Kirjallisuusseminaarissa on märehditty Mikko Rimmisen uutta romaania. Ohjaaja kyseli mitä mieltä olemme kirjasta. Mitä ikinä olimmekin mieltä, ainakin Rimminen kirvoitti seminaarisyksyn vilkkaimman keskustelun osallistujien kesken.
Odotin kirjaa kuukauden kirjastosta ja luin kolme iltaa ja yhden edestakaisen junamatkan. Kun tuntee kirjan tapahtumaympäristön kuin omat taskunsa, ei tarvinnut luoda mielikuvia paikasta, ne oikeastaan ’näki’. Alku tuntuikin humoristiselta ja teksti säkenöi mukavasti.
En ole pitkään aikaan lukenut mitään tällaista, missä pääosassa on ulkopuolinen kertoja ja jossa verbaliikka pursuilee ja laukkaa näin hillittömästi. Tarina sinänsä on kreisi eikä henkilögalleria erityisen hohdokas. Kertojan ajatuksenjuoksukin alkaa hyytyä tarinan edetessä.
Pari seminaarilaistamme sanoi ahdistuneensa päähenkilön avuttomuudesta ja tarinan hitaasta etenemisestä. Tuntuu siltä, että Rimminen on pyrkinyt luomaan itsetarkoituksellisesti kielellistä ilotulitusta mieltä vailla olevaan juonikehykseen. Paikoin alkoi tuntua venytyksen makua.
Ohjaajamme sanoi Rimmisen Pussikaljaromaania hauskemmaksi. Ehkä luen vielä senkin ja Rimmisen runokirjat, sen verran kuitenkin kiinnostuin.
*Lukemistani kirjoista en yleensä hae faktatietoja ennakkoon muualta paitsi mahdollisista kustantajan teksteistä, jotka on liitetty kirjaan. J.P:n kirjan ilmestymisvuotta tarkistaessani totesin, että luotettavaa kirjallisuustietoa kannattaa ensisijaisesti hakea kirjastojen sivuilta. Wikipediassa esimerkiksi tiedot eivät aina ole ajan tasalla.
*Jukka Pakkanen; Tinasotamiehen poika; Like 2006
Tiedän ennestään Pakkasen hyväksi kirjoittajaksi, joka on profiloitunut urheilun kautta voimakkaasti. Viimeksi mainittu seikkako lie vaikuttanut, että harvahkoon olen ajautunut hänen tekstiensä pariin. Tässä uusimmassa romaanissa eräs kantava teema on uskon pohdiskelu. Rakenne on monikerroksinen, teksti hypähtelee suorasta kerronnasta takaumiin ja kirjallisiin dokumentteihin. Päähenkilö, aikuisena edesmenneen pappi-isänsä tarinaan ratkaisua etsivä poika, jää jotenkin kalpeaksi kaiken isään liittyvän aineiston puristuksessa. – On sanottava, että tämänlaatuinen isä-poika-teema uskonpohdiskeluineen jäi vieraaksi.
*Raija Siekkinen; Novellit; Otava 2007
Kirjailija oli eläessään palkittu ja arvostettu. Muistan uutisen Siekkisen kuolemasta v. 2004, hän oli tuolloin viisissäkymmenissä. Nyt sain kirjastosta hänen postuumisti julkaistun novellikokoelmansa. ”Kuulaan modernit” (kustantajan luonnehdinta) novellit toimivat hyvin iltalukemisena. Kirja on kyllä tiivis ja painava, mutta tarinat ovat luettavan lyhyitä eivätkä tule painajaisina uniin. Puolivälissä kirjaa mietin aiheiden tiettyä samankaltaisuutta; en olisi osannut mainita lukemastani yhtään mieleenjäänyttä tarinaa. Kieli on eleetöntä ja hengittävää, läpikuultavaksi hioutunutta, taitavaa. Tarinat tuntuvat todellisilta, ne voisivat olla fragmentteja kenen tahansa naisen elämästä – siinäkin mielessä kenen tahansa, että dramatiikkaa tai suuria mullistuksia ei ole, pikemminkin pieniä nyrjähdyksiä, jotka ohjaavat henkilöiden elämän suuntaa. – Loppuosasta jäi tarinoita mieleenkin, esimerkiksi Lasia. Novellitaidetta, hyvää slow-tekstiä, jonka pariin voisi palata.
*Jani Saxell; Huomispäivän vartijat; Otava 2007
J.H.Erkon novellikilpailun (2000) voittajan uusimman kirjan teksti on hauskaa surrealistiuudessaan. Pitkissä novelleissa on ikään kuin journalistinen ote, nuoren miehen tyyliin vauhtia ei puutu eikä vaarallisia tilanteita. Tarinat vellovat nykyajan ja futuurin väliä. Edessä päin olevat vuosikymmenet eivät tunnu niinkään edustavan ennustetta tulevasta, pikemminkin lupaa mielikuvituksen huikealle lennolle nykyhetkestä pois. Ensimmäinen novelli on hillittömästi vyöryvä, eteen päin kaatuva fantasia vapaan maailman ja amerikkalaisen unelman vääntymisestä irvikuvakseen. Pietariin sijoitettu parodinen tulevaisuuskuva taas ilkkuu itänaapurimme kliseitä hyvänmaun rajoja kolistellen. Maailmanlopun kuvitelma tuntuu oikeastaan hätkähdyttävästi mahdolliselta. – Saxellin hulvaton teksti on nopealukuista ja testosteronia tihkuva kieli naurattaa.
*Armas Alvari; Varmat tapaukset; Tammi 2006
Oivallinen nuori novellisti tämä Alvari. Lukiessani ihmettelin moneen otteeseen – ehkä kontrastina edellä lukemaani Saxelliin – miten Alveri, poikani ikäinen nuori mies, kirjoittaa esikoisteoksessaan näin ’iätöntä’ ja valmiiksi hyvää tekstiä. Teos rakentuu henkilöillään löyhästi toisiinsa liittyvistä novelleista, mainio keino rakennella ihmissuhdemosaiikkia. Ihan kuin kirjoittaja kertoisi itsestään:
”Minä en ymmärtänyt, mistä hän puhui. Minä olin hillitty mies. Ilmeisesti olin sitten liian rauhallinen. Joku oli levittänyt perättömiä juoruja ja tässä sitä oltiin. Kyllä se minulle sopi. Tiesin tasan tarkkaan, mitä nyt tapahtuisi. Ensi viikon Seudussa olisi ilmoitus, myydään talo ja auto. Kenenkään ei tarvitse minua silmissään katsoa yhtään ylimääräistä hetkeä. Taksilla lähtisin kentälle ja ottaisin ensimmäisen peruutuspaikan jonnekin Aasiaan. Pelkkä meno.”
