Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa..
Syitäkin löytyy. Enstekskin helle mehuttaa. Toisekseen on ollut kesäflunssa epämääräisesti tulollaan, mutta ei puhjennut tuo inhuus sentään täysillä. Mokoman kanssa ei auta muu kuin maltti, antaa elimistölle rauhaa pöpöläisen nujerrukseen. Illalla kastellaan pihan kukat ja päivät ihaillaan niiden kauneutta. Siinä kaikki. Nyt.
?
Virkistyin heti paikalla kun tuli viileämpää. En kertakaikkiaan ole helleihmisiä, vaikka lämmöstä nautinkin. En koskaan ’ota aurinkoa’ ja etsiydyn varjoon aina kun voin. Ei se mikään periaatekysymys ole, tuntuu vain paremmalta niin.
Menneenä aamuna nousin tuntia varhemmin kuin tavallisesti. Siitäkö johtui, että sain enemmän aikaan kuin olin ajatellut. Tavanomaisen ruuanlaiton ja pyykin lisäksi ompelin kahteen pöytäliinaan käänteet, korjailin uutta ja vanhaa vaatetta ja pesin oleskelutilan ikkunat. Jossain välissä tuli lehdetkin luettua ja loikoiltua tovin kirjan kera. Toinen käväisi kaupungissa asioilla, tuli kaupan kautta kotiin ja maalasi uusitun pihavajan seinät. Aidan maalausta riittää moneksi päiväksi.
Toivon, että tällä tai tulevalla viikolla voimme vielä kerran käydä matonpesussa ja järjestää vajan sisältäkin. Ne ovat kesäpuuhia, jotka riippuvat säästä. Ennusteet näyttävät epävakaista. Sen mukaan eletään miten on. Kesäsydämellä on mukavaa puuhastella kotona, kun lomanviettäjät tungeksivat yltympäriinsä. Elokuulla kun muitten meno hiukan hiljenee, on hyvä aika eläkeläisten reissailla.
En käsitä miksi hoetaan: eläkeläisillä vasta kamala kiire on. Onko? Näyttämisen haluako se, että pitää ehtiä kaikkialle mihin ennenkin ja vielä sinne, mihin ennen ei? Ohjelmaa ja tekemistä on tietysti tarjolla. Voihan valita poiskin; puuhata jaksamisen mukaan ja osallistua virkistyksekseen.
Olen seurannut kahta erilaista, kiehtovaa kasvutarinaa. Nelonen on esittänyt uusintana Pientä Runotyttöä ja Yle-Teema kaksiosaisena saksalaista elokuvaa Kätketyt sanat.
Montgomeryn Runotyttö-kirjat olivat merkittävimpiä varhaisia lukuelämyksiäni. Emilian tarina sijoittui tyystin toisenlaiseen ympäristöön ja eri vuosikymmenille kuin oma lapsuuteni, niinpä siinä oli romanttista hohdetta. Television kanadalaissarjan Emily, Martha MacIsaac on tuntunut juuri oikealta rooliinsa. Romaanien runsaasta materiaalista sarjaan on poimittu draamallisesti herkullisimmat tapahtumat. Emilyn ohella upeaa roolityötä ovat tehneet Susan Clark Elisabet-tätinä ja Sheila McCarthy Laura-tätinä. Sen sijaan elokuvan Jimmy-serkku on ollut minusta erilainen kuin kirjan luoma mielikuva.
Hildegardin tarina taas on tuntunut arkisemmalta ja siten tutummalta. Päähenkilön lapsuutta sodanjälkeisessä ajassa leimaa köyhyys. Vaikka tarinan Hildegard elää toisessa kulttuurissa ja hyvinkin erilaisessa perheessä, samana vuonna syntyneen tytön tarina koskettaa. On tuntunut ahdistavalta katsella Hildegardin kohtelua kotonaan. Mietin hänen vanhempiensa käsittämätöntä julmuutta ja kyvyttömyyttä ymmärtää erilaista lasta. Kovaehtoisen elämän ja sodan traumatisoima isä näyttäytyy suorastaan hirviömäisenä. Elokuvassa Hildegardin isoisä toimii lempeänä vastavoimana. Se kertoo kauniisti, miten elintärkeä lapsen kasvulle on yksikin ymmärtävä aikuinen.
