Joku kirjoituskurssilaisistamme tiesi kertoa, että Ikäihmisten Yliopistoa ollaan lopettamassa . Olimme jo ääneen ihmetelleet, miksi kurssitarjonta niukkenee ja tiedotus on vaisua. Kun ei tiedoteta, kurssit jäävät täyttymättä ja sillähän voi taas perustella alasajoa. Toinen vastaansanomattoman hyvä syy on resurssipula.
Suuret ikäluokat ovat eläköitymässä näinä vuosina. Sotien jälkeen syntyneinä he saivat ponnistella mahtuakseen oppikouluun, ammattiopintoihin, yliopistoon. Työpaikoista ja jatko-opintopaikoista oli kova kilpailu. Moni aloitti tyhjästä, perusti perheen ja koulutti lapsensa. Etuuksia, joista itse jäivät paitsi, he taistelivat seuraaville sukupolville.
Yhteiskunnan taholta meille tarjotaan tulevaisuusskenaariota, jonka mukaan ikääntyvien tulee pysyä työssä mahdollisimman pitkään ja vielä työelämän jälkeen olla käytettävissä vapaaehtoisena varatyövoimana. Hyvä ajatus, kertokaapa se työnantajille. Kannattaakohan yrittää valjastaa terveyspulmiensa kanssa tuskailevia eläkeikäisiäkään jatkamaan yli ajan.
Iästä riippumaton opiskeluoikeus on etu, jota ei saa viedä. Tulee aina olemaan ikääntyneitä, joille eläkeläiskerhot ja päivätanssit eivät riitä elämänsisällöksi. Tietojen päivitys ja uuden oppiminen on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti osallistuvan eläkeväestön arjen aromisuola.
Neljä opiskeluun hurahtanutta ja työelämästä vapautunutta senioritaa muodostavat rekisteröimättömän rouvasväen yhdistyksen, jonka tarkoituksena on puhtaasti sosiaalinen kanssakäyminen ja jäsenten kaikinpuolisen hyvinvoinnin tukeminen. Alkuun leidit jäivät silloin tällöin opiskelusessioiden päätteeksi pitkille kahveille. Nykyään he lounastavat yhdessä.
Viime kerralla ratkottiin kreikkalaisten lihapullien arvoitusta. – Mmm, luulenpa, että tässä on lammasta; ehdottomasti ei pelkkää possua, jos ollenkaan, arvioi Seniorita E. – Ainakin valkosipulia on, tuumi Seniorita T. ? Oikein hyvää, mumisi Seniorita S lihapulla suussa. Seniorita K makusteli porkkanaraasteen erityismaustetta. Kolme perunankokoista, rapeapintaista, kiinteää ja lihaisaa pullaa riisikeon katveessa, toisella kupeellaan kasa öljyssä pehmitettyjä vihanneksia. Ei hullumpi annos, kahdeksalla eurolla ja kahvit päälle.
Seniorita E oli saanut ylennyksen isoäidiksi sitten viime tapaamisen. Mummous on ehdottomasti positiivinen arvo, totesivat kaikki yksissä tuumin. Se kutittelee mukavasti sydämen kohdalta ja saa samanmielisten seurassa hehkumaan onnea. Ensimmäiset lapsenlapsivauvat aivan erityisesti saavat isoäidit hymyilemään säteilevin silmin.
Leidiseurue söi tyytyväisenä lihapulla-annoksensa. Kahvivaiheessa Seniorita E muisti kysäistä, haluaako joku ehkä nähdä pari kuvaa tuoreesta maailmankansalaisesta. – Arvaa vain, pitikin juuri kysyä, että etkö ottanut yhtään kuvaa mukaan, hymyili Seniorita S ja toiset säestivät. Asiantuntevasti kerrattiin pituudet ja painot, ihasteltiin tummaa syntymätukkaa, silmiä, korvia, liikuttavia vauvannyrkkejä. Oli ihan unohtua seuraavan lounastapaamisen päivän sopiminen.
– On kyllä ihan puppua, että mukamas maailman nopein ranneliike on se, kun isoäiti vetäisee lastenlasten kuvat nähtäväksi, naureskeli Seniorita E. – Meillä se kyllä oli Vaari, joka ensimmäisenä tempaisi kännykästään vauvakuvan esiin tutun tavatessamme.
Jos haluaa kuulua yleissivistyneeseen lukeneistoon, pitää osallistua kirjamessuille. Niitä järjestetään joka vuosi joulun alla ennen isänpäivää. Tehokkaimmat yleissivistyneet matkustavat Turkuun, kun messut ovat siellä ensin. Pääkaupungin Messukeskuskin saadaan tuppotäyteen luku- tai muuten vain nälkäisiä, jotka haluavat nähdä suosikkijulkkiksensa lavalla livenä.
