Puolivälissä Unio mysticaa, WSOY:n kustantamaa ja Panu Rajalan laatimaa elämänkertateosta Mika Waltarista, kirjoitin siitä Lukunurkkaukseen. 800-sivuinen kirja ei ollut mikään piece of cake tottuneellekaan lukijalle. Ensinnäkään jättikirjaa ei voi lukea ilman pöytää eikä sitä voinut ottaa mukaan minnekään, joten loppuun asti lukemiseen minulla kului kesätaukoineen reilu puoli vuotta. Mitä pitemmälle luku eteni sitä kiinnostavammaksi teos kävi ja lopulta olin tosi tyytyväinen, suorastaan ylpeä, että jaksoin loppuun asti.
Haluan lisätä, että käsitykseni Panu Rajalan työstä muuttui lukemisen edetessä. Intensiteettiä, jolla kirjailija, kirjallisuudentutkija ja professori Rajala on aiheeseensa paneutunut ei voi kuin kunnioittaa ja ihailla. Lopussa oleva lähdeviitteiden määrä, lähdeluettelon ja haastattelujen laajuus sekä henkilöhakemisto paljastaa valtavan työmäärän, minkä teoksen valmistuminen on vaatinut. Tekstistä välittyy kirjoittajan ilmeinen inspiroituminen kohteestaan ja koko tämän tuotannosta. Voi vain toivoa, että Waltarista kiinnostuneet lukijat puolestaan jaksavat ponnistella järkälemäisen opuksen loppuun asti. Lukeminen on taatusti helpompaa kuin opuksen laatiminen on ollut, mutta vähintään yhtä antoisaa.
J.M.G. Le Clézio; Alkusoitto; suom.Annikki Suni; Otava 2009
Nobelilla 2008 palkitun ranskalaisen kirjailijan viimeisin suomennettu teos on tavallaan tarina pettymyksestä. Tapahtumat vievät lukijan Pariisiin 1930- ja 40-luvulle. Kirjailija kuvaa tytön kokemusmaailmaa, jossa aika murskaa lapsen unelmat, aikuiset pettävät itseään ja tytölle jää vain mahdollisuus etsiä tiensä ja selviytyä sodan vyöryssä. Kirja on eräänlainen sankaritarina, jonka näyttämömusiikkina soivat boleron rytmit. – Minulle Clézion kuvaama maailma jäi etäiseksi, silti kiinnostavaa luettavaa.
”Bolero ei ole tavanomaista musiikkia. Se on ennustus. Se kertoo raivon ja nälän historian. Sen päätöksen väkivaltaisuutta seuraa hiljaisuus, joka on taintuneille henkiinjääneille kauhea.”
*
Bo Carpelan; Elämä jota elät, Valitut runot 1946-1983; suom. Tuomas Anhava; Otava 1983
Bo Carpelan; Vuodet kuin lehdet; suom. Tuomas Anhava; Otava 1989
Eeva Kilpi; Perhonen ylittää tien; Kootut runot 1972-2000; WSOY 2009 (7.painos)
Olen pannut nämä kaksi runoilijaa tähän yhdessä siksi, että luin niitä rinnakkain. Carpelanin olen kokenut henkiseksi isäkseni, Kilven kootut hankin syksyn alussa ja hänet tunnistin henkiseksi äidikseni. Kummankin runoissa elämän kokonaisuus on väkevästi läsnä. Runot luotaavat syvään muistojen merta, pulpahtelevat kevyesti kuplien pintaan, ilakoivat laineilla ja sukeltavat helmiä syvemmältä.
Carpelanin unenomainen, mietiskelevä ja monikerroksinen tyyli on aistittavissa jo varhaisimmissa runokokoelmissa, joita luin uudestaan. Kokoelmassa Vuodet kuin lehdet kuoleman horisontti on tullut vaivihkaa yhä selvemmin esiin, hyvin pehmeästi, hyvin kauniisti.
”Miten huone pimenee niin nopeasti / niinkö lyhyt on tie jota kuljin niin pitkään / ja näin isäni itsessäni, niin hän istui / ja päivät vaipuivat, ovat poissa.” -Bo Carpelan 1966
Kilven runoissa on karjalaisen evakkotytön ja itkijänaisen sitkeyttä, hilpeää huumoria ja iättömän alkuvoimaista iloa naiseudesta. Herkissä luontorunoissa pilkahtelee erakkosieluinen kirjoittaja, joka mieluiten eläisi yksin metsämökissään kesät talvet.
”Äidin kuoltua / laskeutui vanhuus minun oksalleni / ensin vain kodittomuuttaan, / levähtääkseen, / järkyttyneenä. / Sitten se alkoi viihtyä, / lakkasi ikävöimästä / ja nyt se taitaa jo rakentaa pesää. / Shh. / Itkeekö aamusumussa lapsi? / Vai puu? / Lapsi. Ja puu.” -E.K.
*
*Merete Mazzarella; Matkalla puoleen hintaan, suom. Raija Rintamäki; Tammi 2010
Kun joku kirjoittaa kirjan ’eläkkeellä olemisen taidosta’, voisiko odottaa hänellä olevan jotain omakohtaista kokemusta aiheesta, ihan totta. No M.M:lla ei vielä kirjoitusvaiheessa ole. Toisaalta hän ei pyrikään aiheen asiantuntijaksi, mutta professorinaisen sanomisilla on ehkä enemmän painoa kuin kenen tahansa, jolla taas voisi olla aiheesta enemmän kokemusta. Kirja ei anna lukijalle kovin merkittävää uutta ajateltavaa. Mazzarella kertaa aiemmista esseekirjoistaan tuttuja tapahtumia, tarkastelee niitä uudesta elämäntilanteesta käsin. Enemmän hän kertookin eläkkeelle jäämisestä, taitekohdasta, jossa on mahdollisuus hypätä iloisesti uuteen arkeen ja elämisentapaan – tai pudota rähmälleen elämänlopun tunnelmiin.
