Vietimme rauhaisaa voimaantumisviikkoa kotosalla, mitä nyt konsertissa käytiin virkistymässä. Sitten tuli riemuisa viikonloppu Pikkuritarin mummelina ja vaarina, kun soittajavanhemmat olivat alansa töissä. Yksivuotiaan energia jaksaa ihastuttaa ja hämmästyttää. Miten hän tutkii Vaarilan huoneita ja kaikkia tavaroita, joihin ylettyy, availee kaappeja ja laatikoita, poimii kiinnostavia esineitä mukaansa ja kokeilee mitä kaikkea niillä voi tehdä. Pikkuritarilla on Vaarilassa oma ’konttori’, kannellinen kori, jossa on leluja ja kirjoja. Hän on oppinut suunnistamaan konttoriinsa kohta tultuaan. Korin kantta on kiva availla ja sulkea, lelut voi viskellä pois ja mennä koppaan istumaan. Lempilelut vaihtelevat, mutta viimeksi muuan keittiön laatikosta löytynyt tyhjä teepurkki voitti kaikki autot ja pehmolelut. Kas, purkkiin voi laulaa, se kaikuu kivasti, siellä voi helistää pientä muovipulloa, johon Mummeli on pannut riisiryynejä. Purkki kajahtelee, kun sitä lyö lattiaan. Ja parasta tietysti, että se pysyy pikku kätösessä niin, että sitä voi kanniskella ylpeänä ympäriinsä.
Tällä puolen viikonvaihteen on sitten ollutkin yllin kyllin menemisiä. Picasso-näyttely oli toki katsastettava, tuskin sen tason taidetta meidän elinaikanamme toiste tulee Suomeen tässä laajuudessa nähtäväksi. En ole varsinainen Picasso-fani, mutta kiinnostavaa oli seurata, mihin suuntaan taiteilijan eri vuosikymmenien teokset ovat muuttuneet. Jo varhaisimmista töistä näkee, että kyseessä on harvinainen lahjakkuus. Kubistiset työt miellyttivät nytkin minua eniten, yksi sellainen jäi jo vuosikymmen sitten mieleeni Tukholman Moderna Muse’etista, Mies ja kitara. Surrealistiset työt lienevät tunnetuinta Picassoa, niitä oli varsin edustava kokoelma. Näyttelyssä oli tavallisena arki-iltapäivänä melkoinen tungos.
Suomen Kansallisteatteri on instituutio, jolla on komea historia ja ylväät puitteet. Näyttelijäkunta on erinomaisen taitava, sijainti ei parempi voi olla ja katsojiakin riittää. Kiinnostavin ohjelmisto tosin löytyy tällä hetkellä ihan muualta, pieniltä näyttämöiltä sivukaduilta. Tuntuu siltä, että komeassa linnakkeessa on torkahdettu ruususen uneen. Klassikot osataan ja niitä onneksi ohjelmistossa on aina. Ohjelmistoon ujutetaan modernia kotimaista draamaa, mutta taso notkahtelee. Kävimme kärsimässä Hotakainen-Lehtola-parivaljakon Kuka kukin on -näytelmän. Sen piti olla komedia. Jo ensimmäisellä puoliajalla haukottelimme. Näyttelijät tahmailivat käsittämättömän hajanaisen tekstin kanssa (mitä moskaa teatterityöläinen joutuukaan opettelemaan ammatikseen). Toisella puoliajalla sain hyörinnästä vaivoin irti jonkinlaisen johtoajatuksen – jos sellaista nyt oli – että ihmisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan eikä kuunnella muinaisia viisaita tai kumarrella vallanpitäjiä. Ohjaus (töistään palkitun Lehtolan) oli yhtä sekava kuin tekstikin. Aplodit ansaitsi esirippu, kun se viimein laskeutui.
Monissa laitostöissä: päiväkodeissa, kaupoissa, sairaaloissa ja tehtaissa aamun työvuoro alkaa perinteisesti seitsemältä. Kahdeksaksi tai yhdeksäksi menevät opettajat, toimisto- ja virastotyöläiset. Moni joutuu nousemaan työmatkasta riippuen varsin varhain. Ettenkö itsekin muistaisi herätyskellon ikävää nirinää työaamuina. Aina se tuntui raastavan makeimmasta unesta.
Sen päätin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä eläkepäivää, että herätyskelloa en sitten tarvitse, aamusta ei lipsuta iltapäivän puolelle eikä nukkumaan menosta aamuyölle. Täytyy myöntää, että muutaman kerran on lipsahtanut, syynä uppoutuminen lukemiseen tai kirjoituspuuhiin. Niissähän helposti ajantaju katoaa.