*Kirsti Ellilä; Emma ja sisäinen sankari; Karisto 2002
Kaupunkimme kirjastohenkilö ei saanut tiedostoistaan selville, mistä kirjasta Ellilän Emma-sarja alkaa. Niinpä otin hyllystä umpimähkään tämän tutustuakseni. Kun en ole kohderyhmää, jolle sarja on kirjoitettu, huomioni painottui enemmän kirjoittamisen tapaan kuin itse tarinaan. En ole aikaisemmin kirjailijan julkaisuihin tutustunut, jollei sellaiseksi lueta hänen blogiaan, jota on mukava lukea. Tarina tuntuu reaalielämässä mahdolliselta; päähenkilöt tavallisia, koulua käyviä nuoria siistimmästä päästä. Eläinsuojelusta ja veganismista kiinnostuneiden nuorten ajatuksia ja toimia Kirsti Ellilä kuvaa ymmärtävästi ja kiihkoilematta. Toisaalta pidin siitä, että lukijaa ei ahdistella kaikilla kamaluuksilla, toisaalta taas toivoin, että tarinassa olisi ollut vahvemmin jokin huippukohta. Kirjailijan ’ääni’ tulee kauniisti ikään kuin kuvattaviensa viereltä eikä haksahda aikuisen paremmin tietämisen harhaan. Positiivinen ja hyvä nuorten kirja.
*Enrique Vila-Matas; Bartleby ja kumppanit; Basam books 2007
Kirjaston uutuushyllystä tämän tempaisin, ilman tavanomaista kahden sivun silmäilytestiäni. Takakansiteksti lupaili kirjailijan olevan ’eräs aikamme arvostetuimmista’. Käännöstyötä on tuettu EU:n kulttuuri 2000-ohjelman puitteissa. Tätä oli esitelty taannoin kulttuurisivuillakin. Ikävä kyllä maailmalla arvostettujen ja palkittujen kirjailijoiden teokset ovat harvoin kolahtaneet meikäläiseen. Päätin kuitenkin taas yrittää. Kun olin lukenut viitisenkymmentä sivua, ajatus harhaili. Mietin, mitä ’eräs aikamme arvostetuimmista kirjailijoista’ yrittää oikein kertoa. Selailin kirjaa eteen päin, tunne ei poistunut. Lopulta luovutin. Jos kokonaisen teoksen aiheena on luetella ja aprikoida kirjailijoita, jotka ovat lopettaneet kirjoittamisen yhden julkaistun kirjan jälkeen ja kirjoja, joita siis ei ole kirjoitettu ja sanoja, joita ei siis ole sanottu – ollaan sen verran eksentrisen asian äärellä, ettei sen pohtiminen menee yli ymmärrykseni. Voin helposti jättää tämän kirjan lukemisen niille, jotka löytävät tekstiin mahdollisesti kätkeytyneet hienoudet.
*Milja Issakainen; Ihmisen ikävä; Arkki 2006
Kirja on lyhyehkö kertomus seurakunnalliselta työuraltaan eläköityneen ikäneidon, Eevan (67), myöhäsyntyisestä rakkaudesta leskeksi jääneeseen maanviljelijään, joka vastaa Eevan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Kirjoittaja kuvaa kehkeytyvää ihmissuhdetta todentuntuisesti: ihon ikävää, mielialojen heiluria, hiipiviä pelkoja ja hulmahtelevaa onnea. Tarina ei sisällä mitään dramatiikkaa, enemmänkin rehellistä elämänmuutoksen kipua. Tulee todeksi, ettei myöhäisen iän rakkaus pelkkää onnea ole, kärsivällisyys ja sopeutumisen kyky joutuvat koetteelle monta kertaa. Päätöksien tekeminenkään ei ole helppoa. – Ehkä hiukan liian kiltti ja tasainen tarina minun makuuni.
*Joel Haahtela; Perhoskerääjä; Otava 2006
Onpa hieno kirja! Takakansiteksti lupaa ’romaania, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin’. Kerrankin olen kustantajan kanssa täysin samaa mieltä; Joel Haahtelan luoma maailma on lumoava, suorastaan kiehtova. Kieli on sävykäs, lauseet kirkkaita ja romaanin rakenne taidokas. Onko tämä ihminen kirjoittanut jotain muutakin, vai onko tämä erikoinen tarina esikoinen, mietin. Upeaa tekstiä, joka vain tihentyy loppua kohti. Lukija kulkee päähenkilön seurassa kuin pehmeän utukuvan, joka viimein kääntyy kohti ja valo paljastaa – ihmisen kasvot.
”Ja oliko niin, että jokainen sana vain siirsi hiljaisuutta kauemmaksi, lykkäsi väistämätöntä, hetkeä, jolloin mikään ei enää suojannut ja siksi meidän oli puhuttava loputtomasti, lausuttava turhia sanoja, täytettävä aika, löydettävä uusia paikkoja, nukuttava yöt, luettava, kirjoitettava, hankittava sanoja kaikkialta, muisteltava, kätkettävä tyhjyys.”
”Aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti, se kulki tasaisena virtana ilman ihmisen tekemää keinotekoista jaksotusta, se ei tikittänyt, vaan oli äänetön kuin murtuma, joka eteni sentti sentiltä, halkaisi kaikessa hiljaisuudessa pöydät, mursi kiven, tienreunuksen, haki muistoista salaisimman muotonsa, se oli kiinni ihossa, sydämessä, sisälläni rapisevissa luissa. ”
*Kauniiksi kutsutaan neitoa, Naisten lauluja; koonnut Päivi Granström; Suomen Lähetysseura 2007
Ihastuttava kirja täynnä uusia runoja, rukouksia ja lauluja (nuotteineen) naisen elämästä Afrikassa ja Suomessa. Kulttuurinen jänne tekee tekstistä herkkää ja koskettavaa, nauruun hersyttävää, sydäntä pakahduttavaa! Lauleskelin ja luin näitä joka päivä parin viikon ajan. Hienosti aiheeseen sopiva graafinen kuvitus on Tanja Varosen käsialaa. Runoja on 22:lta kirjoittajalta, mm. Pia Perkiöltä, Irja Aro-Heinilältä, Elina Rantaselta, Tiina Asikaiselta, Raila Mantereelta ja katkelmia Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Lauluja ovat säveltäneet mm. Maria Laakso ja Päivi Granström. – Hieno kirja laulavalle, lahjaksikin!