– Mazzarellan teksti sinänsä on aina viihtyisää luettavaa, joka kätkee näennäiseen keveyteensä alleviivaamattomia oivalluksia. Uusimmastakin löytyy varteenotettavia vihjeitä työelämän vastuista vapautuvalle ja ammatillisesta pätemisestä hiljalleen luopuvalle hyvään elämään.
*Panu Rajala; Unio mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset; WSOY 2008
Teos jäänee kirjallisuushistoriaan merkittävänä kirjailijan elämänkertana. Lukukokemuksena Unio mystica on melko uuvuttava ja 800-sivuisena hankalasti pideltäväkin kirjamöhkäle. Rajala pöyhii uutterasti Waltarin elämän juuriaan myöten, suvun kohtaloista aikalaisyhteyksiin ja teoskritiikkeihin. Kirjassa vertaillaan kiinnostavasti Waltarin henkilökohtaisten tapahtumien ja julkaistujen teosten yhtymäkohtia ja arvioidaan teosten merkitystä kokonaistuotannossa. Waltarin kohdallakin joutuu toteamaan, että kirjailija kirjoittaa itseään: sijoittaa tarkoituksella, tietäen tai tiedostamattaan kokemuksiaan, elämänsä henkilöitä ja tapahtumia tekstiin. Waltaria moitittiin aikanaan pöhötaudista, kun teosten sivumäärä paisui paisumistaan. Sama pöhötauti tuntuu tarttuneen aiheensa äärellä Rajalaankin.
– Pitihän tämä lukea, pönäkkä elämänkerraksi, mutta antoisakin. Waltarin jo himmenevä merkitys kirjallisuushistoriallisesti lienee ennen muuta vertaansa vailla olevassa tuotteliaisuudessa, ajallisessa menestyksessä ja kirjoitustaidon sujuvuudessa. Unio mystican lukija voi tehdä myös löytöjä; en esimerkiksi tiennyt miten laajaa oli Waltarin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittajan työ ja sodanaikainen propagandakirjoitusten tuotanto. Kaikki Waltarin romaanit pitkällä aikavälillä luettuani sanoisin, että Sinuhe egyptiläinen pitää yhä pintansa, muissa toistuvat samat teemat ja henkilöhahmot. Teksteissä on runsaasti vaahtoa ja historian patinaa. Rajala tuntuu olleen Waltarista innostunut ja pyrkinyt sanomaan kaiken tietämänsä.
*Panu Rajala; Lasinkirkas, hullunrohkea – Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta; WSOY 2010
Meriluoto-kirja oli kiinnostavampi näistä kahdesta, siinä Rajala kulkee elävän runoilijan seurassa eikä kuopsuta turhan syvään kirjallisuushistoriallisia komposteja. Muistan Lasimaalauksen järisyttävän vaikutuksen aikoinaan ja Peter Peter -romaanin aiheuttaman julkisuuskohun, joka nykyisten paljastuskirjojen aikakaudella tuntuu mitätöityneen. Aila Meriluodon kirjoista välittyvä persoona on kiehtova sekoitus tyttömäistä hulvattomuutta, eroottisuuttaan häpeämätöntä naarasta ja outoihin ja raastaviin miehiin takertuvaa masokistia. Meriluodon miessuhteet tulevat kirjassa yllin ja kyllin käännellyksi Rajalan ansiosta. Ihme on, jos ei Paakkasen suvusta joku jo hikeentynyt edesmenneen professorin loppuvaiheen alennustilan realistisista kuvauksista.
– Tarvitseeko lukijan tietää kaikki, ihmettelen. Kauhistuttaa, mihin nykyään puheena oleva kirjailijoiden brändäys pahimmillaan voi johtaa asianomaisten kuoleman jälkeenkin. Se mikä Meriluodosta jää, kun myyväksi tarkoitettu kohina lakkaa, on silkkaa runoutta: kirkkaasti helähtäviä säkeitä ja korkeita kaaria.
*Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta; Avain 2010
Hirvosen tämän vuoden uutuus on kirvoittanut superlatiiveja kriitikolta toisensa jälkeen. Kirja päätyy varmaan vuoden 2010 F-listalle. Luin tätä kesän alussa ja mietin tuskaisena kolonialismin perintöä, kehitysyhteistyön kuvioita, YK:n kansainvälisten systeemien toimivuutta, turismin kirousta, afrikkalaisen naisen asemaa erityisesti ja miehen väkivaltaisuutta ylimalkaan. Siinä kaikessa on paljon pohdittavaa, oivalluksien satokin on runsas. Tiheä tarina ahdistaa, paikoin ihan kuvotukseen asti. Toisaalta hienoa ystävyyden kuvausta lukee ihastuksesta henkeä pidätellen. Elina Hirvonen on tarinankertojana hellittämätön, jännite säilyy tiukkana alusta loppuun.
*Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja; Gummerus 2009 (2.p.)
Viihtyisä kirja, joka piti muutamana iltana parissaan aamuyön tunneille asti. Naapureiksi osuneiden eri-ikäisten naisten ystävyys kehkeytyy kevättalvelta seuraavalle toinen toisilleen jaettujen tarinoiden myötä. Olssonin tyyli on lempeä, ei raavi eikä ahdistele lukijaa. Tarina on ihana, surullinenkin, mutta hyvällä ja toivoa antavalla tavalla. Tässäkin tihkuvat kirjailijan omat elämänkohtalot tarinaan tunnistettavasti.