Erilaisen, lahjakkaan ja kaltoinkohdellun lapsen tarina on elokuvien ja romaanien lempiaiheita. Mitenpä tavallisen onnellisesta ja tasapainoisesta lapsuudesta suurta draamaa saisi. Jokaisen lapsen kasvuvaiheisiin sisältyy jokin määrä koettua epäoikeudenmukaisuutta ja ymmärtämättömyyttä aikuisten taholta sekä vertaisryhmän nokkimista. Parhaimmillaan koettu toimii kuitenkin mahdollisuutena kehittää elämän vaatimia valmiuksia ja sosiaalisia taitoja.
Tarinat yhdistävät sukupolvien naisia; äideissä ja mummoissa ovat tallella menneiden tyttöaikojen kokemukset.
?
Kuopus kävi saunassa ja oleilemassa viikonlopun lomansa alkajaisiksi. Kesälomasuunnitelmissa on pitkänmatkan lentoja. Hän haluaa käydä ihmettelemässä merentakaista meininkiä. Tämäkin keskustelunpätkä käytiin pitempien puheiden lomassa.
– Kai sinä kävit äänestämässä?
– En tosiaankaan.
– Etkö löytänyt ehdokasta?
– Ei kiinnosta.
– Ei se nyt sentään ihan sama ole kuka turhapuro meitä EU-parlamentissa edustaa, kyllä sen luulisi kiinnostavan jokaista veronmaksajaa…jne blaablaablaa…
– ( kohottaa kulmiaan, pyöristää silmänsä suuriksi, hymyilee hiukan ja ravistaa hitaasti päätään…)
– Okei. Antaa olla. (Onneksi hän ei taputa päälaelle kuitenkaan…)
Mikä siinä on, kun nuoria ei kiinnosta? Onko ihme, kun ikäpeikot vain äänestää, että tulos on mikä on? Vaalien tiedotus oli tosi kehnoa, vasta äänestyskopissa selvisi ehdokkaan numero, kun aikani listaa selasin. Television vaalien tulosohjelmakin oli tylsintä mitä kuvitella saattaa. Ja jälkiviisastelua piisaa pitkin viikkoa.
Aamulla hiusmuotoilijani kysäisi tukkaani tuivertaessaan mitä lomasuunnitelmia meillä on. Saman tien hän muisti: ai niin, mutta teillähän onkin nyt molemmilla pelkkää lomaa. – On suunnitelmia, on unelmia ja on remonttia, vastasin. Unelmia pitää helliä, niistä ne suunnitelmat kehrääntyy. Remonttiahan riittää aina.
Kaikenmoisen kesäpuuhan keskellä tekee pieni arkinenkin irtiotto oikein hyvää. Ajoimme Naantaliin, yhteen viehättävimmistä kesäkaupungeista. Söimme rannan tuntumassa herkkuannokset perinneruokaa, perunamuussia ja silakkapihvejä. Ihanasti ravittuna nousimme vanhaan luostarikirkkoon musiikkijuhlien juhlakonserttiin. Presidentti ja rouva Koivisto sekä rouva Ahtisaari näkyivät juhlistavan tilaisuutta läsnäolollaan.
Joseph Haydnin G-duuri-jousikvartetto Fine Arts Quartetin esittämänä soi kauniisti, mutta intohimottomasti. Bohuslav Martinún sonaatin (n:o 2) sellolle ja pianolle kuulin ensi kertaa, Arto Noraksen ja Ralf Gothonin huima tulkinta tarjosi ehdottoman elämyksen. Felix Mendelssohnin Oktetto pyyhki mielestä viimeisetkin arkiset mietteet. Tässä upeiden muusikoiden kokoonpanossa soittivat mm. nuoret viulistimme Elina Vähälä ja Jaakko Kuusisto.
Paluumatkalla mietin, mikä tekee Naantalin musiikkijuhlien konsertit aina niin erityisellä tavalla sielua ravitseviksi. Loistavia muusikoitahan on monilla musiikkijuhlilla ja hienoja konserttisaleja riittää. Voisiko se jokin olla tuo ikivanha temppeli, jonka akustisesti niin lämmin ja rikas holvisto soittajaa ja kuulijaa nöyrästi puhuttelee.