*Maarit Verronen; Kulkureita ja unohtajia; Kirjayhtymä 1996
Nyt kun olen vihdoin taas aikaantunut kotikaupunkini (upeaan!) kirjastoon, päätin alkaa tutustua minulle ennestään tuntemattomiin kirjoittajiin, joiden nimi on jäänyt kritiikeistä mieleen. Verrosen tyyli on melko lakoninen, etäännytetty ja sellaisena jää viileäksi. Kirjan lyhyissä ja erikoisissa tarinoissa on absurdeja käänteitä ja vertauskuvallisia tasoja. Päähenkilöt ovat lähes kasvottomia, nimettykin unohtajaksi, kellarimieheksi, vaeltajaksi, kulkuriksi, jäälläkulkijaksi, ajelehtijaksi. – Tavanomaisia tarinat eivät todellakaan ole ja jättävät lukijaan mielenkiinnon, joka vaatii lisää.
*Conny Palmkvist; En päästä sinua; suom. Laura Jänisniemi; Gummerus 2007
Ruotsalaisen kirjailijan kertomus äitinsä kuolemasta on raastavaa luettavaa. Äiti sairastuu syöpään, leikataan, hoidetaan ja elää normaalia elämäänsä, kunnes syöpä ilmoittautuu uudestaan, jo kaikkialle lonkeroituneena. Äiti ei ehdi täyttää kuuttakymmentään. Äiti ei ennätä nähdä lapsenlastaan, vauvaa, jota hänen tyttärensä odottaa. Järkyttävää on myötäelää miehen avutonta kauhua, kun hän tajuaa viimein, että äiti todella kuolee. Miten mies muuttuu taas pieneksi pojaksi suhteessa äitiin ja miten vaikea on kasvu kuoleman pakottamana viimein aikuiseksi. – Kovin luotettava kuva naapurimaan sairaanhoidon tasosta ei tästä tule, virheitä tehdään ja systeemi hylkii potilasta. Muuten hyvin kerrotussa tarinassa hiukan häiritsee tunteiden dramaattinen paisuttelu. Ruotsalainen kriitikko sanoo kirjaa rakkauden monumentiksi, joka on pystytetty yksilölle tilastojen harmaassa massassa. Sanoisin, että kyseessä on pikemminkin tunteikas kuvaus äitiriippuvuudesta.
Eräässä kirjahyllyssämme on osasto, johon on talletettu vanhoja kirjoja, vanhemmilta ja isovanhemmilta perittyjä, lahjaksi saatuja, divareista pelastettuja. Kirjoissa on yleensä kuluneet tummanpuhuvat kannet ja ne tuoksuvat vanhalta. En ole kovin vahvasti vanhoihin tavaroihin kiintyvä ihminen (mitä, enhän?), tätä osastoa kuitenkin arvostan kovasti.
Taannoin kehuin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukunautintoa. Sarjassani ’lounasseuraa kirjahyllyn antiikkiosastolta’ koppasin seuraavaksi Johannes Linnankosken kootut. Ykkösosassa on näytelmä Ikuinen taistelu ja romaani Laulu tulipunaisesta kukasta. Kolmiosainen, koruselkäinen nide on vuodelta 1939 ja päätynyt meille Toisen kotoa, heidän perheessään erityisesti isä oli lukumiehiä.
Siinä missä Kivi on säilyttänyt kielellisen iskevyytensä ja elinvoimansa, Linnankosken ajatusmaailma on auttamattomasti entinen ja kieli kovin vaahtoista. Näytelmästä en osaa sanoa mitään positiivista. Laulu tulipunaisesta kukasta tunnetaan hulppeana donjuan-tarinana, josta Suomi-filmi sai aiheita näyttäviin elokuvakohtauksiin. Kulkijapoika sankarina ja ikävöivä tyttö joka kylässä matkan varrella.
Koskenlaskija-Olavin tarinassa hehkuvat pitkin matkaa äärimmäiset tunteet, mikä tyyli viilentää lukijan sen sijaan, että ottaisi mukaansa. Kertojan äänessä kuulee moraalista paatosta ja syyllisyydentunteita paisutetaan äärimmilleen. Romaanin rakenne tuntuu mietityltä: Olavin kulkurivuosia seuraa kotiinpaluu ja yritys vakiintua. Hylätyt tytötkin tuodaan kertomaan tarinansa.
Linnankosken tulipunakukan miestyypistä löytyy moderni muunnos melko helposti, mutta mihin katosivat herkät, punastelevat, ääreshyvät lettipäätytöt aittojensa ovilta? Syyllistävä äiti saattaa hurmuripojan taustalla piilläkin, mutta onko isää, joka antaisi oikeanlaista vastusta ja kunnon miehen mallia?
Kaikenkattavan rakkauden, toisessa olevaan hyvään loputtomasti uskovan, kärsivälliseen ja uskolliseen odottamiseen kykenevän naisen kuva on haalistunut pahasti aikojen saatossa. Tavoiteltava mies näyttäytyy yhä ritarina, joka ottaa minkä tahtoo, mutta ei väkisin vaan hurmaten.
*Paavo Castrén, Leena Pietilä-Castrén; Antiikin käsikirja; Otava 2000
Kyseessä on 5000 sanan hakuteos antiikin ajasta. Toistaiseksi olen vasta silmäillyt kirjaa sieltä täältä. Kirjan laatijoiden tietämys aiheesta herättää kunnioitusta, Castrénit ovat molemmat yliopiston opettajia. Olisipa tämmöinen opus ollut käytettävissä jo silloin, kun luin Mika Waltarin tuotantoa, olisi moneen tekstissä esiintyneeseen ilmiöön tai mainitun henkilön taustoihin saanut seikkaperäisen selvityksen. Koska antiikin taide ja filosofit minua kiinnostavat, tulee kirjalla olemaan käyttöä käsikirjastossa. Tekstiä elävöittävät taitavat piirrokset ovat Ria Bergin ja Tiina Tuukkasen käsialaa ja toimivat hyvin sanallisten selvitysten täydennyksenä. – Hyvä lahjaidea asianharrastajalle!
