Viimeksi kun soitin, äiti hengitti vaikeasti ja valitti kipua selässä. Tänään puhelimeen ei vastattu. Sain tietää, että äiti oli aamulla viety lääkäriin ja otettu saman tien osastolle.
Pakkaan laukkua lähteäkseni aamujunalla sinne. Viestitän niille, joiden kanssa olen jotain sopinut, kerron pojilleni mikä on tilanne. Nyt mennään matalalla ja pienesti.
Luonnonkatastrofien järkyttämässä Aasiassa etsitään mahdollisuuksia jatkaa elämää hävityksen ja kuoleman keskellä. Vähän tässä nyt on sanoja, huokauksia vain.
Päivänä muutamana tällä viikolla läksin aamukahvit juotuani ja lehdet lueskeltuani ajelemaan pyörällä pienen kaupunkimme keskustaan asioille. Kotibulevardin koivut herkistelivät heleänvihreinä, taivaalla souteli muutama kumpupilvi ja puistonotkelma loisti valkoisenaan vuokkoja. Olin hyvällä mielellä ja nautin viileänraikkaasta aamusta.
K-kaupan kassalla muutamaa täydennysostosta pakatessa tuli siihen tuttu seurakuntalainen. Vaihdettiin loivasti yleiskuulumisia, paikkahan ei ollut otollinen yksityiskohtaisempiin. Hämmästyneenä kuulin hänen olettavan minut kovin kiireiseksi, kun kerran olen eläkkeellä.
Tunnenhan minäkin eläkeläisiä, joilla elämisen vauhti on sellainen, että tuskin tervehtiä ehtivät, kun jo pitää olla kiiruhtamassa jonnekin. Tosin silloin tällöin tulee mieleen, että kaikkien kiire ei ehkä ole ihan todellista, halutaan vain antaa sellainen vaikutelma. Miksiköhän?
Joku kerran sanoi, että eläkeläisten kiire johtuu yleisestä hidastumisesta, on kiiruhdettava, että ehtii puolet siitä mitä nuorempana ehti ilman kiirettä. Voipi olla näinkin. Toisaalta sopeutuminen uuteen elämäntilaan saattaa olla kesken ja tekee mieli antaa vaikutelma: hei, olen yhä täysillä mukana!
Minusta on ihanaa juuri se, että sopivan rytmin löydettyään ei ole kiire minnekään.
HS:n Kanavalla toimittaja Jyrki Räikkä perusteli mielipidettään liian lepsusta haastattelutyylistä poliitikkojen suhteen. Esimerkkeinä mainittiin empaatikkotoimittajat Maarit Tastula, Punainen Lanka ja Hannu Lehtilä, Lauantaiseura.
Tivaaminen, hiostaminen, piinaaminen, keskeyttäminen ja provosointi katsotaan poliitikkojen kohdalla haastattelutyyliksi, jolla saadaan ’tulosta’. Ehkä saadaan – tai sitten ei. Tulos voi olla myös katsojan piina ja pako ohjelman parista. Toimittaja jää kiillottamaan omaa kruunuaan.
On olemassa katsojia, jotka osaavat lukea empaattisen toimittajan rentoutuneen haastateltavan kehonkieltä ja kuunnella mitä sanotaan, mitä ei ja miten. Sadomasokistiset painiottelut eivät kaikkia kiinnosta.
Ilta on lämmin kuin keskikesällä, vaikka äsken vasta oli vappu. Istumme pihassa saunan jälkeisessä raukeassa. Pieni tuulenhenkäys kutittelee ihoa. Kylmää kuohujuomaa Toisen lasissa, pienesti poreilevaa minun. Kaupungin syke on vaimennut lauantai-iltaan. Kotona on hyvä olla.
Emme olekaan kahden. Tuttu tinttipariskunta lennähtää pihaan. Toinen istuu tammen oksalla tarkkailemassa ympäristöä, toinen ahkeroi ruohossa, pensaiden juurilla, koivunkannon kyljessä. Juttelen linnuille hiljaa, ne ovat jo tottuneet, eivät pelkää vaikka liikummekin.
Naapuri on kolannut iltapäivän kauhakuormaajalla isoa multakasaa aidan yli oman pihaansa. Nyt homma on valmis, kuormaaja kadonnut ja puuha siirtynyt käsivoimin jatkettavaksi aidan taakse. Muistelemme omaa viime kesäistä pihaprojektiamme. Selkäni muistaa hyvinkin.