Saatan nykyään liikkua joskus kaupungilla aamupäivällä. Olen pannut merkille, että silloin näkee originelleja kanssakulkijoita. Heidät havaitsee, koska väkeä on ylimalkaan vähemmän. Neljän jälkeen, jolloin standardityöaika (8-16) päättyy, kaupungin kaduille, liikennevälineisiin ja kauppoihin tulvahtavat asiallisesti pukeutuneet, ostokykyiset ja kiireiset työikäiset salkkuineen, läppäreineen ja kasseineen.
Taannoin tallustelin leppäkerttureppu olalla pääkaupungin rautatieasemalta Kampin keskuksen ohi Tennispalatsin suuntaan ennen yhtätoista. Näin kerjääviä romanialaisia polvillaan, ikääntyneen naisen minihameessa lepattavat legginsit luisten säärten suojana, miehen nahkaisessa täyspitkässä mustassa takissa ja lierihatussa, 4XL-kokoiseen aniliininpunaiseen takkiin ja kireisiin farkkuihin ahtautuneen naisen ja jonkun opettajan luokasta eksyneet kalkkikasvoiset goottitytöt. Katujen vakiokalustoon varmaan kuuluvat yksin tai porukassa liikkuvat sänkileukaiset resupekat epämääräinen lippalakki tahmaisen kuontalon peittona ja eväskassi kilisten. Niin – ja ne elämästään eksyneet vanhat naiset nyssäköineen, omaisuus mukana varkaiden pelosta.
Voi sanoa, että satunnaiset reitille osuneet vastaantulijat eivät kaiken kaikkiaan olleet mikään standardijoukko, mutta mainitut erottuivat siitäkin. Olisiko kukaan huomannut minua, mietin nyt. Pienehkö nainen tummansinisessä hupparissa, vaaleanharmaissa farkuissa? Jos ei reppua olisi ollut, taitaisin olla siniharmaata massaa…
Näkymä Aleksilla, Espalla tai Stockmannilla, satamassa laivojen tuloaikaan tai lähiöiden ostareilla olisi ollut toisenlainen. Kaupunki elää ihmisissään, ihmiset kaupungissaan.
Aurinkoiset kevätpäivät tuntuvat valuvan hukkaan, kun ei jaksa ryhtyä mihinkään. Tauti on sitkas. Voi tätä painavaa väsymystä, joka tahmauttaa liikkeelle lähtemisen yrityksetkin. Eilen sain viimein rapsutettua pihaa. Työ ei ollut iso eikä raskaskaan, mutta voimille otti. Toinen sanoi kasoja korjatessaan, että on toivotonta yrittää hillitä naista, jota kevätpuuhat polttelevat.
Huominen kääntyy toukokuuksi. Odotan kotikadun koivujen pelmahtavan ihanaan vehreyteensä milloin tahansa. Syreenin lehtisilmut paisuvat päivä päivältä. Sinivuokot, krookukset, helmilijat, scillat ja käenrieskat ovat ilakoineet jo viikon pihassa. Kohta on valkovuokkojen ja tulppaanien vuoro. Perennatkin heräilevät talviunestaan.
Pihaorava nauratti meitä juoksemalla ylös vaahteraan poronsarvi suussa. Tosiaan! Siellä se istui oksanhaarukassa ja järsi saalistaan. Olemmekin ihmetelleet, miten Lapin erämaasta löytynyt sarvi kutistuu vuosi vuodelta ja putoilee maahan paikaltaan kelo-oksan viereltä tuon tuostakin. Syy selvisi. Lapinhulluus tarttuu.
Jaa, vappu. Ehkä otetaan lasilliset simaa ja omatekoisia churroja kotipihan aurinkoterassilla. Ehkä Toinen soittaa nostalgisen Retuperä-levynsä. Ehkä ponnistaudumme vappulounaalle jonnekin, missä saa tuoretta parsaa. Ehkä käyskentelemme veden tuntumaan nuuhkimaan kevättä. Eleetöntä vappua, vähistä aineista.