*Paul Auster; Yksinäisyyden äärellä; Tammen Keltaiset 4.p. 2010 (alkup. 1982, suom. 2005)
Auster – jos kuka – kirjoittaa avoimesti itseään, päähenkilöiden nimiä myöten. Helsingin Sanomien kritiikki nimesi kirjan oitis Austerin parhaaksi. Kirjailija on jakanut teoksen kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kertoo isänsä tarinan. Jälkimmäinen on nimetty Muistin kirjaksi, jossa välähtelee episodeja päähenkilö A:n elämästä. Auster yhdistelee muistosirpaleet huikealla tavalla aikaan, kieleen ja ihmissuhteisiin. Lukukokemuksena varsinainen löytöretki, eritoten juutalaisen kulttuurin ymmärtämiseen ja persoonan muotoutumisen pitkään prosessiin.
Tulee ostettua joka kesä pino pokkareita, ei voi mitään. Se vain kuuluu asiaan. Pokkari on ylivertaisen mukava ottaa mukaan mihin tahansa kesärientoon, mahtuu melkein taskuun nimensä mukaisesti. En enää jaksa dekkareita, Otavan Seven-sarja tai Tammen Loistopokkarit tarjoavat kelpo romaaneja. Kesäisen pokkarivimman ainoa toistaiseksi ratkaisematon ongelma on kasaantuvuus. Aina voi yrittää kierrättää – ja toivoa, että unohtuvat sille tielleen.
*Elina Hirvonen; Että hän muistaisi saman; Avain (alkup. ilm.v. 2005)
Mykistävä. Tämä pitää lukea. Ja lukea uudelleen. Että muistaisi. Pieni ja väkevä opus.
*Olli Jalonen; 14 solmua Greenwichiin; Otava Seven (alkup. ilm.v. 2008)
Olipa kirja! Alussa taitavasti ohimennen heitettyjä vihjeitä, jotka vetävät lukijaa kuin kalaa siimassa. Vaikka tarina jää junnaamaan ajoittain, se tuntuu kuuluvan matkanteon luonteeseen, kun edetään hitaasti ja vaivalloisesti. Riittävän yksityiskohtainen selostus pitää asiaa tuntemattoman mielenkiinnon yllä ja vakuuttaa perehtyneemmänkin. Hyvän romaanin tunnusmerkit täyttyvät: on seikkailunmakua, selviytymistaistelua, rakkautta, kuolemaa ja yllättäviä käänteitä. Romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin hyvästä syystä.
*Aravind Ariga; Valkoinen tiikeri, suom. Tarja Teva; BTJ-Kustannus 2009, 2010
Pimeydeksi kutsutusta syrjäisestä intialaisesta maaseutukylästä lähteneen köyhän perheen pojan tarina, josta ei sävyjä puutu. Nuori mies sisäistää nopeasti rikkaiden palvelijan ankeat elämänehdot ja tajuaa mahdollisuuden muuttaa kohtalonsa. Hienosti ironinen intialaisen yhteiskunnan kuvaus.
*Maeve Binchy; Hopeahäät, suom. Liisa Honkasaari; WSOY:n Loistopokkarit (alkup. teos 1988)
Ei kesää ilman Binchya (tai Frances Mayesia tai Anna Gavaldaa);) Hopeahäät paljastaa taas armottomasti Binchyn viehtymyksen selostaa juurin jaarin henkilöidensä taustoja, ulkonäköä ja elämäntapaa. Arkipsykologia on ihan oivallista tai vähintään siedettävää. No, ehkä ei olisi tarvinnut ratkaista kaikkien henkilöiden kohtaloita viimeisessä luvussa. Harmitonta hellelukemista.
Kirjallisuuskeskustelun juontajanakin toimiva Erkki Tuomioja, poliitikko, kirjailija ja kriittinen lukija, lausahti taannoin, että kustantamot päästävät nykyään läpi ihan liikaa raakileita. Olen ihmetellyt samaa jo hyvän aikaa. Olisi lukijaystävällistä palauttaa keskeneräiset, ontuvat tekeleet vielä työstettäväksi ohjeiden kera. Kirjailijat valittavat, etteivät saa teoksistaan kunnon kritiikkiä – monesti siitä olisi enemmän hyötyä ennen julkaisua kuin kirjana.
*
Juhani Laulajainen; Äärettömän Hyvä Nainen; Like 2009
’Novelleistaan kiitetty’ kirjailija ryhtyy romaaniin. Lukija piinaantuu romaanin ensimmäisellä puoliskolla toistuvista perheväkivallan kuvauksista, joissa ’äärettömän hyvä ja taivaallisen kaunis äiti’ ottaa vastaan isän iskut vastaanpanematta ja perheen lapset joutuvat todistamaan pahoinpitelyt. Aikuisena päähenkilö, esikoispoika boikotoi isäänsä, käy harvaan tapaamassa äitiään vain kun tämä on yksin kotona. Tapaamiset alkavat aina samalla tavalla: äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja ’katsoa killittää’ poikaansa. Kun äiti kuolee, hän kasvaa jumalaisiin, suorastaan absurdeihin hyvyyden mittoihin esikoispoikansa mielessä. Romaanin toisessa osassa tarina alkaa kelautua takaisin päin ja päätyy pojan syntymään. – Lukukokemuksena outo ja repaleinen teos.