Näiden kevätviikkojen joka-aamuinen ilo on ollut avata ovi pihaan ja katsoa, mitä on tapahtumassa. Tänään leiskahti kerrottu tulppaani hehkumaan tulipunaista iloa. Eilen näytti rypäs keltaorvokkeja ujot pikku kasvonsa. Ja vuohenjuuren ihana kukka-aurinko rävähti esiin!
Iltamyöhällä televisiosta tulee jääkiekkoa. Toinen istuu varmasti katsomassa. Ehkä liityn seuraan nähdäkseni miten peli lähtee leijonajoukkueelta käyntiin uuden valmentajan ohjaksissa. Ja onhan siellä Olli, Ville ja Teemu.
Joka kevät se jossain vaiheessa iskee: kaipaus veden ääreen. Omaa mökkiä ei meillä ole, eihän välttämättä tarvitse omistaa kaikkea, mistä voi nauttia. Vuosia vietimme perheen kesken aina yhden kesäisen viikon milloin mistäkin päin vuokratulla järven- tai merenrantamökillä. Niistä on ihania muistoja.
Taideteollisen korkeakoulun professori Merja Salo ihmetteli taannoin HS:n kolumnissaan pirttikalustoja, jotka tuntuvat kuuluvan lähtemättömästi jokaiseen suomalaiseen kesämökkiin. Professori hankkisi mieluiten kesämökkiinsä pehmustettuja korituoleja. Urbaani ihminen tuumii: miksi palata kesäksi kivikaudelle, kun mukavuudet on keksitty.
Viikko tai kaksi menee kevyesti alkeellisissakin olosuhteissa. Oma kesäpaikka saattaisi houkuttaa työelämästä vapautuneen neljän viiden kuukauden yhtämittaiseen oleiluun. Kyllä silloin jo pitäisi olla sähkö ja jonkinmoinen sisävessa. Suomen kesä on harvoin alituista auringonpaistetta. Itikoista ja ötököistä sen sijaan ei ole pulaa.
Lapsuusmaalla, hiljaisen pikku järven luodolla pesii joutsenpari. Telkät uivat järven poikki ihan liki laiturinnokassa istujaa. Kesäiltojen rauha on lumoavan täydellinen. Ja kas, veljen saunatuvassa on pirttikalusto.
Tänään päättyi journalistisen kirjoittamisen kurssi Ikäihmisten yliopistossa tältä keväältä. Kolmen kuukauden ajan joka keskiviikko joukkomme oli koolla verrattoman ohjaajamme johdolla. Kirjoitimme kukin kahdeksan eri tyyppistä juttua, joita yhdessä tarkastelimme. Saimme kannustusta ja reilua palautetta sekä toisiltamme että ohjaajalta.
Mielestäni parasta oli yhteinen huumori ja innostus. Heittäydyimme rohkeasti kirjoittamaan kritiikkiä pelkäämättä. Joskus mentiin iloisesti metsään, mutta sinnehän ei jääty. Taidokkaasti ohjaaja luotsaili kirjoittamistamme. Hänen tyylinsä oli kaukana ryppyotsaisesta, vaikka meillä osanottajilla jokunen hiuksenhieno uurre otsalla mahtoi ollakin.
Kurssilaisilla oli vaihteleva määrä valmiuksia ja kokemusta kirjoittamisesta tullessaan. Jokainen toi värikkyyttä ja elämänläheisyyttä teksteissään yhteiseen jakoon. Koin, ettei keskinäisestä paremmuudesta kilpailtu, vaan kukin halusi kehittyä omissa taidoissaan. Jokaisella on vahvuutensa ja sen löytäminen on kirjoittajalle parasta vaivanpalkkaa.
Mietimme, miksi yliopisto ei mainosta tarjontaansa paremmin. Kurssit ovat usein vaarassa peruuntua vähäisen osanottajamäärän vuoksi. Suuret ikäluokat ovat jäämässä työelämästä, eivätkä ole mitään keinutuoliporukkaa. Riittäisikö Avoin yliopisto yleisnimikkeeksi, jos 60 + ikäiset eivät vielä miellä itseään ikäihmisiksi?
Kevät on ollut hitaalla. Lämpötila on pitkään sinnitellyt öisin nollan tuntumassa, päivisin varovasti plussan puolella. Sadetta, luntakin on saatu paikoin, välissä taas aurinkopäiviä. Säätyyppi on jatkunut suht samana jo maaliskuulta asti. Jokohan vapusta alkaisi lämmetä?
