Mies istuu tuolissaan, panee lehden sivuun ja tarttuu kirjaan. Se ei olekaan vieraskielinen tieto-opus. Hän näyttää syventyvän Unio mysticaan, kertomukseen nuoruutensa mielikirjailijan elämästä ja teoksista. Lukevassa miehessä on uudenlaista viipyilevää rentoutta. Kuin tuulahdus kaukaa, nuoruudesta.
Niin täyttyivät elämäntoverillekin vuodet, jotka tarvitaan. On lupa hellittää rientämisestä, tietämisestä, osaamisesta, vastuusta. Tieto houkuttaa yhä lähteilleen, osaaminen ei katoa yhdessä yössä vaikkei jaksaisi sitä joka aamu päivittää. Rientämisen saa ajoittaa itse, tarpeen mukaan. Vastuun piiri supistuu.
Näen Toisen rauhoittuvan aamu aamulta. Kello on vaiti, valo herättää tai kahvin tuoksu, kun unia on kylliksi nähty. Kun kirjoitan huoneessani, hän pistäytyy ovella jotain asiaa kuin tarkistaakseen, että olen. Lähtiessäni hän kyselee milloin palaan ja tulee hakemaan, jos toivon sitä. Tulee aika, että osaamme levätä toistemme läsnäolossa.
Piti katsoa Dome Karukosken kohuttu uutuuselokuva. Mentiin iäkkörouvain porukalla varhaiseen aamupäivänäytäntöön ja naureskeltiin, saadaankohan katsoa neljästään koko leffa. No, ei sentään saatu, puolenkymmentä muutakin oli saapunut paikalle.
Eläydyimme lestadiolaistyttöjen kasvukipujen kuvaukseen, liikutuimme, järkytyimme. Piti oikein ääneen nauraa joissakin koomisiksi yltyvissä kohdissa ja pyyhkiä kyyneleitä, kun oikein syvälle osui omiin muistoihin. Elokuva nosti naiseuden pohdintaan uusia näkökulmia, joita availimme yhteisellä lounaalla elokuvan jälkeen. Olimme löytäneet liittymäkohtia omaan nuoruuteemme ja naiseksi kasvuumme, vaikka kukaan meistä ei ole lestadiolaisyhteisöön kuulunutkaan.
Naisen seksuaalisuus, sehän se. Miten kaunista ja herkkää se todellisuudessa oli, mutta miten uhkaavana se näyttäytyi turvallisen ja ankaran uskonyhteisön normien läpi katsottuna. Normaali kiinnostus omaan seksuaalisuuteen ja toiseen sukupuoleen vääristyi pahaksi ja pelättäväksi. Lestadiolaispojan puistattavan farisealainen rukous paljasti asenteet kaikessa karuudessaan: naisen halu viettelee miehen syntiin. Elokuvan loppuratkaisu pani miettimään, mikä lopultakin on heikkoutta ja mikä vahvuutta.
Ikäpolveni naiset lienevät saaneet samansuuntaisen ohjeistuksen äideiltään uskonnollisista taustoista riippumatta. ’Muista olla kunnolla’ tai ’älä sitten rypistä puseroa’ tai ’hametta ei nosteta’ – nauroimme iloisesti aikoinaan saamillemme häveliäille ohjeille. Intiimi seurustelu miehen kanssa ennen papin aamenta ei ollut kunnon tytölle sopivaa nuoruudessamme. Eiköpä lie monelle ohjeista huolimatta tullut kiire vihille eivätkä ’isättömät’ lapsetkaan ihan harvinaisia tainneet olla. Ehkäisykeinot vapauttivat naisen seksuaalisuuden, mutta todellisuudessa asenteet ovat tainneet vapautua hitaammin.