Nyt ehdotellaan jo vakavissaan, että koulujen alkamisaikaa pitäisi siirtää yläasteella ja lukiossa myöhemmäksi, kun nuoret ovat niin väsyneitä aamuisin, että nukkuvat pulpettiinsa. Televisio yhdisti ennen perhettä, mutta nykyään se toimii lapsenvahtina ja nuoria kasvattaa netti oven takana, jossa lukee: Aikuisilta Pääsy Kielletty.
Biologinen rytmi on jokaisella omansa, mutta onhan sen säätely mahdollista ja tahdonalaista. Varhaisia heräämisiä voi auttaa rauhoittamalla iltaa ja päiväjärjestyksestä voi itse pitää kiinni. Selvähän se, että muutaman tunnin uni ei jaksa pitää vireystasoa, jota tehokkaaseen oppimiseen tai työntekoon tarvitaan. Hyvä on, että erilaisia harrastuksia tuetaan, mutta lepo on aliarvostettua monissa perheissä.
.
”Monien yhdistysten elinvoimaisin toimintamuoto on kokous, kuolettava tilaisuus, jossa istutaan pöydän ympärillä ja haukotellaan sisäisesti. ’Järjestötoiminnan tarkoitus on järjestötoiminta’, luki eräässä kuvassa, jota kauan sitten vielä luulin vitsiksi. Toinen vaihtoehto on epämääräinen rähinä. Yhdistystoimintaan valikoituu aina jokunen tyyppi, joka saa tyydytystä riitelemisestä, oli aihe mikä hyvänsä.Jos rähinöintitarve ei tyydyty työelämässä, yhdistyksiä riittää ja niissä valta-asemiin pääsee demokratiavajeen turvin helpommin kuin töissä.”
Päivän sitaatti; Johanna Korhonen, Helsingin Sanomissa tänään
Ajaessamme Lapsuusmaalle ja takaisin huomaan tarkkailevani tienvarsien laajoilla peltoaukeilla meneillään olevia maataloustöitä. Ihailen, miten kauniisti maamiehen traktorin aura kääntää peltoa, josta sato oli korjattu. Muistelen ennen olleen jopa kilpailuja, joissa palkittiin taitavin kyntäjä. Toinen tietää, että kyntömestaruudesta kilpaillaan vielä nykyäänkin.
Elin lapsuuttani maaseudulla 1900-luvun puolivälin paikkeilla. Elämä kulki syvästi luonnon rytmissä. Työt seurasivat toisiaan vuosisataisessa jatkumossa: kevät toivoo ja kylvää, kesä siunaa sateella ja auringolla, syksy kiittää ja korjaa sadon. Talvi oli levollista aikaa. Isä huolsi koneita, teki metsätöitä ja rakenteli. Äiti neuloi, ompeli ja kutoi minkä taloustöiltä ehti. Ulkopuuhiin lähdettiin päivän valostuessa ja palattiin hämärissä.
Tuossa ajassa on varmaan juuret sille, miten vahvasti yhä elän luonnon vuodenajat ja niiden vaihtumisen. Vaikka ei ole viljeltävää, ei edes kasvimaata tai puutarhaa, tietyt kotityöt on kaupungissa asujallakin. Keväällä ja syksyllä haluan pestä ikkunat, kesällä matot. Marja-aikaan pakastan ja hilloan. Syksyn tullen alan sytytellä kynttilöitä, lukea enemmän ja kuunnella musiikkia. Adventin aikaan mietin jo jouluvalmisteluja ja juhlaksi leivon ja laitan tietyt perinneherkut. Mikään pakko ei ole, tuntuu vain hyvältä tehdä niin.
Keskustelimme naisten torstaimeetingissä miten syksy meihin vaikuttaa. Sukulaissieluinen sanoi rakastavansa syksyä ja olevansa elementissään, kun säät alkavat viilentyä ja lehtipuut purskahtavat väreihin. Toinen kertoi elävänsä melankoliaviikkoja, hän oli tiedostanut hämmennystä ja surua, joka liittyy vuosien takaiseen menetykseen. Joku nukkuisi mieluiten talviunta marraskuusta maaliskuulle. Jonkun on ihan pakko päästä kaamoksen keskeltä etelän aurinkoon välillä ja ottaa kotonakin kirkasvalohoitoa.
Tunnelmilla on juurensa. Kun ne tunnistaa, ei ole hukassa melankoliaviikoillakaan.