*
Atiq Rahimi; Kärsimyksen musta kivi, suom. Kristiina Haataja; Like 2009 (alkup. teos 2008)
Afganistanilainen kirjailija on palkittu tästä pienoisromaanistaan Concourt-palkinnolla. Islamilaisen kulttuurin naiskohtaloista kertovia romaaneja on suomennettu jo useita. Tässä erikoislaatuisessa tarinassa nainen saa äänen ja mies on vaiti hänen kärsimyksensä ääressä. Romaani on julmankaunis kuvaus naisen osasta kulttuurissa, jossa vain mies on ihminen. Outoa, mutta jollakin tavalla myös koskettavaa luettavaa.
*
Mari Mörö; Kuuri; WSOY 2009
”Kykeneekö lääketiede siihen mihin rakkaus ei kykene”, kysyyy kirjan takakannen esittelyteksti. Varsin hitaasti lukijalle aukeaa, mistä yksipuolisen kirjeenvaihdon muotoon kirjoitettu pienoisromaani puhuu. Mikään sykähdyttävä sotien jälkeiseen aikaan sovitettu pikku tarina ei ole, pikemminkin pitkäveteinen. Oliko kysymys rakkaudesta ollenkaan, vaikuttaisi enemmänkin illuusioiden ja riippuvuuden verkkoihin sotkeutuneen miehen voimattomalta pyristelyltä. – Eikö Mörö ole palkittu kirjailija, ainakin joskus 90-luvulla oli? Odotin enemmän.
*
Johan Bargum; Matkoja, suom. Rauno Ekholm; Tammi 1988 – Syyskesä, suom. R.E.; Tammi 1998
Matkoja on kolmen laajan novellin kirja, Syyskesä taas pienoisromaani. Bargum tuntuu hakevan novellin ja romaanin välimaastosta muotoa, jossa niukka ilmaisu toimisi parhaiten. Molemmat kirjat ovat miellyttävän miehistä, jäyhää tekstiä. Aihepiiri on sen verran etäännytetty, että kiinnostus säilyy, vaikka samastumispintaa ei liiemmin ole. Ihmissuhteiden monimutkaiset verkot Bargum osaa viritellä tekstiin niin, että lukijalle riittää löytöjä pitkin matkaa.
*
Tuuve Aro; Yöstä aamuun; WS Bookwell Oy 2009
Nuori, minulle ennestään tuntematon kirjoittaja on jo ehtinyt voittaa esikoisnovelleistaan Kalevi Jäntin palkinnon ja julkaista sen jälkeen kolme romaania ennen tätä. Kirjan kieli tuntuu vahvalta ja raikkaalta, absurdin rajoilla kulkeva tarina lienee modernia naisen elämää. Eihän se mikään iloinen tarina ole, että omilta teiltään palatessaan nainen tajuaa miehen lähteneen. Lähtö on mitä ilmeisimmin se, joka tempaa viimeisen tuen naisen huojuvalta elämältä ja romahdus on väistämätön. – Kiinnostava tuttavuus tämä. Nuoret naiset kirjoittavat nykyään vahvaa tekstiä omalla tyylillään.
*
Eeva Kilpi; Unta vain; WSOY 2007
Kirjailija Eeva Kilven tuotanto kuuluu minulla omaan hyllyyn hankittaviin. Tämä seesteinen kirja odotteli lukuvuoroa kiinnostavien pinossa. Jotenkin sympatiseeraan Kilven tapaa elää naisena niin läsnä kulloisessakin ikävaiheessa ja kykyä ilmentää tuo kokemus teoksissaan, joiden päähenkilöt muistuttavat toisiaan ja siis kirjailijaa itseään. Onko se pohjimmiltaan tuo karjalaisuus vai mikä, joka ilmenee rohkeana elämänilona, sitkeytenä ja jonkinlaisena antavuutena. Tunnen sielunsisaruutta ja sisäistä ymmärrystä kirjailijaa kohtaan, vaikka minulla ei ole sotakokemuksia eikä ikuista karjalanikävää.
Tässä kirjassa liki kahdeksankymmentävuotias Anna-Maria tulee viettämään kesää metsätorpalleen, muistelee elämänsä miehiä, kuulostelee luonnon herättämiä tuntoja ja vanhenemisen muutosta itsessään. Nainen valmistautuu lähtemään ehkä palaamatta.
”Hän saunoi. Hän ui. Hän tunsi olonsa autuaaksi, ansaitsemattomaksi, murheelliseksi, yltäkylläiseksi ja neuvottomaksi. Eikö sellainen mielentila olekin juuri sopiva vanhalle? Vanhukselle, jota saartaa kukkiva, kauhtuva niitty. Ihmiselle, joka vaeltaa sen keskellä vanhuuksineen, aisteineen, ajatuksineen, tunteineen, pienenä kuin hyönteinen, ympärillä metsä huokauksineen. ~ Miten rikas minä olenkaan, minulla on kaikki tämä ja yksinäisyys myös. Se on harvinaista. Se on ylenpalttista, hän ajatteli palatessaan saunasta niityn yli tallaamaansa polkua pitkin; siitä oli tullut aika leveä kesän mittaan. ”
* * *
*Kari Enqvist; Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat; WSOY 2009
Kosmologi ja professorismies yllättää tällä kertaa lukijan. Ostin kirjan, kun olen aiemmin havainnut Enqvistin tarjoavan kiinnostavaa tietoa tavalla, joka on asiaan perehtymättömänkin omaksuttavissa. Kuolema on aina kiinnostava aihe, se tulee kohti ketä vain, yllättää, hiipii nurkissa. Itsekin jo tietää: jakso 3/3 elämän draamassa on todennäköisesti jo alkanut.