Olin viisastumassa Senioriliikkeen kokouksessa 25.2. Helsingissä. Geriatrian professori Sirkka-Liisa Kivelä esitti alustuksessaan vertailuja vanhusten lääkityksestä pohjoismaissa. Uni- ja mielenterveyslääkkeitä käytetään vanhusväestölle Suomessa kolminkertainen määrä muihin pohjoismaihin verrattuna. Kyseiset lääkkeet vaikuttavat muistiin ja liikekoordinaatioon. Muistisairaudet lisääntyvät, dementian eteneminen kiihtyy ja kaatumisista seuraa lonkkamurtumia. Kivelän mukaan hoitokäytännöt pitää uudistaa ja lääkärit tarvitsevat lisää geriatrista tietämystä.
Poliitikot ovat paljastuneet tyhjän myllyn pyörittäjäksi vanhusten asiassa. Turhauttavaa nyökyttelyä ja ymmärrystä kyllä löytyy, mutta oikeita ideoita on niukasti ja poliittista tahtoa rahahanojen takana vielä vähemmän. Sietämistä vaatii poliittisen keskustelun ja päätösten seuraaminen. Tällä hetkellä tarjotaan kotihoitoa ratkaisuksi kaikkeen. Unohtui, että vanhuus on pitkä elämänvaihe, jossa tilanne ehtii muuttua moneen kertaan. Monelle tulee sekin vaihe, kun minkäänlaisen avun turvin ei kotona enää selviä. Entä sitten?
Porrastettu hoivaketju tarvitaan. Kunnan, omaisten ja kolmannen sektorin tukema kotihoito voi olla ensimmäinen porras. Intervallijaksoja vanhainkodissa tarvitaan, että omaishoitajat jaksavat. Kodinomaisten hoivapalveluyrityksien perustamista ja toimintaa pitää yhteiskunnan tukea sekä valvoa. Vanhuksia itseään ja heidän omaisiaan pitää kuunnella hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun kotona asuminen ei enää onnistu, tarvitaan kodinomaisia hoivaosastoja, joissa on valmius saattaa vanhus loppuun asti.
Sos. ja terv.ministeri Hyssälä hehkutti vaalien jälkeen Sata-komiteaa, jonne vaalipuheet haudattiin märehdittäviksi. Senkin askaroinnin karauttivat kiville hätäisesti murjotun eläkepäätöksen suututtamat työmarkkinapomot. Hallituksen ruoska viuhuu, kuntasektori köhii henkitoreissaan. Toinen aasi vetää sinne toinen tänne ja siinähän käy, ettei kumpikaan pääse heinäkasalleen.
Nyt tarvitaan solidaarisuutta: yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Vanhusta ei jätetä.
’Huomaamaton anoppi’ ja ’Kolmen tyttären äiti’ muun muassa päivittelivät taannoin päivälehden mielipidesivulla nykyajan häähumua. Kirjoituksista tihkui paheksunta häiden sirkusmeininkiä kohtaan. Kirjoittajat kyselivät kyllästyneenä, miksei vanhempien ja isovanhempien tunteita kunnioiteta, miksei mikään ole kuin ennen. Jos vanhemmat kokevat olevansa hääjuhlassa vain maksajina ja lahjakasan kartuttajina – kenties jo toistamiseen saman lapsen kohdalla – ei ihme, että pettymys karvastelee.
Nykyään ei ole kuin ennen, niinpä se on ja sopii ollakin. Juhlimisen tyylit ovat muutoinkin muuttuneet. Ehkä nykyhäissä korostuu aiempaa enemmän, että nuoret haluavat juhlasta näköisensä. Kavereita on paljon ja juhla muotoutuu erityisesti heitä ajatellen. Siinä riemussa voi unohtua, että myös molempien lähisuku haluaa olla mukana hääparin onnessa ja kohdata. Vanhemmat kokevat samalla uudelleen jotain omista herkistä muistoistaan. Nuoret eivät ehkä tule ajatelleeksi, että kaveripiiri voi muuttua vuosien myötä, mutta suku pysyy.