” Vanhuksille syötetään liian voimakkaita lääkkeitä ja monia lääkkeitä yhtä aikaa eikä tunneta niiden haitallisia yhteisvaikutuksia. Koulutus on puutteellinen, ei opeteta katsomaan kokonaistilannetta. Lääkkeet vaikuttavat vanhukseen eri tavalla kuin keski-ikäiseen. Eihän kukaan määrää samaa annosta lääkettä kolmivuotiaalle lapselle kuin aikuiselle, mutta vanhuksille annetaan. Vanhus on hauras, maksan ja munuaisten toiminta on hidastunut. Etenkin keskushermoston kautta vaikuttavat kipu- ja psyykenlääkkeet vaikuttavat vanhukseen voimakkaammin ja lääkkeen haitat korostuvat. ”
*Professori Sirkka-Liisa Kivelä Suomen Kuvalehden 38/2009 haastattelussa
Viikonloppu on ollut eräänlaista tunnevuoristorataa. Ystävätapaaminen ja Pikkuritarin mummolapäivä toivat suurta iloa. Sitten väliin pääsi livahtamaan surkufiiliksiä. Itketti, oli ikävä tärkeitä ja rakkaita, joita harvaan näkee. Tajusin äärimmäisten tunteidenkin olevan yhä olemassa, vaikka elämä on enimmälti rauhaisaa ja positiivista.
Pikkuritarilla oli mummolapäivä lauantaina. Ihmettelimme mitä kaikkea uutta yhdentoista kuukauden ikään ehtinyt vesseli olikaan ottanut haltuunsa. Ensimmäiset askeleet hän otti kuukausi sitten ja nyt viipottaa jo kaikkialla. Mummeli ja Vaari osallistuvat vuoronperään tutkimusretkiin siirtelemällä särkyviä pikku esineitä pienten sormien ulottuvilta ylemmäs ja ennakoimalla vaaran paikat. Ihastelimme Pikkuritarin omankielistä laulelua, jossa erottui puhtaita duuriterssejä. Muskarissa on käyty ja kotona laulettu.
Eilen illalla olimme konsertissa, jossa Esikoinen soitti tällä kertaa solistina. Hyvältä tuntui kuulla miten hän on kehittynyt ilmaisussaan. Opettajalla ja orkesterisoittajalla ei solistiselle puolelle jää paljon tilaa muusikkoperheessä, jossa Pikkuritarin tahdissa paljolti arkea sompaillaan. On tärkeää, ettei oma ammatillinen kehitys pysähdy.
Mielessä läikkyy ajatus elämän virtaavuudesta. Henkilökohtaisia pysäytyksiä, pyörteitä tai patoumia syntyy, aika ajoin itse kukin ohjautuu sivummalle, päätyy ehkä suvantoon, mutta iso virta ei pysähdy eikä odota. Se on merkillisellä tavalla myös lohdullinen ajatus.
Meitä on kuusi naista, iältämme 60+, toisillemme uusia tuttavuuksia. Kokosimme ryhmän teemalla ’Uutta elämää-n’. Muutaman kerran on vasta oltu koolla ja nyt jo tuntuu siltä, että mottohan voisi olla myös ’ulos omista nurkista!’. Mökkiytyminen käy niin helposti työelämästä väsyneenä eläköityvälle. Siinä on masentumisen vaara. Tiedättehän: kyllä kiinnostaisi, mutta yksin ei tule lähdettyä…
Eilen olimme kaupunkimme taidemuseossa, jonka syysnäyttely sai meidät pohtimaan yhdessä muun muassa tatuointeja ja lävistyksiä, koulusurmia ja viidettä käskyä, kehitysmaiden lasten riistoa, sävellyksen ja sovituksen osuutta musiikkikappaleessa, tietokonekuvan muuntamista maalaustaiteeksi ja uhattuna olemisen piinaa ja uhkaamisen raskautta. – Ei mikään turha reissu, totesi yksi meistä kaikkien tunnelmat tiivistäen.
Viime kerran kokoontumisessa kerroimme mitä uutta itse kullekin oli tapahtunut. Pehmoeläinten avulla haeskelimme tuntumaa pelkoihimme ja niiden kääntämiseen voimaksi. Onnellisuuden esteethän ovat pohjimmiltaan oman nahkamme sisällä eikä jossain toisessa ihmisessä tai olosuhteissa. Piilolihastemme voimia etsiskelimme Pilates-liikkeiden avulla. Ja huumori kuuluu kokousreseptiimme tärkeänä osana. Itselleen nauramisen jaloa taitoa opetellaan porukalla.
Saimme täksi syksyksi mainiot kausikorttipaikat HKO:n klassikkosarjaan. Viime torstaina kuulimme Arvo Pärtin mietiskelevän Laminenten ja Brahmsin energisen ja viihtyisän ensimmäisen sinfonian, sen, johon säveltäjä sisällytti aihelmia Beethoovenin yhdeksännen Oodista ilolle. Hyvillä mielin palasimme konsertista.