*Munkki Serafim; Vapaus; Kirjapaja 2007
Kirjoittaja on filosofiasta väitellyt munkki, joka oli keväällä tv-ykkösen Voimala-ohjelmassa haastateltavana. Ohjelmaa katsoessa heräsi mielenkiinto hänen persoonaansa ja ajatteluunsa. Kesällä sainkin toivomani kirjan nimpparilahjaksi. Kirjan alku tuntuu ensin sanapyöritykseltä, jonka seasta ajatusta on vaikea hahmottaa, mutta vähitellen kun sanomisen tyyliin tottuu, alkaa aueta asiakin. Kirjassa ilmaisu myös selkenee loppua kohti. Tavallisen lukijan on joskus vaikea saada filosofien koukeroinneista tolkkua, mutta sitten kun saa, se onkin yhtä juhlaa. Kannattaa yrittää! Itselleni läheisen itäisen uskonnon näkökulman tunnistaa, mutta se ei hallitse. – Minua viehätti tässä kirjassa sekä vilpitön vapauden pohdinta eri kanteiltaan että tuoreesti ilmaistut ajatukset ikuisista kysymyksistä.
*Antti Karisto (toim.); Suuret ikäluokat; Vastapaino 2005
Kirja on esittelytekstinsä mukaan ensimmäinen kokonaisesitys suurista ikäluokista, joiden ydinryhmään lasketaan 1945-49 syntyneet. Jotkut tutkijat laskevat mukaan ikäluokat vuoteen 1955 asti. Aiheeseen ovat tutkimusten valossa paneutuneet nimekkäät sosiaaligerontologian, sosiaalipolitiikan ja kaupunkitutkimuksen professorit, yliopistojen dosentit ja lukuiset tutkijat eri laitoksista. Perusteelliset artikkelit käsittelevät Suomea ikäluokkien syntyvuosina, suurta muuttovirtaa maaseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin, asumishistorioita, ’kultaista 60-lukua’, naisten vaatemuistoja, sukupolviliikkeitä ja -tietoisuutta. Kiintoisa on myös katsaus tulevaisuuskuviin sekä sosiaalipoliittiselta että yksilön kannalta. Kirja alkaa tapahtumataulukolla, johon on kirjattu vuodesta 1945 lähtien aina vuoteen 2004 tärkeät, elämään vaikuttaneet tapahtumat. Oman syntymävuoteni kohdalla esimerkiksi on mainittu YK:n ensimmäinen täysistunto, Nürnbergin oikeudenkäynti ja J.K. Paasikiven valinta presidentiksi.
Kirjaa lukiessa on syntynyt ahaa-elämyksiä, hilpeitä tyrskähdyksiä, tunnistamisen tunteita ja muutama kulmain kohotus. Seikka, että pääosa kirjoittajista kuuluu itse tutkittuun ikäryhmään, lienee vaikuttanut osuvuuteen, oikeilta tuntuvien ominaispiirteiden ja painotusten löytymiseen. Kirjassa on pysytelty neutraalilla tutkimuspohjalla eikä johtopäätöksissä tai tulevaisuuskuvissakaan ole haksahdettu tunnepitoiseen taivasteluun. – Antoisaa ja ymmärrystä lisäävää luettavaa sosiaalipolitiikasta ja ajan ilmiöistä kiinnostuneelle, erityisesti puheena olevalle ja lastensa sukupolvelle.
*Paulo Coelho; Zahir; suom. Sanna Pernu; Bazar-kirjat 2007 (4.painos)
”Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotain näkyvää ja läsnä olevaa, jota ei voi sivuuttaa. Se on jotakin, joka alkaa ohikiitävänä ajatuksena, mutta joka lopulta valtaa ajatuksemme täysin.”
Kirjaa markkinoidaan merkityssanoilla ’matka, kaipaus, suuri rakkaus’. Paulo Coelho on suosittu, palkittukin ja hyvin myyvä kirjailijanimi. Kirjailijan esikoisteos Pyhiinvaellus on suomennettu vasta 2006 ja se on vielä lukematta. Olen aloittanut hienosta Alkemistista ja joudun kyllä toteamaan, että taso laskee hiljalleen kirja kirjalta. Ei silti, etteikö tämäkin olisi omalla tavallaan antoisa kirja, paikoin ainakin. Coelho ei varsinaisesti mikään kirjallinen tyylitaituri olekaan, enemmänkin mystikko. Tarinassa matkataan taas kauas ja löytyy mystinen vanhus, jonka suuhun sopii sijoittaa elämänviisauksia. Ei voi välttyä hieman kyyniseltä tunteelta, että mies kirjoittaa samaa – omaa? – tarinaansa kerta toisensa jälkeen, uusin fantasiavariaatioin. Tällä kertaa päähenkilö on – kuinka ollakaan – kuuluisa kirjailija..
”Esther kysyy miksi ihmiset ovat onnettomia. – Syy on yksinkertainen, vanhus vastaa. – He ovat henkilöhistoriansa vankeja. Kaikki luulevat, että elämän tarkoituksena on noudattaa suunnitelmaa. Kukaan ei mieti, onko suunnitelma oma vai jonkun muun laatima. He keräävät toisten ihmisten kokemuksia, muistoja, asioita ja ideoita enemmän kuin jaksavat kantaa. Ja niin he unohtavat omat unelmansa.”
*Hannu Väisänen; Vanikan palat; Otava, 1. painos 2004 (Seven)
Kirjoittaja on omaperäinen kuvataiteilija ja kolumnisti, julkisuutta saanut siksikin, kun elää Ranskassa. Kirjaa on kehuskeltu sen verran, että nappaan sen pokkarihyllystä tämän kesän luettaviin. Romaani lienee omaelämänkerrallinen ainakin lähtökohdiltaan, siinä kerrotaan varuskuntamiljöössä kasvaneen ja varhain äitinsä menettäneen pojan tarinaa. Jotain sellaista kirjoittajan otteessa on, josta en oikein saa kiinni. Pitää lukea melko pitkälle, ennen kuin tarina alkaa ottaa mukaansa. (Toinen meistä näyttää juuttuneen sivulle 34-35.) Pojan ankean lapsuuden kuvausta, kehityskertomuksena kiinnostava, mutta loppuu jotenkin kesken.