Kuten ystävyyttä myös suhteita sukuun kannattaa hoitaa. Juhlaan osallistuva kokee toiveidensa ja odotustensa läpi sen, missä on mukana. Hääpari toivoo tulevansa onnelliseksi. Vanhemmat toivovat lapsilleen myös parasta mahdollista arkea juhlan jälkeen.
Sosiaalialan oppilasryhmä järjesti kaupungissamme syksyllä ’jutteluviraston’ ammattikorkeakoulun tiloihin. Avoin kutsu esitettiin ikäihmisille sekä tahoille, jotka tekevät työtä heidän parissaan. Tarjonta kuvasteli käsityksiä ikäihmisten oletetuista kiinnostuksen kohteista; oli pullaa ja kahvia, musiikkia, tietokilpailu, käsityönäyttely ja kirjaesittely. Se juttelu vain jäi kävijöiden itsensä varaan.
Kontaktiyrityksiä ei kannata vähätellä. Niissä on asennemuutoksen siemen. Monenlaista on tarjolla ja eläkeläisväestöä houkutellaan verkostoitumaan. Innostuksessa voi unohtua, että aikuisen kiinnostuksen kohteet eivät muutu eläkkeelle jäätyä oletetun vanhustyyppisiksi. Ikääntyvä osallistuu mieluiten siihen, mihin ennenkin, niin kauan kuin kykenee.
Voisiko kaupungin jokainen virasto, kauppa ja kahvila olla ’jutteluvirasto’ kävijälle, niin ikääntyneelle kuin nuoremmallekin? Tarvitaan vain ystävällinen tervehdys, hymy ja vähän respektiä, kun luukulle, kassalle tai tiskille ilmaantuu asiakas. Apteekeissa palveluasenne on sisäistetty. Olisipa jossakin vielä kauppa ja pankki, jossa hitaasti liikkuva ja likinäköinenkin saisi asiakaspalvelua.
Voisihan ikäihmisväestökin hiukan säätää asenteitaan, vai mitä. Pitääkö valittaa aina kaikesta? Alituisen marinan ja motkotuksen sijaan voisimme perustella asiallisesti tarpeitamme, kysyä neuvoa ja hakea kärsivällisesti oikeutettuja palveluja. Kannattaisi olla kiilaamatta kassajonossa, aikaahan on runsaasti käytössämme. Kyrmyily ja kepin heristely eivät paranna ilmapiiriä.
Vielä ehdimme mukaan asennemuutokseen: huumori kukkaan, hymyillään ja jutellaan, kun tavataan!
Blogilista.fi:n kymmenen suosituimman blogin listalla näkyy tällä hetkellä olevan peräti puolet muotiin keskittyviä. Ruokaa, laihdutusta ja seksiä löytyy suosituimpien joukosta myös, mutta näperrys- ja neuleblogit ovat jääneet taaemmas. Tämä kertonee jotain taantuma-ajan trendeistä?
Blogin pitäjällä on päävastuu sivustonsa sisällöstä. Jokainen sisäistää sisältövastuun eettisen tasonsa ja kykyjensä mukaan. Jos oma harkinta pettää, kuten näyttää monesti käyvän, voisi toivoa ja olettaa, että listan tai foorumin ylläpitäjällä olisi jonkinasteinen oikeus ja velvollisuus kontrolliin.
Listan tarjontaa selailevalle harmistusta aiheuttavat sammuneet blogit. Osa ei jaksa päivittää blogejaan alkuinnostuksen haihduttua, mutta eivät välitä poistaakaan. Haamuja kelluu sitten blogitaivaalla tuhatmäärin kuin avaruusromua maapallon ympärillä.
Blogikirjoittajaksi aikovan kannattaisi tehdä itselleen kolme hyvää kysymystä: miksi, mitä ja miten. Nopea selailu paljastaa, että pahan olon räävitön purkaminen ja ikävystyttävä avautuminen intiimeistä asioista on käsittämättömän yleistä. Tyhjän hölötyksen määrä on luvuton.
