Huolenkantajat; toim. ryhmä; PS-Kustannus 2007

Yst. Sosiaalineuvos antoi kirjan, jota toimittamassa on ollut monta sosiaalialan kokenutta konkaria hänen itsensä lisäksi. Muistelus sisälsi mielenkiintoisia kokemuksia ja hauskoja sattumuksia aina 1950-luvulta alkaen, kenttätyössä toimineiden sosiaalityöntekijöiden kertomina. Sen verran omassakin työssäni on vastaavia kokemuksia lähinnä 1970-luvulta, että hymyilytti. Muisteluksissa kuvastuu mainiosti myös maamme sosiaaliturvan, sosiaalialan koulutuksen ja työkäytäntöjen kehitys halki vuosikymmenten – siinä mielessä tärkeä julkaisu.

Annamari Marttinen; Mistä kevät alkaa; Tammi 2005

”Kolmen naisen äänellä kerrottu tarina kasvamisesta ja irtautumisesta, vanhenemisesta ja luopumisesta”, näin määrittelee takakansiteksti Marttisen romaanin idean. Tarinan pääosassa on opettajanainen, jonka ainoan tyttären ylioppilasjuhlien aikaan tapahtuu merkittäviä käänteitä perheen elämässä. Tytär irrottelee itseään perheen imusta ja Alzheimerin tautiin sairastuneen isoäidin tilanne kääntyy katastrofaaliseksi. Marttinen kuvaa hyvin välisukupolven naisen tuntoja oman työn, avioliiton, lapsen aikuistumisen ja äidin hoivantarpeen heittämien haasteiden puristuksessa. Lukeminen oli yhtäaikaa ahdistavaa ja helpottavaa ja antoi näkökulmia, jotka ovat tarpeen juuri nyt.

Esko Valtaoja; Ihmeitä; Ursa, 2007

Tuo mainio partasuuprofessori, avaruustähtitieteilijä Valtaoja on alaotsikoinut uusimman opuksensa: kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän kävelyttää lukijaa hengästyttävää vauhtia kesämökiltään lähtien ja sinne palaten maapallon ihmeellisimmillä rannoilla. Tutkijan rajaton mieli ei pysy kävelymaastossa, vaan karkaa avaruuksiin ja mikrokosmokseen tuon tuostakin. Kirjan luku Meri ja tähdet osoittautuu mielenkiintoisimmaksi ja ehjimmäksi kävelyretkistä, siinä tähtitieteen tutkijaprofessori tuntuu olevan omimmalla alueellaan. Valtaoja on palkittu Tieto-Finlandialla v. 2002. Kirjoitustyyli on poikamaisen lennokas ja sujuva, joskin melko egosentrinen. Paikoin kirjoittaja sortuu professorimaiseen saarnaamiseen, kukapa ei, mutta huomaa sen itse ja osaa keventää. Ihmettelyä riittää elämän monimuotoisuudessa ja yksityiskohdissa ja se kaikki kiehtoo lukijaakin.

Lentävä hevonen – Välineitä runoanalyysiin; toim. Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa; Vastapaino 2007

Kirja tuli hankittua jo syksyllä, on ollut meneillään siitä asti. Lukeminen etenee hitaasti, kun kyseessä on kirjallinen tieto-opus. Tämä on ehdottoman kiinnostavaa tekstiä sille, jonka lukupinossa on koko ajan runoteoksia sekä sille, joka itse kirjoittaa. Suosittelen.

Hilde Hagerup; Voikukkien laulu, suom. Katriina Savolainen; Tammi 2002

”Koskettava ja tosi kuvaus ystävysten ja sisarusten välisestä mustasukkaisuudesta, nuoren naisen haavoittuvuudesta ja itsensä tuntemisen vaikeudesta”. Kirja on palkittu Norjassa ilmestymisvuotensa parhaana lasten- ja nuorten kirjana. Osuin löytämään tämän nostalgiareissulla lapsuuteni kirjakauppaan, siellä se oli alehyllyllä. On myönnettävä, että taas valitsin kirjan nimen ja kansikuvan perusteella. Mitä eri sävyjä lasten ystäväsuhteissa pohjoismaisittain on, mahdollisesti hain vastausta siihenkin. Ei tämä ihan tavallinen tyttökirjatarina olekaan, päähenkilökin on hämmentävän poikamainen. Kirja on erään perheen traumakertomus samalla kun se kuvaa hienosti ’neiti suorasuun’ persoonallista kasvua.