” Suuren, vihreän biljardipöydän ympärille on kerääntynyt lauma juopuneita aliupseereita. Melkein jokaisella on kädessään pelikeppi, niillä he yrittävät huitoa isää kumoon, mutta eivät onnistu. Humala on tehnyt isän liikkeet nivelettömän öljyisiksi. Hän muistuttaa sotilaspukuista ankeriasta, jota kalastajat eivät tahdo saada haaviin. – – Höyryinen kuva näyttää suuren, lonkeroitaan venyttelevän meritursaan uholta. Biljardipöytää ympäröi sankka savupilvi. Sinne tänne sohivat kepit päästävät naukaisevan äänen osuessaan toisiinsa. Rähinäremmit kiiltävät savunkin läpi. Kirousten sarjatuli nousee ja laskee.”
*Leena Lehtolainen; Viimeinen kesäyö; Tammi, 2006 (Loisto)
Kirjan valitsi Toinen meistä matkalle mukaan. Luulimme molemmat sitä dekkariksi tunnetun kirjailijanimen perusteella, mutta kyseessä olikin kahdentoista novellin kokoelma arkisia tarinoita rakkaudesta, seksistä ja rikoksista. Tarinat on koottu pääosin aiemmin jossain yhteydessä julkaistusta materiaalista ja muokattu novelleiksi. Tämä on hyvä johdanto kirjailijan tyyliin, jos ei ole aiemmin siihen tutustunut. Lehtolainen kirjoittaa sujuvasti, paikoin herkullista tekstiä. Monet juttujen ideoista ovat mainioita. Kevyttä kesälukemista, sopii monen matkaan.
*Maeve Binchy; Taverna tähtien alla; suom. Liisa Honkasaari; WSOY, 1. painos 2005 (Loisto)
Kieltämättä valitsin Binchyn aiemmin lukemieni Talo Dublinissa ja Illallistarinoita -pokkarien perusteella odotuksin, että osaava tarinankertoja loihtii pohjoiselle laivaristeilyllemme kreikanmatkojen kuumia muistoja. En pettynytkään. Tarina otti heti mukaansa ja mielikuvat lähtivät vaeltelemaan eteläisten tähtien alla. Kirjaa ei olisi malttanut käsistään laskea, joten se tuli aika nopeasti luettua. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin, kerran vuodessa luettuna toistuvat juonikuviotkaan eivät haittaa. Hyvää lukuviihdettä.
*H.E. Bates; Oi ihana toukokuu; suom. Päivi Kalenius; Gummerus 2007 (Loisto)
Tästä ei kuulkaa naisihmisen kesäpokkari parane! Batesin runsaudensarvea, liioittelulla herkuttelevaa romanttista höpsötystä lukee suorastaan ’kuola valuen’ (anteeksi rahvaanomaisuuteni) ja ääneen hyrähdellen. Luin tätä vuoroin suurten ikäluokkien elämänkaarta käsittelevän asiallisen tutkielman kanssa. Polariteetti toimi mitä parhaiten. Kun olin vähän aikaa perehtynyt ikäluokkani asumishistoriaa koskeviin tutkimustuloksiin taulukoineen, siirryin hekottelemaan hetkeksi kuvausta Larkinin suurperheen elämisentyylistä ja edesottamuksista Englannin maaseudulla. Luultavasti kummankaan opuksen yhteen putkeen lukeminen ei olisi tuottanut näitä riemunhetkiä. Kukapa kieltäisi panemasta asiallisen voileivän päälle makeaa marjahilloa niin kuin äitini tekee – ja nauttii!
Lapsuudesta vanhuuteen, Iän sosiologiaa; toim. Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä; Vastapaino, 2005
Tässä on hyvää tiedon päivitystä sekä ikääntyville itselleen että heidän parissaan työskenteleville. Kirjan vahvuus on tavassa suhteuttaa ikääntyvien sukupolvet väestön kokonaisuuteen. Vanhuutta ei tarkastella sukupolvien ketjusta irrallisena, kuten niin usein tapahtuu. Ihmisten eliniät ovat pidentyneet, henkinen ja fyysinen toimintakyky säilyy kohtalaisen hyvänä entistä kauemmin.
Sosiologit puhuvat nykyään kolmannesta ja neljännestä iästä. Aikuisuuden ja vanhuuden väliin, eläkkeelle siirtymisen jälkeen, katsotaan sijoittuvan ns. kolmannen iän. Sille on ominaista henkilökohtaisten valintojen korostuminen, vapaus toteuttaa omaa elämänsuunnitelmaansa ja yksilöllisiä tavoitteita. Stereotyyppiset vanhuuskäsitykset ovatkin siirtyneet kuvaamaan ns. neljättä ikää, varsinaista vanhuutta. On yksilöllistä, milloin kenenkin kohdalla voidaan puhua vanhuudesta, myös oma käsitys, sisäinen tunne vaikuttaa.
Erich Fromm, Unohdettu kieli; suom. Mika Pekkola; Vastapaino 2007
1980 kuollut saksalaissyntyinen humanisti, psykoanalyytikko ja kulttuurikriitikko Erich Fromm vaikutti Yhdysvalloissa. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistiin jo 1950-luvulla, mutta on suomennettu vasta nyt, Suomen Kulttuurirahaston tuella. Teos on johdatus unien, satujen ja myyttien ymmärtämiseen. Psykologiasta kiinnostuneille ja elämää pohtiville teos on antoisa, vaatii kyllä jonkin verran pohjatietoa avautuakseen, mutta palkitsee lukijansa.
Suuret kysymykset; toim. Harriet Swain, suom. Ruth Jakobson; Gummerus 2005
Ajatus-kirjat -sarjassa on julkaistu tämä kiinnostava opus, jossa pohdiskellaan tieteen näkökulmasta ns. elämän suuria kysymyksiä. Koska suuriin kysymyksiin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia, lukijaa kiehtoo mahdollisuus vertailla näkemyksiä ja niiden perusteluja. Pidän kirjan ansiona ilmaisun kohtuullista selkeyttä. On vältetty asiantuntijuutta vaaniva älyllinen ylätyyli. Tavallinenkin lukija ymmärtää ja saa ajatteluunsa aineksia.Kirjassa tuntuu tosin lievä amerikkalainen sivumaku, kirjoittajat kun ovat ison meren takaisesta maailmasta.
Mikä on elämän tarkoitus? Muovaako meitä perimä vai ympäristö? Onko Jumalaa olemassa? Mitä aika / älykkyys / tietoisuus / ajatus on? Mitä unet ovat? Kuinka maailmankaikkeus sai alkunsa? Onko muilla planeetoilla elämää? Millainen on maailmanloppu? Mikä tekee naisista ja miehistä erilaisia? Kuinka rakkaus syttyy ja sammuu?