Jokaiselle pitkään kirjoittaneelle bloggaajalle tulee joskus kyllästymisen tunteita. Innostavaa aihetta ei löydy eikä kirjoittaminen huvita. Tuntemus on arvokas, siihen kannattaa luottaa. Tauolla on paikkansa ja viisas osaa lopettaa ennen kuin viimeinen lukija on kaikonnut.
Näinä aikoina on täyttynyt neljä vuotta bloggaamistani. Kolmannen Huoneen kynnyksellä-blogista se alkoi helmikuussa 2005. Elämänmuutoksen myötä kirjoittelu jatkui elokuusta 2006 Kolmannessa Huoneessa. Vielä ei kirjoittamisen ilo ole kadonnut, kiitos Sinunkin, lukijani.
Arto Nybergin kulttuurisessa pikaruokalassa pistäytyy usein yllättävin tavoin toisiinsa liittyviä haastateltavia. Eilen sai television katsoja ihmetellä mitä yhteistä sanottavaa metropoliitta Ambrosiuksella, ohjaaja Jari Halosella ja toimittaja Salla Korpelalla voi olla. Teemaksi osoittautui: henkisyys ja yhteisöllisyys voimavarana.
Ortodoksikirkon Helsingin hiippakunnan nykyisen metropoliitta Ambrosiuksen ollessa Valamon luostarin taloudenhoitajana Heinävedellä luostari heräsi horroksesta ja kehittäytyi nykyaikaiseksi matkailu- ja kulttuuripalveluja tarjoavaksi henkiseksi keskukseksi hotelleineen, kirjastoineen ja kansanopistoineen. Nyt Ambrosius on herättelemässä maallisia johtajia kirjalla Henkinen johtajuus.
Ohjelmassa Ambrosiuksen hengenheimolaiseksi osoittautui yllättäen näyttelijä-ohjaaja Jari Halonen, jonka historiasta löytyy vallan toisenlaisia meriittejä Jumalan teatteri-ajoilta. Nykyään Halonen on päätynyt mystifioimaan Kalevalaa ja puhui innokkaasti kansanperinteen jumaluuteen verrattavista voimahahmoista. Ihan kaikki ei kyllä loksahtanut kohdalleen, puhe rakkaudesta jäi jotenkin irralleen.
Toimittaja Korpela esitteli yhteisöasumisen uutta trendiä: perustetaan yhdistys, anotaan kaupungilta vuokratonttia ja rakennetaan kerrostalo. Yhteisöllisenä liimana asukkailla toimivat asioista sopimiset (kokoustaminen) ja yhteiset ruokailut. Kuulostaako idealistiselta? Kyseessä ei siis ole mikään opiskelijakommuuni, vaan aikuisten etsiytyminen yhteisöllisempään elämäntapaan.
Ajalle tyypillistä on sanoutuminen irti henkisestä perinnöstä. Uskonnottomuudesta on tullut uusin uskonto. Individualismi kiehtoo, mutta arvotyhjiö voi johtaa irrallisuuteen jopa anarkismiin. Vastavirtaan kulkevilla on tilausta.
Rouvainyhdistys (’Club for Four Ladies’) päätti Darwinin muistovuoden kunniaksi käydä katsastamassa Helsingin Luonnontieteellisen museon, jonka uudistettua kokoelmaa on kovasti kehuttu. Olipa kulunut vuosikymmen jos toinenkin siitä, kun kukaan meistä oli museossa vieraillut. Talo on arkkitehtonisestikin upea. Kauniisti kaartuva aulaportaikko houkutteli nousemaan yläkerroksiin jalan, mutta lonkkakipu palautti etsimään suosiolla hissiä.