Enqvist pohtii kuolemaa tilittämällä viileästi havaintojaan isänsä ja altzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä viimeisistä vuosista. Ei siinä ole sellaista, mitä ei olisi jo sanottu ja koettu muuallakin. Hän kertaa murheellisia yksityiskohtia, mutta kieltää kirjoittamisensa surutyöluonteen. Sen sijaan hän keskittyy uskontojen mitätöimiseen.
Yhä uudestaan hän möyhentää siekailematta kaikkea, mikä uskonnoissa on oleellista ja uskoville pyhää. Perustelu on aukotonta ja loogista. Vimmaisuus häkellyttää. Tässä nousee mieleen, mitä Enqvist itse sanoo äidistään: ”Vimman, jolla hän pyrki pönkittämään todellisuutensa kehikkoa, olisi jo tuolloin pitänyt kavaltaa minulle, että se oli romahtamaisillaan.”
Enqvist vertaa uskontoja pandeemiseen ja tappavaan virustautiin, aivokemiallisen oireyhtymän aiheuttamaan mielenhäiriöön, skitsofreniaan, vaeltaviin meemeihin ja kolossaaliseen tyhmyyteen. Tämän täyslaidallisen ropistessa niskaan tuntuu ihmeeltä, kun kylmän järjen ääni ei murskaakaan lukijan sisimmässä häilyvää uskon liekkiä. Uskon yhä, en muuta voi.
Enqvist kirjoittaa näkyviin oman sivun mittaisen uskontunnustuksensa, joka lähtee maailmankaikkeudesta ja päätyy toteamaan: ”tarvittaessa olen valmis vaihtamaan mielipiteitäni kuin paitaa”.
*Tämä kirja kannattaa lukea hitaasti ja avoimin mielin.
Kitkeränmakuinen ja häpeilevä tunnustus: olen rajoittunut lukija. Senhän tietysti olette jo huomanneetkin, eipä silti. Raja tulee vastaan milloin missäkin. Lajityyppi romanttiset ja hömpähtävät (naisten) päiväunelmakirjat ennalta arvattavine juonenkäänteineen juuttuvat alkuunsa. En vain jaksa. Eipä kiinnosta liioin miestenkään päiväunet, nuo rähjäisten sankaridekkarien urotyöt tai elämässään ajelehtivien hörhöilyt. Paljon on kirjallisuutta, joka ei jaksa kiinnostaa, mutta onneksi myös riemastuttavia löytöjä. Rajoittuneisuus on hyväksyttävissä, koska järki sanoo, ettei yksi elämä riitä kaiken kiinnostavankaan lukemiseen.
Viimeksi olen törmännyt rajoihini Kjell Westön kohdalla. Hän on kriitikoiden ja ns. suuren yleisönkin arvostama kirjailija, koska hänen teoksiaan luetaan ja ostetaan lahjoiksi. Yritän toistamiseen lukea Missä kuljimme kerran. Ei tule mitään. Tiiliskivi painaa. Tyylin laveus, monisanaisuus ja loputon ihmisvirta hukuttaa. Olo on kuin pikku purrella, joka ponnistelee valtameren aalloilla vastatuuleen.
Vaikka tartun toiveikkaana moniin puheena oleviin, palkittuihinkin kirjoihin, aina ei käy kuin haaveillaan. Joskus ihastuu, joskus pettyy. Olen viime aikoina opetellut sukeltelemaan kirjaston kirjameressä. Tuntemattomat kirjoittajat, joista en ikinä ole kuullutkaan, saattavat tarjota miellyttäviä yllätyksiä. Umpimähkään en sentään kotiin kanna mitä tahansa, selailun pitää kuitenkin tarjota jokin täky, vihje siitä, että lukeminen kannattaa.
*
Maila Ovaska; Polttava lapsuus; Tammi 1998
Sodan vuosiin syntyneen 50-luvun tytön kasvukertomus Savon sydänmailta puhutteli, riipaisikin. Millaista onkaan tulla viiden pojan jälkeen perheen ainoaksi tyttäreksi. Millaista syntyä isän ja äidin vaiettuihin salaisuuksiin, kantaa perittyjä syyllisyyden ja huonouden tuntoja. Kasvaa siinäkin omaksi itsekseen, nousta näkyviin.
Maila Ovaska kirjoittaa rehevää pohjoissavolaista kieltä, joka paikallismurteiden tavoin on erittäin ilmaisuvoimaista ja rikasta. Yleiskielen ja murteen vaihtelu tuntuu lukijasta virkistävältä. Tekstin yksityiskohtien runsaus suorastaan häkellyttää. Sodan jälkeinen elämä syrjäseudulla kuvautuu paljaana koko karuudessaan. – Pidin kirjasta, jonka tekijä on tuttukin. Tarina tuntui eletyn aidolta ja on oivallisesti kirjoitettu.
*
Anne Michaels; Routaholvi; suom. Kaijamari Sivill; WSOY 2010
Tämän vuoden kirjauutuuksista tähän mennessä lukemistani ehdottomasti kiinnostavin. Tässä lukija kohtaa enemmän kuin hyvin kirjoitetun romaanin, tämä on todellista kertomataidetta. On ilo lukea rikasta, monikerroksista ja hienosti suomennettua tekstiä! Kirja alkaa hieman erikoisesta kohdasta tarinaa niin, että aluksi on vaikea päästä juoneen, mutta vähitellen lukija suorastaan tempautuu mukaan. Teksti hengittää ja tarina polveilee hiljaisia polkuja, joilta avautuu huikaisevia välähdyksiä päähenkilöiden elämään ja persoonaan. Lukijalle jää onnellinen, ravittu olo.