– Kysymyksiä ei pohdita rikki, ne jäävät elämään. Kukin sukupolvi, kukin ajatteleva yksilö etsii ja löytää vastauksensa.
Gustav Hägglund; Leijona ja kyyhky; Otava 2006
Enpä ole ennen upseerin muisteluja sattunut lukemaankaan. Tunnetun kirjoittajan persoonallisuus säteilee jokaiselta sivulta. Jokin suurpiirteinen mutkattomuus, silmänpilkkeinen itsetietoisuus, itselleenkin naurava huumori viehättivät minua kovasti näissä muistelmissa. Mukana on myös politiikkaa, maanpuolustushenkeä, saavutusten luettelointia ja hienoista itsekehua, mutta sopivasti huumorilla höystettynä. Kirjalla on mielestäni harvinaisen osuva nimi, onhan kirjoittaja Suomen leijona primus inter pares, YK:n rauhankyyhkynäkin leijonasydäminen.
Eric-Emmanuel Schmitt; Oscar ja Roosamamma; Like, 2005
Leukemiaan kuoleva Oscar kirjoittaa Roosamamman ehdotuksesta kirjeitä Jumalalle, johon hän ei kylläkään usko. Kymmenvuotiaan suhde sairauteen, kipuun ja kuolemaan sekä pettymys moniin aikuisiin kuvautuu viehättävään tyyliin kirjoitettujen kirjeiden rivien välissä. Koska kirja ei ole vanhemman menetyksestä käsin lapsen kuolemaa lähestyvä, se ei myöskään kylvetä lukijaa kyynelissä vaan pikemminkin saa ajattelemaan kuolemaa eleettömästi ja pelotta. Ensin tarina sai minut miettimään miksi se on kirjoitettu, sillä se ei anna vastauksia kuoleman edessä nouseviin kysymyksiin. Tarina antaa kuitenkin arvokkaita viitteitä siitä, miten lapsen kanssa voi kohdata elämättä jäävän elämän. Kuolevan pojan ja sairaalan leikkitädin välille syntyy luottamus, joka pojan ja hänen vanhempiensa väliltä puuttuu. Viisas Roosamamma onnistuu myös tutustuttamaan Oscar-pojan ja sairaalatoveritytön toisiinsa ja lähestyvän kuoleman pelkoon käpertyneet vanhemmat yhteyteen lapsensa kanssa. Se antaa toivoa.
– Oscar oli viimeisinä päivinä hyvin väsynyt ja nukkui paljon. Hän kirjoitti yöpöydälleen lapun: ”Vain Jumala saa herättää minut”.
.
Helena Anhava; Toimita talosi; Otava, 2006
Kirjan alaotsikko on Muistijälkiä. Kirjailija kertoo heti aluksi isänsä, kirjailija ja pappi Lauri Pohjanpään käyttäneen usein ilmaisua ”Toimita talosi”. Sanonta on vanhatestamentillinen, peräisin Toisen Kuningasten kirjan 20. luvusta. Siinä kerrotaan profeetta Jesajan viestistä sairaalle kuningas Hiskialle: ”Toimita talosi, sillä sinä kuolet, etkä enää parane.” Raamattu kertoo ennustuksen toteutuneen Hiskian kohdalla viidentoista vuoden kuluttua.
Helena Anhava toteaa, ettei ole sairas, mutta on täyttänyt jo 80 vuotta eikä välittäisi viidestätoista lisävuodesta. Hän käsittää ’talon toimittamisen’ aineellisena sekä henkisenä prosessina. ”Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneiden tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa.”
Kirja rakentuu toisaalta yksityisistä muistosirpaleista, toisaalta kirjailijan välienselvittelyistä aikansa kulttuurisiin ja poliittisiin ilmiöihin ja vaikuttajiin. Kiltin ihmisen kokemusmaailmaan kerääntynyttä kiukkuakin purskahtelee kuin laavaa tulivuoren uumenista.
Helena Anhavan aforistisista runoista olen aina pitänyt. ’Talontoimituskirja’ valottaa kiinnostavasti myös runojen taustoja ja syntyvaiheita sekä antaa yhden mahdollisen muistelukirjamallin.
Bo Carpelan; Axel; Otava 1985 (4. painos 2006)
Voisin melkein sanoa kaksi Carpelanin peräkkäistä tuoreempaa romaania myös äsken luettuani, että tämä pohjoismaisella palkinnolla arvostettu kirja nostaa jo kirjailijan nobelkategoriaan. Carpelan on huima runoilija, kirjallinen tuotanto on laaja, proosakin kimaltaa arkisen sanataiteen yläpuolella. Kirjailijalla on oma, tunnistettava äänensä. Teksti soljuu kuin keväisessä vuoripurossa, avaa aavistamattomia näköaloja. Carpelanin tapauksessa sanataide pitää lukijaa imussaan, ei niinkään romaanin juoni.
Axel on harvinainen romaani, se kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isosedästä. Aikakausi on mitä kiinnostavin, 1800 ja 1900-luvun vaihde, Suomen itsenäisyysjulistuksineen. Tarina on sekä fiktiota että faktaa, sisältää autenttisia päiväkirjamerkintöjä, kuvaa musiikillisen neron aitoa ystävyyssuhdetta kansallissäveltäjään. Analyysit Sibeliuksen musiikista ovat äärimmäisen kiinnostavia ja mikä parasta, kirjailijan kieli on musikaalista – minkä toinen runoilijasielu, Kyllikki Villa, on onnistunut välittämään myös suomennoksessa. Kirjan lukeminen oli nautittava elämys!
”Kenties taide on olemassa ennen meitä ja me olemme olemassa loihtiaksemme sen esiin pimeydestä niin kuin loihdimme esiin oman todellisen elämämme. Aito musiikki ei julista, se luodaan hiljaisuudessa, kuuntelemalla omaa ääntä, joka on kaikkien, kaikkien ääni -.”
Michael Ende; Momo; suom. Marikki Makkonen; WSOY 2004
Fantasiaromaani Momosta, pienestä tytöstä ja ’harmaista herroista’, jotka varastivat ihmisiltä aikaa, on kirjoitettu 1970-luvun alussa, julkaistu suomennettunakin ensi kerran 1977. Kiihtyvän elämänrytmin ja kiireen hillitseminen on kirjailijan viesti, joka tällä vuosituhannella tuntuu yhä ajankohtaisemmalta. Tämän päivän harmaita herroja sanotaan konsulteiksi, jotka kulkevat työpaikoilla esitelmöimässä aikavarkaista, tarkoituksena vain lisätä tehokkuutta ja tulosta.