Oi, olen minäkin ollut messuilemassa sen verran, että tiedän, mitä tungos on. Olen ymmärtänyt, että kaikenlaiset kirja- ja karjamarkkinat sun muut messut on tarkoitettu innostamaan osallistujaa ostopuuhiin. Onhan meissä kuluttajissa kosolti niitä, jotka liikahtavat heti, kun tavara on ?erikoistarjouksessa tai myydään ?messuhinnalla? – alennusmyynneistä tai muista hullunpäivistä puhumattakaan.
Olen hankala kulutusyhteiskunnan jäsen. Vastustelen vaikutusyrityksiä, olen itsepäisesti omaa mieltäni, kun pitäisi olla samaa mieltä. Jatkan suoraan, kun porukkaa yritetään ohjata oikeaan tai vasempaan. Tutkailen tungoksen liepeillä (kiinnostavia!) marginaalisia yksityiskohtia, kun muut tarkkaavat oppaan osoittamaa pääkohdetta.
Kirja on hyvä lahja sellaiselle, joka lukee, ei hanki uutuuskirjaa heti itse ja jonka kirjamaku on tiedossa. Muutenhan kirja palaa paketissa kauppiaan harmiksi tai kustantajan varastoon aleaikoja odottelemaan. Eikä alea nykyään tarvitse kauan odotella.
Tytär hoitajalle. – Hei, voisinko puhua äidin kanssa? – Hän onkin tuossa käytävällä, pyydän sohvalle istumaan, oota hetki – – –
– Hei, äiti, mitä siulle tänään kuuluu?
– Myö oltii jossai retkellä, en mie muista missä. Ko mie en oikei ennää ymmärrä mistää mittää..
– Hoitaja kertoi, että te olitte olleet porukalla pihalla kävelemässä. Siellä on varmaan kaunis päivä niin kuin täälläkin.
– Nii tais ollakkii. Mistäs sie soitat?
– Kotoa soitan. Otin ensin selvää oletko vielä sairaalassa. Sanoivat, että olet päässyt takaisin omalle paikallesi vanhainkodissa.
– En mie tiiä missä mie nyt olen, mutta ihanko mie oisin olt täälä ennenkii..
– Se onkin nyt siun koti, siellä on muitakin, siun ei tarvitse enää olla yksin ja hoitajat pitävät siusta huolta.
– Nii hyö vissii tekkööt, emmie tiiä..
– Mie puhuin hoitajalle, että jos keksisivät siulle jonkin semmoisen myssyn, mikä edes vähän suojaisi päätä, jos satut kaatumaan yöllä vessareissulla. Jos semmoinen myssy löytyisi, pitäisitkö sie sitä päässä yölläkin?
– Emmie tiiä, jos mie en muista. On ne miule ain huivii tuoneet, jotta paa piähäis. On tuos vielä nytkii kuhmuu jälellä.
– Me tullaan siellä käymään parin viikon päästä. Sitä ennen soitan siulle taas joku päivä. Voi hyvin, äiti. Hei, hei.
– Hei, hei, sano terveisii pojilleis ja miehelleis, ain mie teitä muistelen ja kuvvii kahtelen..
Äiti hoitajalle. – Nyt hää vissii lopettaa tään puhelun, otat sie tään luurin, ko mie en tiiä mitäs mie tälle… –Klik.
Kaupunkimme ammattikorkeakoulun sosiaalialan oppilaiden ryhmä oli järjestänyt tiloihinsa ohjelmaa vanhusten viikon merkeissä. Avoin kutsu oli esitetty tahoille, jotka ovat ikäihmisten kanssa tekemisissä. Vapaaehtoistyön keskuksen Nostalgia-projektin torstaimummelit vietiin vanhusten viikolla siis ’jutteluvirastoon’.
Eipä ollut monikaan mummeleista ennen käynyt tuossa hulppeassa talossa, jonka toisessa siivessä on kaupungin suuri kulttuurisali ja toisessa ammattikorkeakoulun tiloja. Meidät ohjattiin toisen kerroksen luokkaan, josta avautui upea näkymä kaupungin kauneimmalle aukiolle. Tila oli rakenneltu viihtyisäksi ja heti alkajaisiksi tarjottiin kunnon pullakahvit.
Pöydissä oli monistettuna lasten lausahduksia, tyyliin: ”Mummolassa on joskus hengenvaarallista käydä, kun siellä voi tulla rutistetuksi melkein hengiltä” – tai ”Mummo on muuten ihan mukava, kun se vain ei aina tarjoaisi samaa siskonmakkarasoppaa”. Torstaimummeleita nauratti, mikä oli tarkoituskin.