Lahdessa oli viime viikolla Sibelius-festivaali. Olimme varanneet liput lauantain konserttiin, joten viime viikosta tulikin meille oikein klassikkojuhlaa. Oli kaunista, lähdimme jo puolipäivän aikaan kotoa. Kuljeskelimme satamarantaa ja päädyimme syömään ravintola Casselin herkullisen festivaalimenun, jonka pääruuaksi valitsimme poronselykset. Että voi olla taivaallista ruokaa – eikä ihme, huomasimme, että ravintolalla on oikein ’rotissöörikilvet’ seinällään.
On tullut harvoin käytyä Lahdessa minkään vuoksi. Näillä main sitä lähtee kulttuurin perään yleensä aina pääkaupunkiin, kun se on tuossa lähinnä ylivoimaisesti monipuolisimpine tarjontoineen. Harmittaa nyt. Olimme siis ensi kertaa Lahden Sibelius-talossa, joka on kuulu sekä ainutlaatuisesta puuarkkitehtuuristaan että loistavasta akustiikastaan. Siellä tajusi kirkkaasti, miten musiikki voi soida oikeassa akustiikassa ja että orkesterin soitinryhmien osuudet voi kuulla.
Lahtelaisia voi kadehtia hyvästä syystä. Kyllä kahden päivän välein kuullussa musiikissa oli niin selkeästi havaittava ero. Finlandiatalon sumea akustiikka on ollut muusikoiden ja kuulijoiden murheena kymmenet vuodet. Talo on toki hienolla paikalla ja klassisen kaunis, mutta pahimmillaan musiikki siellä puuroutuu ja soi hyvin epätasaisesti paikasta riippuen. Ei ihme, että uutta musiikkitaloa on odotettu hartaasti ja suurin toivein.
Lahden Sibelius-konsertin päätti ylimääräisenä kuultu Finlandia. Sarasteen nopeatempoinen tulkinta oli kuin raikas vesiputous. Suomalaisen sielun Sibelius saa aina sykkimään ja kyllä Finlandian sävelet nostivat kansainvälisenkin yleisön lopuksi seisten aplodeeraamaan.
Taas on meneillään yksi hyvä yritys kohentaa tavallisten suomalaisten elämänlaatua. Eipä näitä ole koskaan liikaa. Media pitää esillä pääasiassa kamaluuksia, ikävyyksiä, onnettomuuksia ja huono-osaisuutta. On hyvä, että taas tehdään silläkin rintamalla jotain positiivista. Muutosvalmentajat saavat töitä ja ihmiset motivaatiota työskennellä itse elämänsä eteen.
Menin sitten tekemään testin. Tunnen itseni keskimäärin onnellisimmaksi koko tähän astisen elämäni aikana. Tottakai onnellisia hetkiä on ollut paljon pitkin matkaa: huippuina koulun, ammatti- ja jatko-opintojen onnistunut päätös, rakastumiset ja rakkaussuhde, lasten syntymät ja heidän elämänsä merkkihetket. Keskimääräinen onnellisuus rakentuu tällä hetkellä eniten arjen tyytyväisyystekijöistä, joita on runsaasti sekä ilonaiheista, joista kestoykkösenä on lapsenlapsi.
Testi paljasti, että vaikka lienen onnellisempi kuin ikätoverit keskimäärin ovat, kehittämisen varaa löytyy erityisesti fyysisen kunnon alueella. Liikunnallisia rajoitteita on ja tulee olemaan, sen olen jo hyväksynyt, mutta voisin vielä kohentaa yleistä hyvinvointia. Lupaan itselleni, että teen voitavani. Jos en voikaan juosta, voin kävellä, pyöräillä, uida ja tehdä lihaskuntoliikkeitä. Jos en voi liikkua vauhdilla, voin liikkua hitaammin. Ja voittaakseni lähtökitkan, voin etsiä iloa tuottavaa liikuntaa.
Ylämäkeen ei vauhti kasva toisen työntämällä. On haettava oma vauhti. Aloittaa voi raivaamalla esteet onnen polulta. Potkua ja tsemppiä voi toisiltaan saada, siksi tätä peliä nyt pelataan tv-kameroiden edessä ja nettisivuston avulla. Ollaanhan kaikki mukana?
” Suuret ikäluokat ovat aiheuttaneet työikäisvajeen. Maan johto elää taas muissa maailmoissa: koko terveysaparaatti tähtää pidentämään elinikää. Mitä hullua, kun ei osata edes muistia säilyttää. Virallisen terveyspolitiikan tulisi katsoa totuutta silmiin. Vanhuutta on lyhennettävä, ei suinkaan pidennettävä. – – – Läskit tupakoivat juoppolallimummot ansaitsevat valtionpalkinnon. Terveysjeesukset neuvokoot meitä turhakkeita elämään iloisesti mutta lyhyesti.
*Kaari Utrio, kolumnissaan ET-lehdessä n:o 14/2009
|
|