Ronttosaurusten rekonstruoidut luurangot olivat vaikuttavia. Opas huomautti, että jotkut niistä olivat luonnossa aikoinaan vielä paljon suurempia, mutta tilan säästämiseksi täällä pienennetty. Toisessa ääripäässä lienevät nuppineulan pään kokoiset kotilot ja hämähäkkilajit, joita piti tutkia suurennuslasilla. Museo oli kehitelty vuorovaikutteiseksi Heurekan tapaan ja innokkaita osallistujia aktiviteetteihin riitti. Kiinnostavimmaksi osoittautui Suomen luonnonvaraisten eläinten osasto. Pikkulintujakin oli suorastaan valtava määrä! Totesimme, että lajien tunnistamisen vaikeus kirjojen tai av-tallenteiden avulla liittyy mm. eläimen oikean koon hahmottamiseen.
Kierrellessä tuli mieleen monia kohtaamisia eläinten kanssa luonnossa. Miten äärettömän rikas ja monimuotoinen kokonaisuus eläin- ja kasvikuntaa Suomen luonto onkaan. Ajattelin, että kaupungissa syntyneille ja kasvaneille lapsille ovat useimmat suomalaiset eläinlajit vain luontodokumentteja tv-ruudulla tai kuvia koulun oppikirjan sivuilla. Piirrettyjen lastenfilmien suosio kertoo eläinhahmojen herättämistä tunteista. Porukkamme opettajajäsen kertoi valtavasta innostuksesta, jonka rengastetun linnun löytyminen pihalta oli luokassa nostanut ja mitä kaikkea siitä seurasi.
Hiihtoloma oli inspiroinut museoon tungokseen asti lapsiperheitä, mutta tuumimme, että kyllä isoäiti-ikäinen kvartettimme sekaan mahtuu. Säpinää kyllä riitti. Kunpa vanhemmat veisivät lapsiaan myös luontoretkille!
Kuopuspoikamme on mediapuuhissa työkseen. Hän ei yleensä soittele, jos ei ole asiaa. Siitä seuraa, että huolekas ikävänpoikanen saattaa putkahtaa pähkäilyttämään mitä sille nyt kuuluu, kun ei mitään kuulu. Emo lähettää tekstiviestin: mitä kuuluu? tuletko kotona käymään? sunnuntailounaalle? Vastaus on parhaimmillaan kolme kirjainta: joo.
Kuopuksen teinivuosina kyselin: millaista oli koulussa tänään? mitä sun harrastuksiin kuuluu? Vastaus oli useimmiten sama: ihan kivaa. No, opin tulkitsemaan sävyä, millä se sanottiin. Jos se oli huoleton heitto, kaikki oli ok. Joskus se tuli kireästi ja sisälsi ääneen lausumattoman jatkon: älä kysele. Joskus vastauksena oli kiinni pamahtanut huoneen ovi.
Taannoin Kuopus määrittäytyikin itseironisesti: olen viestintätaidoton viestinnän ammattilainen.
Joo.
Veli soitti illalla, oli taas kerran hälytetty Äidin luokse vanhainkodin hoivaosastolle. Muistamaton Äiti oli levoton, riehaantunut tekemään lähtöä, kerännyt valokuvat hyllystä ja pikkutavarat kassiinsa ja köyttänyt vaatenyssäkän rollaattoriin. – Mie lähen nyt kottii, jos ei tule hakijaa, mie kävelen sitte. Hoitajalta loppuivat keinot. Veli tuli ja rauhoitteli Äitiä puoli tuntia. Sitten sai panna valokuvat ja vaatteet takaisin paikoilleen. Onneksi Veli on siellä lähellä, onneksi hän saa Äidin tyyntymään.
Yhdessä huokaamme: miten kauan ne hoitajat jaksavat tätä? Kauhealta tuntuisi, jos Äiti vielä jouduttaisiin siirtämään lukittujen ovien osastolle, hiljaiseksi lääkittyjen muumioiden joukkoon.
|
|