Sivupöydälle oli valikoitu vanhuuteen liittyvää kirjallisuutta. Hyvä oivallus oli ottaa mukaan muun muassa TV:n historiasta kertova kuvitettu opus, jossa kerrottiin alkuvuosista lähtien tärkeimmät uutisotsikot sekä suosikkiohjelmat. Mummelit muistelivat milloin heille oli televisio hankittu ja mitä alkuaikojen ohjelmista oli jäänyt mieleen.
Taidokas nuori musiikinharrastaja esitti klarinettimusiikkia ja nuoret houkuttelivat mummeleita laulamaan kanssaan Satumaata ja Emmaa. Oli organisoitu myös pieni tietokilpailu, jonka kysymyksiin annettiin ABC-vaihtoehdot. Kätevää, että saattoi arvata, jos ei tiennyt. Kysymykset olivat sopivan vaikeita, tuntui mukavalta, ettei vanhojen tietämystä aliarvioitu. Aika mukavasti pisteitä keräsivät mummelit.
Mukavasti siinä hurahti mummeleilta poikkeuksellinen aamupäivä. Opiskelijat olivat kyllä nähneet kovasti vaivaa ohjelman vuoksi, mutta kyllä juttelu jäi kävijöiden itsensä varaan. Sosiaalisia taitoja ei opi kuin harjoittelemalla ja siihen oli hyvä tilaisuus. Ensi kerralla!
Pääkaupunkiin menevä aamujuna oli tavalliseen tapaan täysi, seisojia riitti käytäville ja eteisiin. Vastapäätä istuva nuorimies antoi paikan vanhalle herralle, joka istuutui tyytyväisenä kiitellen. – Onneksi olkoon, sanoi seisomaan jäänyt ikätoveri.
Keskustelu herrojen välillä jatkui. – Matkalle menossa? – Juu, kahdeksi viikoksi Sanghain lähistölle, meillä on rouvan kanssa siellä mukava huoneisto odottamassa, ei tarvitse hotelleissa kärvistellä.. – Eikö se ole aika rankka matka, kahden viikon takia, viisumit hankittava ja kaikki? – No, onhan se, tavallaan. Yhdeksän tunnin suora lento ja siitä automatka vielä. Mutta on siellä niin mielenkiintoista, että se kannattaa.
Varttitunnin junamatkan aikana herrat käsittelivät asiantuntevasti Pekingin Olympialaiset, Kiinan ihmisoikeudet, kulttuurivallankumouksen, Tian-an-menin opiskelijan tragedian, länsimaistumiskehityksen ja kaupallisen mahdin nousun. Kiinan muurilla oli käyty sekä Kielletyssä kaupungissa ja muilla keisarillisilla muistopaikoilla. R-junan vieriessä pääteasemalle herrat olivat jo puhumassa edellisiltaisesta Hitler-elokuvasta ja toisen maailmansodan loppunäytöksistä.
Vanha herra yritti kolme kertaa ennen kuin pääsi ylös junan penkiltä. Liikkuminen saattaa olla kankeaa, mutta pyrkimys voittaa kitkan eikä ajatus sammaloidu. Hyvää matkaa!
Linnanmäen Peacock-teatterissa on esitetty High School Musicalia elo-syyskuussa. Kyseessä on nuorisomusikaali, jonka upeat laulu- ja tanssinumerot ovat saaneet kerta toisensa jälkeen viimeistä sijaa myöten täyttyneen katsomon hurmoksiin.
Sain Toisen tilaamaan liput syyskuun viimeiseen päivänäytökseen. Päivä oli mitä kaunein ja puiston puut hehkuivat syysväreissä. Huvimaailma oli jo hiljennyt talvilepoon, mutta Sea Life taitaa olla auki läpi vuoden.
Aikuiset olivat yleisössä vähemmistönä, teinimusikaali näytti olevan erityisesti varhaisnuorison suosikki. Laumoittain pieniä ja vähän isompia tyttöjä ja poikia oli huokailemassa ihailemiensa teinitähtien perään.
Me iäkkäätkin hurmaannuimme! Pääosien esittäjät olivat häkellyttävän taitavia, laulujen sanat puhuttelevia, suurten tanssikohtausten koreografia raikas. Nuorten energia suorastaan säihkyi. Rakastuneiden horjuminen kaveriporukan painostuksessa ja uuden tunteen vastustamaton vetovoima esitettiin valloittavasti.
Tuli mieleen omalta muinaiselta oppikouluajalta satumusikaali Pienet sydämet, jota esitimme eka- ja tokaluokkalaisten voimin. Se oli hauskaa! Paitsi laulukuoroon pääsin myös tanssiryhmään. Osaan vieläkin kaikki ne ihanat laulut ja muistan sen sinisen tanssihameen, jonka helmapäärme piti itse ommella.
High School Musicalin tarina vivahti amerikkalaisittain ruusunpunaiseen, kovin oli kaikki herttaista ja viatonta. Kuitenkin yhteisöllisyyden teema; erilaisuuden hyväksyminen ja kaverien tuki toisilleen on oikea sanoma lapsillemme näinä kovina aikoina.
