Esikoinen ja Nuorikko elävät liittonsa ihaninta ja mullistavinta vaihetta. Masussa sykkii pieni sydän villiä tahtia, pienet jalat potkiskelevat tarmokkaasti alkukotinsa seinämiä. Esikoisen silmät loistavat isänodotusta, Nuorikon silmissä on hellää utua, kun hän kuulostelee olotiloja masussa.

Kun kahdesta tulee kolme, nuoren parin arki muuttuu. Perheterapeutit tapaavat sanoa, että isän ja äidin parisuhde on lapsen koti. Äidin sydämen syke on vauvalle ensin tutuin. Jaksaakseen pienen kaikinpuolisen tarvitsevuuden, äiti tarvitsee isän tukea sekä hoitovastuun jakamista.

Äiti ja isä ovat lapsensa perusturvan rakentajat, heitä molempia siinä tarvitaan. Isä ei ole sivullinen, vaikka joskus siltä tuntuisi. Alusta asti vauvan hoitoon osallistuva isä luo lujan siteen lapseen. Viisaat vanhemmat valmistavat myös sisaruksia, jos heitä on, uuden perheenjäsen vastaanottamiseen.

Ja sitten vielä on suvun suuri tai pieni syli, mummit ja vaarit, tädit ja sedät. Nuoret tuskin tajuavatkaan, miten tärkeä elämänvaihe isovanhemmuus voi olla heidän vanhemmilleen. Niin paljon rakkautta ja hellyyttä, iloa ja onnellisia hetkiä on odottamassa uutta pientä ihmistä.

Tietokone-lehden mainio pakinoitsija Johanna Korhonen kirjoitti taannoin jutun puhelimesta. Siihen asti, kun perheen isoäidillä oli ns. lankapuhelin, kukaan ei huolestunut, jos puhelimeen ei vastattu. Mummohan saattoi olla pihalla, kaupassa, kirkkokuoron harjoituksissa tai kyläilemässä. Kun lankapuhelin vaihdettiin kännykkään, lapset ovat heti huolissaan, jos mummo ei vastaa, kirjoittaa Korhonen.

No niin, calm down, lapset. Ajatelkaa, kännykkä ei välttämättä ole mukana, kun mummo on pihallaan, kaupassa jne. Akku voi olla latauksessa tai puhelin ihan muuten vaan kotona. Konsertissa tai kirkossa puhelin on pantu toissapäivänä äänettömälle ja unohtunut siihen säätöön. Saunan lauteille ja vessaankaan mummo ei mene kännykän kanssa eikä ota sitä yöksi tyynyn alle. Ei ole välttämättä kuolema käynyt, jos mummo ei heti vastaa.

Tilanne on tietty toinen, jos mummolla muisti pahasti pätkii tai on muu sairaus, joka saattaa aiheuttaa pulmatilanteita. Varasysteemi on hyvä miettiä valmiiksi, ei tarvitse panikoida sitten, kun jotain oikeasti tapahtuu. Vanhemmassa ikäpolvessa on monen ammattitaustan ihmisiä. Osa vasta opettelee elämään kännykän kanssa, toisilla työkännykkä vain vaihtuu omaan aikanaan.

Kännykkä ei ole mummon elämän keskipiste. Soitellaan silti. Annetaan tekstareiden viuhua suuntaan ja toiseen. Mummo ilahtuu aina, kun kuulee kullanmuruistaan.

Elokuun lopulla kävin viimeksi äidin luona. Hänet oli otettu avo-osastolle vanhainkotiin muutamaksi viikoksi seurantaan. Sitä edelsi levottomuutta, pahoja kaatumisia palvelutalossa yöaikaan ja taas yksi sairaalareissu.

Ystävällinen nuori lähihoitaja tulee vanhainkodin käytävällä vastaan. – Äitisi on sopeutunut hyvin, on sosiaalinen, juttelee toisten vanhusten kanssa, kävelee rollan kanssa käytävällä ja tuntuu viihtyvän. Pitäisimme hänet mieluusti täällä.

Äiti ilahtuu, kun tunnistaa minut. Kohta hän jo esittelee huonettaan, osastoa, paikkaansa ruokapöydässä. Istumme rinnakkain oleviin keinutuoleihin juttelemaan. Äiti on havaittavasti piristynyt osastolla, hän ei ole yksin.

Aamupäivällä istuskelemme ulkokeinussa. On lämmintä, kaunista. Äiti kehaisee hymyillen ohikulkeville: Miun tyttöin tul käymää.. Illalla autan äitiä pesuilla ja peittelen vuoteeseen. Jutellaan, kunnes äiti nukahtaa.

Puolitoista vuotta sitten, kun kartoitimme vaihtoehtoja äidin hoitopaikaksi, tämä vanhainkodin osasto tuntui meistä äidille sopivimmalta. Omaisia ei kuultu, äiti sijoitettiin palvelutaloon. Hän tunsi turvattomuutta eikä kotiutunut.