*
Karin Fossum; Jonas Eckel; suom. Katriina Savolainen, Johnny Kniga 2002 ; Murtuma; suom. Tarja Teva, Johnny Kniga 2006
Karin Fossum on minulle uusi tuttavuus, norjalainen kirjailija, joka palkittiin jo esikoisrunoteoksestaan Norjassa ja on siitä pitäen palkittu lukuisilla pohjoismaisilla palkinnoilla teoksistaan. Luin ensin Jonas Eckelin ja totesin, että lakoninen tyyli toimii tässä lyhyehkössä tarinassa erinomaisesti. Fossum kuvaa taitavasti päähenkilöparin suhteen kehitystä ja tarinan loppu tuntuu yllättävyydestään huolimatta johdonmukaiselta.
Tartuin uudempaan teokseen valmiiksi kiinnostuneena. Murtuma alkaakin lupaavasti, mutta mies, jonka tarina lähtee erikoisella tavalla kehkeytymään, alkaa kohta muistuttaa omituisen paljon Jonas Eckeliä. Romaanin rakenne on kiinnostava; siinä päähenkilö käy keskusteluja kirjailijan kanssa omasta tarinastaan, jota kirja kuljettaa. Kirjan mies, Alvar Eide osoittautuu hyväntahtoiseksi tossukaksi, joka ei pysty pitämään puoliaan mitenkään. Hän on jopa siinä määrin piinallinen henkilö, että lukija ärsyyntyy ja joutuu pitämään taukoja. Epäilemättä näitä jonaksia ja alvareita on oikeassakin elämässä, mutta useampaa kirjaa näin masokistisista henkilöistä en välittäisi lukea. Fossum on toki niin hyvä kirjoittaja, että hänen tekstinsä kiinnostavat jatkossakin.
*
Kirsti Ellilä; Miehen tuoksu, Karisto 2007 ; Pappia kyydissä, Karisto 2009 ; Usko, toivo ja kuolema, Tammi 1998 ; Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, Karisto 2005
Näistä kirjoista Pappia kyydissä oli antoisin. Samaistumispintaa löytyi kirkosta työyhteisönä ja siinä, miten päähenkilön vakaumus avartuu elämänkokemuksen mukana. Naispappeushan näyttää olevan luterilaisessa kirkossa yhä ajankohtainen puheenaihe. Jyrkän linjan raamatuntulkintaa edustavat ovat ajautuneet paitsioon, riippuvat äitikirkon helmoissa ja samalla potkivat sitä nilkkoihin. Pappia kyydissä kuvaa aidontuntuisesti tilannetta, joka syntyy perheen sisällä, kun vanhempien yhteiseksi kuviteltu uskonnäkemys eriytyy. Tässä kirjoittajalle ominainen kuivakka huumori toimii hyvin ristiriitaisen ja hankalan tilanteen keventäjänä.
Mitä alussa jo totesin ns. rakkausromaaneista sai minut melkein jättämään viimeksi mainitun teoksen kirjastoon. Kansikuva sai kohottelemaan kulmia, mutta kun takasivun esittely lupasi ’lämmintä ironiaa’ aiheesta, päätin ainakin yrittää lukemista. Alun Gisela ja Mikael -pätkä jo nauratti, Kirsti Ellilä näämmä vetää pitkin matkaa sisätarinaa överiksi saadakseen varsinaiselle tekstille särmää ja pontta. – Kirja olikin ihan hauskaa luettavaa.
Miehen tuoksu sen sijaan ei vakuuttanut minua. Museomaailmaan sijoitettu tarina ei oikein päässyt siivilleen, päähenkilö tuntui laimealta ja alavireiseltä eikä miehen tuoksukaan kirjassa tunnu nimestä huolimatta. Museaalinen Pyhä Yrjänä, joka alussa mainitaan useaan otteeseen, sytyttää vielä hetkeksi tekstiin kipinää tarinan loppuvaiheessa.
Usko, toivo ja kuolema liittyy myös aihepiiriltään seurakunnallisiin ympyröihin. Siinä nostetaan näyttämölle historiasta todellisuuspohjainen naisprofeetan johtama lahko ja sen jättämät arvet mukana olleisiin lapsiin, perheisiin ja sosiaaliseen yhteisöön. Homoseksuaalisuusteemakin kulkee tarinan taustalla pitkään ikään kuin piilossa. Romaanin rakenne on kiinnostava, teemoja lähestytään monen henkilön kautta. Yllättävä loppuratkaisu tuntui perustellulta. Kirjassa säilyy alusta loppuun hyvä jännite eikä ahdistavilla aiheilla tarkoituksellisesti mässäillä.
Kaupunkimme kirjaston palvelu on monipuolista ja kiitettävän aulista. Kirjoja on kolmessa kerroksessa, on lukusali, tutkijahuoneita, luentosali ja oleskeluaula. Ovensuussa ilmaisinporttien vieressä on asiakaslähtöinen ’tuo ja vie’ -hylly. Poistokirjojen vaunusta saa ottaa vapaasti. Yhden viikon kirjojen lainahyllystä löytää luetuimpia uutuuksia. Erikseen on hyllyt scifi-, dekkari- ja romantiikkagenreen kuuluvien kirjojen ystäville. Viimeksi löysin myös irtohyllykön, johon oli koottu mietelausekirjoja. Teemaesittelypöydät ja harvinaisempien uutuuksien hylly auttavat minua usein löytämään kiinnostavaa luettavaa. Vastikään panin ilahtuneena merkille, että esittelyyn oli koottu naisrunoilijoiden uusimpia teoksia.