Selkäongelmaisen puutarhurin syksyinen suurponnistus pihamaalla on taas kerran ohi. Alkuviikosta kätkimme kukkasipuleita perennojen väliin: aikaisia, keskiaikaisia (!) ja myöhäisiä eri värisiä tulppaaneja, narsisseja ja krookuksia.
Kokeilimme istutusvehjettä, jolla voi kairata sipulinmentävän ja syvyydeltään valmiiksi mitatun kolon maahan ja tipauttaa sitten multapaakun sipulin niskaan. Kätevää. Kairaaminen näytti vaativan Toiselta voimaa ja selkäni suuttui taas sipuleiden kera kyykistelystä, mutta yhteispelillä homma hoitui.
Oi näitä ihastuttavia aurinkopäiviä! Aamun kirpeydessä kimaltaa kaste, päivällä väreilee lämmin. Katua kulkee kuin värikästä mattoa, tuuli pöyhii ja lennättelee lehtiä. Ilta punertaa taivaanrannan ja puiden latvat. Syksyyn kätketty ilo.
Pitkän yhteiselomme ajan olen saanut aika ajoin mykistyneenä seurata, miten tekniset vempaimet tuunataan osittain tai vaihdetaan uusiin näppärästi. Toinen tulee asiantuntijaliikkeestä mukanaan paketti, askartelee aikansa ruuvimeisselien ja muiden näpöttimien kanssa ja voilà! siinäpä se.
Tässä iltana muutamana sain ihailla tietokoneen emolevyn vaihtamista uuteen. – Onko tuo jotenkin rikki, kysyin entisestä. – No ei, se on ollut mulla vuoden verran käytössä, mutta ajattelin kierrättää sen sun koneeseesi. – Aha. Arvattavasti siinä on nykyistäni enemmän ominaisuuksia, eihän vaihdossa muuten ole mieltä. – Joo, ominaisuuksia on. Ajattelin asentaa sulle siihen Vistan.
Niin että ennen kuin ominaisuudet edes auttavasti ovat hallussa, voipi olla, että olen pakotettu tarttumaan manuaaliin (johon siis kukaan kuolevainen ei tartu kuin viimeisessä katastrofaalisessa hädässä). Meillä manuaali toimii niin, että minä huudan koneen äärestä: heeei, tuuksä auttamaan! Ja Toinen murahtaa: mitä nyt taas?
Vuorokausirytmini on hiukan nyrjähtänyt, ehkä tilapäisesti. Taas kävi kello kahta, kun sammutin television ja mitä siitä seurasi, sen arvaa. Aamu herätti pienen juhlijan vasta puoli kymmeneltä. Toinen oli ajat sitten ponnistautunut töihinsä, flunssaisena.
Mitäpä tuosta, tänään on sama missä aikataulussa mikäkin tapahtuu tai ei ollenkaan. Pilviharmaa päivä ei kutsu minnekään, tekemättömät työt ovat kärsivällisiä kanssani. On aikaa ihmetellä näkemiään kuvia, unia sekä elämää.
Katsoin toistamiseen eilen elokuvan, sen, missä poikaystävä hylkää raskaana olevan tytön tavaratalon parkkipaikalle. Tytöllä on jalassaan juuri ostetut varvassandaalit ja kädessä tyhjä kassi. Tarina voisi olla totta kaikkine surrealistisine käänteineenkin. Jotenkin elokuva onnistuu välttämään patetiaan putoamisen ja naivismiin hukkumisen, vaikka taiteilee rajalla koko ajan. Pääosan esittäjästä ei väännetty tähteä, koko ensemble sai loistaa. Oikeastaan elokuvan vahvuus oli juuri herkullisten sivuroolinäyttelijöiden ja viattomuutta säteilevän pääosan esittäjän mutkattomassa yhteistyössä. Tarina päättyi onnellisesti, ei siis tarvinnut pelätä kauhukuvien hiipivän uneen.
Viattomuus, hyvyys ja onnelliset loput ovat aliarvostettua elokuvamaailmassa nykyään. Elokuvamaailman rahantekijät ehkä ovat, mutta ovatko katsojatkin kadottaneet kyvyn nähdä pienessä kaunista. Miksi tarina – ehkä elämäkin – tuntuu elämältä vain jännityksen, raakuuden ja tappamisen tehostamana? Tätähän joutuu pohtimaan joka kerran television elokuvatarjonnan äärellä tai kauppojen ja vuokraamojen dvd-valikoimaa selatessaan.
Naapuri on alkanut vimmatun matonpiiskauksen, mikä seikka palauttaa mietteet arkiseen kontekstiin. On taas perjantai.
|
|
