*Merja Virolainen; Olen tyttö, ihanaa; Tammi 2003

Merja Virolaisen runokirjan (yltiö)femiini nimi ja ulkoasu saa hyvälle tuulelle. Runot ovat helposti lähestyttäviä, tuokiokuvia lapsuudesta ja sen päättymisestä. Runot eivät silti ole yksiselitteisiä, tasojakin löytyy. Useampi lukukerta kannattaa, kuten runoissa aina. Huumori pilkistelee mukavasti. Lukijaystävällinen ja laatuisa runokirja.

* Saila Susiluoto; Huoneiden kirja, Otava 2003; Auringonkierto, Otava 2005

Kirjallisuusseminaarin ansiosta löysin Susiluodon runot. Löytö on ollut syksyni kirjallinen valopilkku. Seminaarilaisemme sanoivat Susiluodon proosarunoja vaikeaksi ymmärtää, minä taas sukelsin niihin ymmärrystä yrittämättä, maistellen ja fiilistellen. Riemastuin runojen tiiviistä, oikeastaan kristalloituneesta kauneudesta, tuoreesta runokielestä ja erilaisista mielikuvista, joita runot loihtivat. Ajattelin lukiessa, että tämä nuori naisrunoilija on luomassa jotain uutta, hyvin persoonallista, monitasoista ja antavaa runoa. Analyyttisemmin lukeva löytää runoista myyttisiä tasoja, viittauksia muinaistarustoon ja maailmanselityksien uusiokuvia. Tunnemaailmassa on yllättävänkin paljon surua, toisaalta taas rytmisesti keinahtelevia laulunomaisia riiminpätkiä proosarunojen kevennyksenä. Susiluodon nimi kannattaa muistaa.

*Tomi Kontio; Vaaksan päässä taivaasta; Teos, 2004

Tähän runoteokseen osuin matkallani eräässä antikvariaatissa, jolla on ihastuttava nimi Wanha Pöllö. Tomi Kontio edustaa minulle nuorta, kiinnostavaa runoilijapolvea, olkoonkin nelikymppinen. Olikohan Tanssisali taivaan alla mahdollisesti ensimmäinen Tomi K:n runoteos, jonka sain lukeakseni ja ihastuin oitis. Olen ymmärtänyt Kontion kirjoittaneen paljon muutakin kuin runoja, mutta minua ovat kiinnostaneet nimenomaan runot. Tässä kokoelmassa puhuttelee tietty karhea alakulo, päättyneen rakkauden ja satunnaisten kohtaamisten solmiutuminen keski-iän melankolian tuntoihin. Lähiökerrostalon seitsemännen kerroksen huoneet antavat monelle runoista perspektiiviä, ehkä myös runokokoelmien taivas-toistuma liittyy tähän. Korkelta katsottuna katutason elämä näyttäytyy ikään kuin hivenen absurdina sivullisuuden himmentimen läpi.

*Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme; Otava 2005

Pohjoisen monesti palkittu herkkä luontolyyrikko on aina ollut yksi mielirunoilijoistani. Tunnen Rauhalan kokemusmaailman sävyt itselleni läheisiksi. Rauhala on tehnyt elämäntyönsä sairaalateologina, mikä antaa poikkeuksellista hengellistä syvyyttä usein luontokokemuksiin peilautuviin runoihin. Tämä uusin, kahdeskymmenes kokoelma sisältää ikääntyvän runoilijan luopumisen ja kuoleman tuntoja. Ne eivät kuitenkaan tee kokoelmasta synkkää tai raskasta, runoissa on resignaation sävyistä elämän hyvästelyä ja pohjoista kauneutta, joka jättää valoisan tunnun.

Tekee mieli henkäistä onnellisena: kiitos runoista, ihmiset, valostitte marraskuuni.

  • Jo kun kuulen sanan ’runo’, kuulen soittoa, tunnen odotusta. Hieno esittelysi johtaa eteenpäin: aukaisen runokirjan kannet, tutun Rauhalan ja uudet kohtaamiset.

    Kommentin jätti lastu · keskiviikkona 5. joulukuuta @ 14:06

  • Kirjallisuusseminaarin ansiosta olen siitäkin kiitollinen, että olen päässyt runojen maailmaan jo varhain ja ilman kirjallisuustieteen analyyttistä sabluunaa. Myöhemmin opitut metodit ovat toki rikastuttaneet lukukokemusta, mutta pohjimmaisena on se Eino Leinon kautta herännyt vanha rakkaus runoihin. – Mielenkiintoista, että Sinun laillasi runot ovat minullekin ’soivaa’ kieltä.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 5. joulukuuta @ 19:54

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.