Tua Forsström; Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja; suom. Caj Westerberg; Teos 2008
On puutarhoja sateessa / On sitruunapuita yössä / On öinen käännös jossa me olemme / mitä olemme: sisämaan sademetsää, kiveä, hitaasti / virtaavaa vettä
Tua Forsströmillä on omintakeisen runoilijan ääni. Hänen teksteissään eläimet ja ihmiset elävät rinnakkain ja runomaiseman luonto on globaali. Herkkää, tuoksuvaa runoa.
*
Leena Tiilikka; Ruusun kosketus; Gummerus 2004
Naiselle kasvoi siivet / hän lähti lentoon / tavoitti sateenkaaren. // Mies? / Seisoi juurillaan / piteli pesää oksillaan / varoi tuulia. // Pilvet väistyivät. / Sateenkaari helähti / tuhansina siruina metsään. / Nainen leijui, tömähti. / Lapaluista pöllähti / ruusunpunainen tomu.
Leena Tiilikka (ent. Suutarla), sairaalapappi ja psykoterapeutti, on julkaissut tätä ennen kaksi runokokoelmaa ja laulunsanoituksia, joista kaksi on otettu virsikirjaan (numerot 481 ja 570). Kokoelman runot puhuvat ihmisen puolesta, sanoittavat kipeitä paranemisen ja luopumisen prosesseja. Runojen vahvuus on mies- ja naiskuvan moniulotteisuudessa. Jotain hivenen vanhahtavaa tyylissä kyllä on.
*
Johanna Venho; Ilman karttaa; WSOY 2000
– – Hän tiesi, muttei osannut elää siinä; / onni ei ole kevyt reppu, / katkeruus on helpompaa, paljon / pienempää. / Katkeruus niin kevyt kuin taivaskangas / putoaa pään yli ja tukkii suun.
Johanna Venho kirjoittaa kiinnostavaa runoa, jossa naisen hengitys kuuluu ihmisen äänessä ja emous on totta ja ihanteetonta.
*
Vilja-Tuulia Huotarinen; Iloisen lehmän runot; WSOY 2009
– – Lehmän muisti ei ole kuin hevosen, pitkä ja valoisa. / Lehmän muisti on lehmän katseen mittainen: äkkisyvä. / Koskaan ei voi tietää mikä tyynen pinnan alla tummuu.
Lehmä on tässä kokoelmassa luettavissa myös naiseuden metaforana. Miten voikin jokin niin painava olla niin kevyt, siivekäs ja iloa loiskiva, tulee mieleen. Tästä runokokoelmasta tulee hyvälle tuulelle, mikä on harvinaista, sillä usein runous on totista ja turvoksiin asti täynnä piileviä merkityksiä.
Luettuani Finlandialla palkitun *Punaisen erokirjan (2003) tajusin, että n.k. sivistyksessäni on Saision mentävä aukko. Alkoi tuntua nololta, että julkisuudessa esiintyvän henkilön tuntee kulttuurivaikuttajana, näyttelijänä tai julkistamansa seksuaalisen identiteetin edustajana paremmin kuin kirjailijana. Saision kirjallinen tuotanto on mittava ja laadukas: romaaneja on toistakymmentä ja näytelmiä vielä enemmän. Päätin keskittyä tässä romaaneihin.
Kahdesti olen nähnyt ilmestymisvuonna J.H. Erkon palkinnon saaneen *Elämänmenon (1975) pohjalta dramatisoidun tv-sarjan, jossa Ritva Oksanen tekee komean roolityön Eilana ja Seela Sella Lempinä. Draama on unohtumaton, mutta tarina tekee vaikutuksen kirjanakin. Työläiskaupunginosan tiukkojen elinehtojen kovettama perheenäiti purkaa pettymystään lapseen, joka muistuttaa olemassaolollaan hylkäämisestä ja rauenneista toiveista. Jos draaman päähenkilöksi nousi Eila, romaani valottaa vaikuttavasti myös Marja-tytön kasvua nuoreksi naiseksi.
*Sisarukset (1976) on nimensä mukaisesti kahden aikuisen sisaren ja heidän veljensä tarina, joka sijoittuu viime vuosisadalle, sotien aikaan. Kertomus alkaa nuorimman sisaren jouduttua muuttamaan veljensä ja isosiskonsa luo Helsinkiin. Tuli mieleen, että Kertun ja Hiljan luonteenpiirteissä on samaa kuin Elämänmenon Eilalla ja Lempillä. Tässäkin tarinassa on työläisaatteella merkittävä osa. Ehyt tarina, tyyliltään eeppisempi kuin myöhemmät Saisiot.
*Kainin tytär (1984) käsittelee jo avoimesti naisrakkauden teemaa. Tarina kertoo lahjakkaan sellistitytön ja hänen opettajansa suhteesta, joka ei kulje tavanomaisia latuja ja päättyy tuskalliseen eroon.
*Vastavalo (2000) jatkaa Saision muistinsirpaleiden keruuta. Sveitsiläinen orpokoti on erikoinen kesätyöpaikka nuorelle naiselle ja kokemukset kasvattavat. Useampikin lapsuusmuisto on tullut toisissa kirjoissa jo kerrotuksi, mutta ne saavat lisämausteita ja liittymäkohdat elävöityvät.
*Pienin yhteinen jaettava (1998) kuvaa tytön kasvua. Teksti on tehty taitavasti katkelmalliseen muotoon, jossa isän kuoleman nostamat muistonpalat tihentävät isä-tytär-suhteen analyysia.
*Betoniyö (1981) on kuvaus lähiön betonislummissa kasvavien veljesten karun ja tunneköyhän elämän yhdestä vuorokaudesta. Ahdistavalta tuntuneen romaanin pohjalta on sovitettu näytelmäkin. – Betoniyö ei sytyttänyt minua, vierastin näiden nuorten miesten valjua ja päämäärätöntä haahuilua. Taatusti sellaista elämää on, mutta voihan kysyä mitä annettavaa kertomuksella on katsojalle tai lukijalle.