Kauniit keväiset päivät ovat lipuneet ohitse kuumesumussa. En ole jaksanut ottaa luonnossa tarjolla olevaa iloa vastaan enkä liioin harmitella pihapuuhia, pesua odottavia ikkunoita tai muuta ajankohtaisaskaretta. Flunssattoman syksyn ja talven jälkeen oli arvattavissa, että matka saattaa sekoittaa elimistön puolustussysteemit. Niin kävi viime keväänäkin.
Olen juonut litroittain lämpimiä ja viileitä, lojunut puoliunessa vuoteella, yrittänyt välillä lukea, käynyt kirjoittamassa pätkän kerrallaan matkatarinaa. Buranalla olen hillinnyt särkyä. Viides kuumepäivä oli pahin, lienen nukkunut koko päivän, kun en siitä paljon muista. Sen jälkeen tapahtui yöllä käänne ja kuume laski. Toinen selvisi matkan jälkilaskusta kolmessa päivässä ja kuumeetta, minä joudun näköjään käymään pitkän kaavan mukaan. Mutta voiton puolella ollaan.
Matkalta kotiuduttua lähdimme kohta Lapsuusmaalle äitiä katsomaan. Siellä kuume alkoi nousta. Miten ihmeessä tämän viimein sisäistäisi: palautumisaikaa pitää olla näillä kymmenillä.
Vajaa? Vanha? Outo? Yksilö.
Kerran viikossa ilmestyvä Kotimaa-lehti on luterilaisen kirkon ääni. Lehdellä on journalistista kunnianhimoa. Se pyrkii pitämään esillä ajassa olevia asioita, tarttumaan haastaviinkin teemoihin ja olemaan tasapuolinen eri ajatussuuntien näkemyksiä esiin tuodessaan. Tämänpäiväinen lehti otti kantaa mm. piispojen parisuhdemietintöön, kirkon esitykseen yhteisöveron aleneman korvaamisesta ja presidenttifoorumin keskusteluun.
Etusivulle on vedetty otsikko: Eletäänkö kirkossa niin kuin opetetaan? Lukija hämmästyy painotusta, kysymys näyttää olevan oikeastaan kirkossa käymisestä, sunnuntain messuun osallistumisesta. Asiaa oli oikein tutkittu ja vertailussa olivat rinnakkain nuorisotyönohjaajat ja papit. Vastausvaihtoehdot olivat ylimalkaisia, mitä esimerkiksi tarkoittanee ’silloin tällöin’ tai ’melko usein’ kirkossa käyminen. Kummastakin ryhmästä löytyi muutama prosentti niitä, jotka eivät käy ’koskaan’ kirkossa.
Ryhmien mainitsemat perustelut osallistumattomuudelle kuulostavat entisen kollegan korvissa aikalailla tutuilta. Siinä on työn painottumista viikonloppuihin (leirit, retket ja tapahtumat), varhaista messuaikaa, perheelle omistettuja vapaita. Papeilla varmaan vaikuttaa myös vuorossa olevan työtoverin liian tutuksi tullut naama. Kotimaa ei tutkinut kanttoreiden, diakoniatyöntekijöiden tai lapsityöntekijöiden osallistumista. Mitähän selityksiä heillä olisi.
Opetuksen ja esimerkin ristiriidasta on kysymys. Miksi yhä edelleen opetetaan, että jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, kun kirkon työntekijätkään eivät siihen osallistu säännöllisesti? Aktiiviseurakuntalaisista jotkut käyvät joka sunnuntai messussa ja panevat myös merkille, ettei työntekijöitä kirkossa juuri näy silloin, kun eivät ole työvuorossa.
Omassa kotiseurakunnassani on tasan yksi pappi, joka osallistuu säännöllisesti messuun vapaallaankin perheineen. Muut ehkä kuuluvat ryhmään silloin tällöin tai milloin mitenkin, jos ollenkaan. Olen tavannut kerran papin, joka totesi kylmän kategorisesti: kaikki syyt olla osallistumatta messuun ovat tekosyitä. Omaa osallistumistani voisin luonnehtia nykyään niin, että käyn silloin kun tunnen tarvetta. Eikä selityksiä tarvita.
|
|