Momo on kertomus leikin ja ilon täyteisestä elämästä, joka kiireen ja tehokkuusajattelun myötä muuttuu kovaksi ja harmaaksi. Momo antaa toivoa, sillä hän löytää Mestari Horan ja kilpikonnan avulla ilon uudelleen ja levittää sitä ympärilleen.
”Kukaan ei tuntunut huomaavan, että aikaa säästäessään joutuikin tinkimään muusta. Kukaan ei halunnut ymmärtää, että elämä oli käynyt yhä köyhemmäksi, yhä yksitoikkoisemmaksi ja kylmemmäksi. Lapset tunsivat sen kyllä, sillä heillekään ei ollut enää koskaan aikaa. Mutta aika on elämää. Ja elämän paikka on sydän. Ja mitä enemmän ihmiset säästivät aikaa, sitä vähemmän sitä jäi.”
Riina Katajavuori; Kirjeitä Jekatenburgiin; Gummerus, 2006
Novellit ja esseet ovat olleet mieluista lukemista työvuosina, kun lähes tyystin jätin pitkän proosan lukemistostani. Tässä on kymmenen kertomusta, niminovelli viimeisenä. Kirjasta käy ilmi, että muutaman novellin varhaisempi versio on aiemmin jo julkaistu lehdissä.
Novelli on hankala laji, pitäisi osata kertoa lyhyesti, sanoa paljon ja välittää jokin viesti. Näistä en osaa oikein olla mitään mieltä. Ehkä tarinat eivät vain puhuttele minua? Jotenkin epämääräistä pettymystä tuntien mietin, että pitäisi varmaan tutustua Katajavuoren pitkään proosaan, sellaistakin näyttää olevan. Kulttuurisuvun vesana hän on sisäänkasvanut kirjalliseen ilmaisuun, mutta runoissa tuntuu ainakin toistaiseksi soinnahtavan hänen omin äänensä.
Naisen 7 elämää; toim. Sirpa Honkameri ja Ulla-Leena Alppi; WSOY 1998
Luin kirjan uudestaan nyt vuosien päästä, osittain vaalien inspiroimana mutta myös elämäntarina-mielessä. Kirjoittajiksi on haastettu kiinnostavia persoonia, ei pelkästään julkisuusarvon mukaan vaan ennen muuta sen, mitä kukin on yhteisössään merkinnyt. Niinpä mukana on kolme entistä tai nykyistä kansanedustajaa, tutkija, ympäristöaktivisti ja runoilija – poimiakseni kunkin pitkähköstä meriittilistasta jonkin määreen. Viisi heistä on myös äiti, yksi isoäitikin. Naisten vaikuttavat tarinat kertovat työ- ja tehtävätietoisuudesta, halusta vaikuttaa yhteiskunnassa arvostamiensa asioiden puolesta, mutta myös henkilökohtaisista tragedioista: lapsettomuudesta, erokriisin kipeydestä, vakavasta sairaudesta toipumisesta. Puhuttelevimpia tarinoita ovat ne, joissa on jaettu henkilökohtaisia tuntoja. Kirjan toimittajat ovat vahvimpia kirjallisessa ilmaisussaan, mutta kaikkien tarinat ovat kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa.
Kuningatar Noor, Uskomaton elämäni; suom. Leena Nivala; Otava 2003
Helposti saattaisi luulla, että kyseessä on pieneen arabikuningaskuntaan naidun amerikkalaisnaisen julkisuushakuisesta tilityksestä. Kirjan esittely kertoo, että on kyse ihan muusta. Lisa Halabylla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus sekä perehtyä arabialaisiin juuriinsa, työskennellä Iranissa ja Jordaniassa että elää ja vaikuttaa asioihin keskellä poliittisesti kuohuvaa lähi-itää. Yliopistosivistyksen saanut nuori nainen osoittautuu rohkeaksi oman tiensä kulkijaksi ratkaisuissaan kohdattuaan leskeksi jääneen Jordanian kuningas Husseinin, joka rakastuu häneen. Lisa Halabysta tulee profeetta Muhammedista polveutuvan Husseinin vaimo, Jordanian kuningatar, jolle hänen miehensä antaa nimen Noor al-Hussein, mikä merkitsee Husseinin valoa.
Tottakai kirjassa kerrotaan romanttisesta tutustumisesta, häämatkasta hullunkurisine ja traagisine sattumuksineen ja alkuaikojen sopeutumisvaikeuksista. Antoisinta luettavaa on kuitenkin asioihin syvällisesti perehtyneen rehellisentuntuinen näkökulma lähi-idän poliittisiin levottomuuksiin, sitkeään sovinnon ja rauhan etsimiseen räjähdysalttiissa palestiinalaiskysymyksessä ja toistuviin pettymyksiin sopimusten rauetessa. Jordanian rauhantahtoinen ja sovitteleva kuningas on ottanut tehtävänsä vakavasti ja suurella sydämellä.
Kirjoittaja käsittelee taustoja ja vaikutuksia Camp Davidin sopimuksesta, kuvaa poliittista tempoilua kulloisenkin vallassaolijan mukaan, Saddamin nousua valtaan Irakissa ja Irakin hyökkäystä Kuwaitiin sekä Israelin miehitystaktiikan ruokkimaa koston kierrettä, mikä tapahtuu Yhdysvaltojen hiljaisella tuella. Tästä kaikesta on ollut länsimaisessa mediassa melko yksipuolista, jopa harhaanjohtavaa tietoa. Lopullista totuutta ei liene kenelläkään, mutta osapuolien erilaisia näkemyksiä on terveellistä kuulla. Mielenkiintoista oli myös tutustua kirjan kautta aitoon islaminuskoon ja sen vaikutukseen hallitsijaperheen elämässä ja arabikulttuurissa laajemminkin. Kuningatar Noor turvautuu miehensä sairauden ja kuoleman aikoina islamille tunnusomaiseen kohtalonuskoon: insha’allah, niin tapahtuu kuin Jumala tahtoo.
”On opittava keräämään totuutta, nähtävä totuus myös muiden kannalta. Sillä tavoin voi muuttaa maailmaa.”