Tämän kevään obligatorinen flunssakin on raportoitu sitkeänsorttiseksi. Perinteiset itsehoitokeinot eivät ole tepsineet kahdessa viikossa. Lääkärin pakeille on joutunut, kun jokin oireista on käynyt sietämättömäksi. Mekin vältimme syksyisen flunssakierroksen, mutta emme enää keväistä.
Toipumisen tahmeudessa on mennyt ohi mullanvaihto-operaatio; pauliat ovat jo kukassa ja kaktus. Pihatalkoot olivat ja menivät, oma piha on vaiheessa. Kuuluu tulevan kevätistutusten aika. Pitäisi tutkia, mitkä perennoista jäivät henkiin talvettomalta talvelta. Sipulikukat ainakin loistavat.
Kokemusta on kertynyt kymmenistä keväistä. Aina siinä jokin yllättää ja menee toisin. Keväällä on vuodenajoista eniten kosketuspintaa. Se vie, tuo ja toivoo.
Paikallislehtemme on Veetinpäivänä esitellyt uutteraa nimipäiväsankaria. Kaksivuotias taapero on esimerkillinen ympäristöaktiivi: äiti joutuu ottamaan pussin mukaan aina Veetin kanssa ulos lähtiessään, sillä pikkumies poimii huomaamansa roskat ja haluaa toimittaa ne roskikseen.
Kaupunki on palkinnut Veetin muovisella polkutraktorilla, jossa on lava roskia varten. Samalla lehti kertoo kaupunkilaisille talkoopäivistä eri kaupunginosissa ja kutsuu perheitä mukaan ympäristön kevätsiivoukseen.
Tätä voisi kutsua jo harvinaisen positiiviseksi viestinnäksi.
Sunnuntaihesarin Kieli-ikkunassa Liisa Nuutinen tarkasteli jokunen viikko sitten pakinointisävyyn kuukkelin, Vuoden 2007 linnun, inhimillisiä ominaisuuksia. Kuukkelia luonnehditaan uteliaaksi ja sosiaaliseksi linnuksi, joka saattaa lyöttäytyä metsässä vaeltajan seuraan kuten toimistokuukkeli työtoverinsa huoneen ovipieleen juttuamaan niitä näitä.
Pienten paikkakuntien väestössä on aina kourallinen ihmisiä, jotka tapaa mihin ikinä sattuu menemäänkin. Usein tällainen joka paikan kuukkeli on myöhäisessä keski-iässä oleva henkilö, jota ei kotona odota kukaan ja joka ei oikein hyvin viihdy vain itsensä seurassa. Hänet tapaa kaupassa, torilla, kirjastossa, kävelykadulla ja ylimalkaan kaikissa paikkakunnan yleisissä riennoissa.
Kuukkeli-ilmiö on sympaattisella tavalla huvittava eikä seurallisuus rasita iäkkötovereita, mutta kiireisemmälle ihmiselle saattaa joskus tulla halu muuttua näkymättömäksi havaitessaan henkilön näkymähorisontissaan. Iäkkökuukkeli on yleensä hyväntahtoinen ja iloinen ihminen, jonka mielestä sosiaalinen näkyvyys ja kuuluvuus on elämän merkki. Ja niinhän se onkin.
Mikä tätä yhteiskuntaa riivaa? Pääministeri esiintyy uhrina ja perää sitkeästi yksityistä kunniaansa. Ulkoministerin edesottamuksia ihmetellään ulkomaita myöten; ministeriveljet täällä vain kilvan vakuuttelevat luottamustaan. Keihin pukkien vartioiman kaalimaan kansa voi luottaa? Poliitikot sössöttävät, lööpit raakkuvat.
Tiede-lehti kertoi, että Suomessa miehistä 40 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on normaalipainoisia, naisista 60 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}. Kun katsoo ympärilleen kaupungilla ja näyteikkunapeiliin, prosentit tuntuvat optimistisilta. Television uusimmassa dieettiohjelmassa lääkäripotilas pelaa pokeria syö munkkeja ja ikuisia laihduttajia paimentaa ruotuun ylipainoinen lääkäri ja kaksi virkaintoista piiskuria. Viralliset kansanterveydestä huolestujat ovat jo menettämässä toivoaan, väki vain lihoo ja tupakoi vaikka miten valistetaan. Rappeutumissairaudet kaatavat vielä jonakin päivänä koko terveydenhuoltosysteemin?
Eduskunnan kyselytunnilla yksi toisensa perään kuuluu huutelevan: onko hallitus tietoinen? mitä hallitus aikoo tehdä? Jokaisen kannattaisi katsoa omaan peiliin: oletko tietoinen? mitä aiot tehdä?
|
|