**
Toisen kirjastoreissun Saisio-pinon aloitin *Exitistä (1987), jonka Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo yhdessä ovat kirjoittaneet matkoistaan Meksikossa, Burmassa, Intiassa ja Nepalissa. Pidän kovasti matkakirjoista ja tässä oli mielenkiintoisia yksityiskohtia kaukomaista. Kirjoittajat ovat viipyneet kohteissaan, maistelleet kaikin aistein, taiteilijan uskalluksella heittäytyneet kokemuksiin ja oivallukset välittyvät lukijalle. Näkökulmat ovat paikallisten ihmisten puolella.
*Kohtuuttomuus (2008) on kirjaksikin kohtuuttoman paksu. Lukeminen tuntui työläältä, Saisiolle ominainen pätkäinen tyyli näin pitkässä romaanissa (lähes 600 sivua) tuntui poukkoilevalta. Ajoittain oli vaikea pysyä henkilössä, jonka elämästä puhuttiin. Mietin, miksi teksti oli etäännytetty jollekin avaruusolennolle kirjoitetuksi ja miksi Saisio valitsi päähenkilöksi miehen, joka ei oikein tunnu mieheltä. Tiivistäminen olisi parantanut luettavuutta.
*Kadonnut aurinko (1979) on teatterimaailmaan sijoittuva tarina, jossa tavallinen lukija pääsee kurkistamaan väliverhon toiselle puolelle, näyttelijöiden keskinäisiin suhteisiin ja maaseutukaupungin kulttuurisiin intrigeihin. Tässä Saision kerronta toimi hyvin ja tapahtumaympäristö on aidon tuntuinen.
***
Kolmannen kirjastokäynnin saaliiksi jäi kaksi paksua opusta, *Voimattomuus (2005) ja Jukka Larssonin nimellä kirjoitettu * Kärsimystrilogia (1993). Näitä lukiessa mietin millä tavalla Larssonin (miehen) nimellä kirjoitettu eroaa Saision (naisen) omalla nimellä kirjoittamasta. Kyllä se eroaa, vaikka opukset ovat rakenteeltaan ja tyyliltään yhteneväiset. Voimattomuuden koko henkilökaarti on niin etäännytettyä ja suhteet niin ohuen tuntuisia, ettei heistä jää jälkimakua.
Trilogian *Kiusaajan (1986) Jukka on vahvasti mies, jolle Marko ja muut kauniit pojat luovat Saision kirjoille ominaisen homoeroottisen suhdeverkoston. Kiusaajan tarina alkaa vankilassa ja sen kova maailma tuntuu uskottavasti kuvatulta. Hämmentävää, miten aidosti Saisio osaa kuvata miehen tuntoja ja seksuaalisuutta. *Viettelijä (1987) on Jeesuksen tarina, jossa Juudaksella on eniten sanottavaa. Romaani on sinänsä hyvin kirjoitettu, mutta jos kriteerinä pitää sitä, että toisinto antaisi uuden tulkinnan aineksia tuttuun tarinaan, henkilökuvaan tai opetuslasten keskinäisiin suhteisiin, ei sisältö vakuuttanut. *Kantaja (1991) käsittelee isän ja pojan tarinaa sekä pojan homoeroottisia suhteita. Tähänkin on Saisio ottanut rinnakkaistarinan, raamatun tuhlaajapoikakertomuksen toisinto lomittuu alkuperäistarinan kanssa.
Kärsimystrilogian jälkisanat-osiossa Saisio perustelee salanimellä kirjoittamista. Ken muistanee 1980-luvun kulttuuridebatin aiheesta Jukka Larsson, tai 1990-luvun Finlandia-palkintoehdokas Ewa Weinin henkilöyden paljastumisen, saa tästä kiinnostavaa tietoa, miten kustantamot ja kriitikot tuohon aikaan toimivat. Saisio epäilee kriitikoiden suhtautuvan miesten esikoiskirjoihin positiivisemmin kuin naisten. Lienee selvää, että sekä kustantaja että kriitikko – kuten lukijakin – on ihminen, jolla on yksilöllisiä mieltymyksiä, ennakkoluuloja, jopa laumasieluisuutta.
****
Neljännellä kirjastoreissulla sain Ewa Weinit. Puolimaailman nainen (1990) on nimetty kirjalliseksi omakuvaksi ja Kulkue (1992 ) vaellusfreskoksi. Edellinen tuntui jotenkin hapuilevalta ja keskeneräiseltä. Jälkimmäinen oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin, missä yhteydessä oikea kirjoittaja tuli ilmi. En päässyt yhdellä lukemalla vaellusfreskoonkaan sisälle, se jäi loputtoman henkilökavalkadin kiemuraisten kohtaloiden vyyhdeksi, jonka psykoottinen mielenmaisema jättää lukijan ymmälleen.
Pirkko Saisio on lahjakas, kiinnostava, taitava, jopa loistava kirjailija. Oman elämäntarinan aineksien käyttö ja toistuvat teemat ovat ilmeiset. Uskonto, raamatuntekstit ja homoeroottiset suhteet tulevat esiin lähes joka teoksessa. Saision tuotanto olisi varsinainen kultakaivos paitsi kirjallisuuden tutkijoille, myös psykologian ja psykiatrian ammattilaisille, jotka haluavat ymmärtää ihmistä. Minussa tämä lukusessio on synnyttänyt paljon ajatuksia ja ymmärrystä erityisestä elämänkohtalosta. Meissä kaikissa on syvä ihmisyys samaa.
|
|