Kyllikki Villa; Pakomatkalla * Toinen lokikirja; Like 2007
Pari kolme vuotta sitten ilmestyneen Vanhan rouvan lokikirjan innostamana halusin tämänkin matkakuvauksen mahdollisimman tuoreena luettavaksi. Itse asiassa tämä Toinen lokikirja onkin ajallisesti aiempi, se on koottu päiväkirjamerkintöjen pohjalta vuoden 1992 matkalta St. Helenan saarelle ja Namibiaan. Pakomatkan taustana on kipeä erotilanne, jonka käsittelemättömät tunnot jumittavat matkaajan aluksi masentuneena Lissaboniin taistelemaan epävarmuuden kanssa: jäädäkö Eurooppaan vai toteuttaako vahvana mielessä väikkynyt matka isovanhempien jalanjäljille Afrikkaan. Villan teksteistä tutut vanhenemisen, selviytymisen ja epävarmuuden voittamisen tunnot toistuvat tässäkin. Jo tuolloin, 68-vuotiaana hän puhuttelee itseään ’vanhaksi rouvaksi’ ja myöntää huvittuneena, että oikeastaan odottaakin ikänsä vuoksi saavansa apua aina tarvitessaan. Kirjan parasta antia ovat kuvaukset ajasta Helenan saarella. Afrikka jää vähemmälle, on myös fyysisesti haastavin matkaosuus. Kirjan kiinnostavuus liittyy kirjoittajan persoonaan ja kykyyn kerrotun kautta luonnostella sisäistä matkaa ulkoisen kehyksissä.
Elsa Saisio, haast.; Katseen alaiset; Dark Oy 2005
Näyttelijänä vielä nuori, silti monessa jo ehtinyt olla mukana tämä Elsa Pirkontytär. Kirjaan on purettu yhdeksän nimekkään näyttelijänaisen ajatuksia työstään, muun muassa Laura Malmivaaran, Leea Kleemolan, Anna-Leena Härkösen, Seela Sellan, Ritva Valkaman. Haastattelijan ei ole tarvinnut monta kysymystä tehdä, puhetta on pulpunnut. On ehkä ollut sekä haastateltavien että haastattelijan etu tehdä nämä kysymykset. Vastaukset valottavat katsojalle näyttelijäntyön eri puolia riisuvasti. Tavallaan yllättävääkin teatterimaailmaa lähemmin tuntemattomalle lukijalle, miten näyttelijän persoona voi olla samalla itsetunnoltaan niin haavoittuva ja narsistisesti huomiosta ja nähdyksi tulemisesta vahvasti nauttiva. Parhaiksi ammatissaan kehittyvienkin tausta voi olla vaikea ja vaatia eheyttävänä kompensaationa tätä paljautta, erilaisten kohtaloiden tulkiksi ja katseen alaiseksi asettumista yhä uudelleen.
Kira Poutanen; Katso minua!; Otava 2004
Tämäkin kirja liittyy katseen alaisuuden teemaan. Kiihkeä kuvaus näyttelijänä Pariisissa aloittavan nuoren miehen ajautumisesta viihdemaailman pyörteisiin, menestymisen huumasta ja sen hinnasta. Tarina kertoo myös aidosta Pariisista sellaisen silmin nähtynä, joka ei ole sinne syntynyt, mutta elää siellä. Taitava nuori kirjoittaja panee paljon peliin ja onnistuu tässä: tarina imee mukaansa. Kirjan motto kertoo miten verenmakuinen teksti on kirjoitettu:
”Tämä kaupunki on keltainen ja ihmisiä täynnä ja minä kirjoitan tämän tarinan niin kuin sen muistan. Niin kuin se silloin vei minut mukanaan ja muutti elämäni ikuisesti. En enää osaa keksiä elämänmakuisia tarinoita, en huijata huikeilla kuvitelmilla. Sillä elämä on suurempi kuin sinä, se on suurempi kuin minä ja meidän molempien murheet yhteensä.”
Raili Mikkanen; Runokirje, Kertomus nuoresta Katri Valasta; Tammi 2005
Pääasiassa lasten- ja nuortenkirjailijana tunnettu Mikkanen eläytyy tässä teoksessa Heinolan seminaarissa 1921-22 opiskelleen ja sitten ensimmäisissä opettajanpaikoissaan työskentelevän nuoren Karin Wadenströmin runoilijankutsumuksen alkuvaiheisiin käytettävissä olleiden dokumenttien pohjalta. Henkilöhistoriallisia teoksia Mikkanen näyttää tehneen ennenkin. Hänen tyylinsä tuntui ensin hiukan naiivilta, mutta toisaalta ehkä hyvinkin viime vuosisadan alun tapaa heijastellen. Olen saanut vahvan ensi kosketuksen Katri Valan runoihin 1960-luvulla, tajunnut tuolloin hänen merkityksensä uuden runokielen tienraivaajana ja yhtenä ’Tulenkantajien’ keskushahmoista. Tämän kirjan luoma kuva runoilijapersoonasta jää kalpeaksi väkevien runojen rinnalla. Mysteeri jää elämään.
Bo Carpelan; Alkutuuli; Seven 2006 (j.v. 1993)
Ostin kirjan pokkarina matkalukemiseksi. Olen tämänkin jo lukenut joskus kymmenisen vuotta sitten ensi kertaa, silloin se teki valtavan vaikutuksen. Nyt halusin ehkä myös havainnoida miten paljon tässä on jo viimeisimmän, palkitun ’Kesän varjot’ -romaanin ideaa. Paljon. Ei tarinassa, koska tarinaa ei kummassakaan oikeastaan ole, mutta kirjoittamisen tavassa. Varjomaisesti häilähtelevä tajunnanvirta, toisiinsa unenomaisesti liukuvat kuvat, mestarillinen kieli – tuo kaikki Carpelanin vanhuudenvuosien runoproosalle tyypillinen – on samaa.
”Minut on vallannut sydämen ohut viileys, ikään kuin olisin tullut johonkin johtopäätökseen ymmärtämättä sitä itse. Kuin olisin alistunut jossakin tärkeässä kohden ja minulla olisi siihen täysi oikeus. Minä olen mikä olen, ehkä vain vähemmän kuin olin luulotellut. Pilvet kulkevat, laineet lyövät niin kuin aina ennenkin, puut seisovat puistoissaan ja seisovat vielä, kun minut on peitetty multiin, se tuntuu yhtaikaa kummalliselta ja aivan luonnolliselta.”
Kyllikki Härkäpään taitava suomennos ansaitsee erikseen kiitoksen.
|
|
