko isää, joka antaisi oikeanlaista vastusta ja kunnon miehen mallia?
Kaikenkattavan rakkauden, toisessa olevaan hyvään loputtomasti uskovan, kärsivälliseen ja uskolliseen odottamiseen kykenevän naisen kuva on haalistunut pahasti aikojen saatossa. Tavoiteltava mies näyttäytyy yhä ritarina, joka ottaa minkä tahtoo, mutta ei väkisin vaan hurmaten.
|
|