Veli lupasi vielä kerran vedota niihin, jotka päättävät äidin kohtalosta. Tänä aamuna veli soitti liikuttuneena: nyt se on totta, äiti saa jäädä vanhainkotiin! Mikä ikinä päättäjien päät käänsi, tärkeintä on, että pallottelu on vihdoin ohi.

Tässä on kiitosvirren paikka.

Ystäväsisko poikkesi ja toi pakastevalmista omenasosetta ja kassillisen pudokkaita. Hän tuskin tajuaa, miten merkityksellisiä nämä pienet eleet ovat meille, jotka olemme hedelmien, vihannesten ja marjojen suhteen torin ja kaupan antimien varassa. Keväällä hän poikkeaa raparperinvarsien kera. Jonakin runsasantisena kesänä olen saanut kutsun poimimaan satoa suoraan kirsikkapuusta, viinimarjapensaasta tai omenapuun alta.

Pohdimme yhdessä aikaa, jolloin puutarhurin on jätettävä rakkaudella vaalimansa puut, pensaat, kukat ja kasvimaa. Luopumisen ajatus raastaa häntä, jolle puutarhanhoito on ollut elämäntapa. Ystävän tuntien anteliaisuus löytää aina väylänsä ja tuottaa iloa ja siunausta antajalle itselleen sekä monelle saajalle. Uteliaana voi odottaa millaisia kukkia puhkeaakaan, kun tulee tilaa uusille asioille. Vanha sanonta elämä jatkuu, sisältää mahdollisuuden muuttua.

Äiti on saanut turvarannekkeen. Hän ottaa sen pois iltaisin kuten rannekellonkin. Palvelutalon iltahoitaja laittaa rannekkeen takaisin ja kertoo joka ilta miksi sen pitää olla siinä. Lopulta äiti antaa olla, mutta ei ymmärrä kutsua apua kaatuessaan. Kaikki tietävät, että äiti ei muista, mutta ranneke kuuluu systeemiin.

Äiti on ollut sairaalassa kolmesti kesän aikana. Kaatumisen kolhuja on paikattu, verenpainetta seurattu ja lääkitystä muutettu. Vielä kerran yritin puhua äidin hoitopaikka-asiasta äidin kotikunnan vanhustenhuollon johtajan kanssa. Vastassa oli byrokratian murtumaton muuri.

Sain taas kuulla esitelmän vanhustenhuollon nykylinjauksista (kuin en tietäisikään), kunnan hoitopaikkojen määrästä (on kuulemma riittävä) ja vielä opastusta otsikolla ’vanhukset yleensä’. Huomautin lopulta tuskastuneena, että minä olen huolissani tämän nimenomaisen vanhuksen yksilöllisestä tilanteesta, joka sattuu olemaan äitini.

– No, hoivapaikkoja ei kerta kaikkiaan ole vapaana. (- Mitä, määrähän oli riittävä?) Pyrimme hoitamaan vanhukset loppuun asti siinä yksikössä, mihin he ovat meiltä paikan saaneet. Kyllä me seuraamme tilannetta.

Asiallisuuteni rakoilee. – Niin, te seuraatte tilannetta, kunnes äiti ei enää tarvitse hoivapaikkaa. Onhan hänellä hautapaikka ainakin odottamassa. Tämä asia tuli nyt harvinaisen selväksi. Kiitän opastuksesta, en enää häiritse teitä äitini asialla.

Itkettää. Toinen yrittää auttaa. – Jos pyytäisitte veljen kanssa hoitopäätöksen kirjallisena, se vastuuttaisi kunnanvirkailijat vahvemmin päätöksistään, hän ehdottaa. Jäin pohtimaan asiaa. Jaksaisiko veli, jaksaisinko itse vielä? Olen kyllä kuullut tarinoita, miten joku on siellä saanut omaiselleen hoitopaikan rettelöimällä viranomaisten kanssa. Hankalan omaisen leiman ainakin saisi.

Iltarukouksessa huokaan: anna viisautta. Jossain unen ja valveen rajalla tulee kirkkaana mieleen äidin ääni: ”Tyydy siihen minkä saat”. Niin äiti sanoisi. Huolikipu on omaisen osa ja se on vain kestettävä.

Terveisiä pohjoisesta! Kesämme rientämis- ja kiertelyosio on takana. Toinen silmäili trippimittaria kotiuduttuamme ja loihe lausumaan: reilusti kolmetuhatta ajokilometriä on kertynyt. Ihmekö tuo, kääntöpiste kun oli Nordkapp ja sen pohjoisemmaksihan ei Euroopan mantereella pääse.

Norja-faneja on oltu, mutta nyt kyllä taisi iskeä supisuomalainen lapinkuumekin, aavistan. Miksi muuten olisi ollut ihan pakko tuoda kiviä ja kantturoita, kuksat, pehmoporo ja muuta sälää. Ennenkin olen ollut tunturimaassa , mutta tältä ei ole tuntunut aiemmin.

Tänään on eräs aikojeni taite; kolmas eläkevuoteni on alkanut ja samalla näkyy jatkuvan eläkevuosiblogin kirjoittelukin. Elämä on laatuisaa, etten sanoisi peräti onnellista!