Marraskuussa ihmiselle saattaa tulla sumuisia päiviä, joista puuttuu toiveikas elämänliike. Nokkansa jos pihalle pistää, työntää vettä ja räntää suut silmät täyteen. Aamu on pimeä, päivä hämärä, ilta ja yö kuin mörön kita.  Elämä on yhtä meinaamista. Mikä jäi tekemättä viime kuussa, on sitä vieläkin ja sitten se on jo myöhäistä.

Oijoi, miten  ihminen vielä syyskuussa onkaan innokas ja energinen kuin pieni saparopyllypossu. Tonkii kausiohjelmia,  ruksaa ja ympyröi, selailee kalenteria, varaa lippuja. Kutsuu itsensä kylään ja toisen käymään. Leipoo ja säilöö hikeä karpaloiden.  Varaisi varmaan vaikka matkan Honoluluun, jos ei alkaisi tulla jo ajasta ja rahasta tiukkaa.

Nyt on sitten keksitty, että marraskuusta voi selvitä valostamalla korvien väliä lampuilla. Tähän asti kirkasvalolla on hoideltu käpyrauhasen valovajetta vain silmien kautta. Korvalamppu toimiikin, sotkee ainakin ihmisen unirytmin, kenties muutakin. Jos on taipumusta ylienergisyyteeen, saattaa vauhti kiihtyä yli kohtuuden, jos liikaa valostaa.

En muista nuorena tai myöhempinäkään työelämän vuosina kärsineeni pahemmin marrasmatalasta, vaikka eihän tietysti ollut hauskaa lähteä ja tulla pimeällä. Aloitin syyskuulla vitamiinien syönnin ja flunssaa oli harvoin. Jos siltä tuntui, lähdettiin eteläiseen ilmansuuntaan syyslomaviikolla.

Nyt taas on aikaa nukkua pimeät aamut ja kotoilla iltapimeät kynttilöin takkatulen ääressä. Voi myötäillä vuodenajan periolemusta tietäen, että pimeä on pimeää vain lyhyen aikaa. Lumen valo ja kevät sen pian voittaa.

Marraskuun kymmenennen päivän aamu.  Viistoa valoa, pitkiä varjoja. Pensasaita ja ruoho kimaltavat huurteessa. Yöllä ovat kesän viimeiset kukat jäätyneet pihassa. Ystävä soittaa, haluaa kuulla miten on. Olen alkanut nähdä unia viime viikkojen tapahtumista.

Päivällä käyn taas labrassa. Kävelemme yhdessä terveyskeskukseen ja takaisin.  Samalla haemme influenssarokotuksen. Olen läsnä maailmassani taas, tunnen, koen, näen. Ruoka maistuu, jopa kahvia tekee mieli pitkästä aikaa.

Miten syvällä lienen käynytkään voimattomuuden ja kivun syövereissä. Olenko elänyt, vain yrittänyt jaksaa päivästä toiseen. Nyt tunnen, miten energia palaa jäseniin. Jokainen päivä antaa varovaista tervehtymisen iloa. Ajatus selkeytyy.

Tällaisen heikkouden ja totaalisen voimattomuuden kokemus on elämässäni uusi. Opin siitä. Ehkä se kasvattaa kärsivällisyyttä, luo kiitollisuutta, vahvistaa luottamusta Jumalaan.   

Oliko kesää, ehkä hetkittäin, jokunen päivä. Muistinsirpaleissa Pikkuritari askaroi vesikannujen kanssa Vaarilan pihassa, Murunen hykerteli äitinsä ja isänsä sylistä Mummelille ja Vaari sai pitää sylissäkin. Oli kuumia päiviä, väsynyttä odottelua, aaltoilevia kipuja ja huonoa oloa. Kesä näyttää harmaalta sumulta taakse katsoen.

Oliko syksyäkään, oli syyskuun värit ainakin. Voin lähes normaalisti sappitiehytkiven poiston jälkeen ja edelleen kahden operaation jonossa. Sitten tuli lokakuu ja kauhistuttava kipuhelvetti paukahti nokareesta suppilovahveropiirakkaa. Päivystyskäyntejä, kaksi viikkoa yhtä kipua, pahaa oloa, lopulta jatkuvaa kuumetta. Lääkäriin, veriarvot ja antibioottiresepti.

Seuraavana aamuna, oliko se torstai, soi puhelin: ”Tule heti tänne terveysasemalle”. Hoitaja sanoi tulehdusarvojen olevan rajusti koholla. Lääkäri kirjoitti vieressä lähetettä. ”Nyt menet heti suoraan tästä sairaalaan, sinne on jo soitettu”. Toinen vei. Päivystyspolilla sama lääkäri Jekaterina kuin viimeksi. ”Te menette nyt osastolle. Tiputamme antibioottia suoneen ja saatte kipulääkettä. Tämä on hoidettava.”  

Perjantai. Päivystysosastolla huonosti nukutun yön jälkeen lääkäri Abdulla tuli vuoteeni viereen ja sanoi napakasti: ”Teidät leikataan päivystyksenä heti kun voidaan. Tämä tulehduskierre on saatava poikki.” Pelonsekaisia ajatuksia leikkausriskeistä, tilanteen pahenemisesta.  Sain iltapäivällä aivan ihanan hoitajan, joka ymmärsi viipyä, kuunnella, rohkaista. Rauhoituin.

Lauantai. Aamukierrolla osaston seniorilääkäri ja tohtori Abdulla tulivat yhdessä. ”Te menette nyt kirurgiselle osastolle. Kun veren hyytymisarvo saadaan turvalliselle tasolle, leikataan.” Kirurgisella osastolla omahoitajaksi tuli Jelena, kokenut ja turvallisen tuntuinen. Neljän naisen huoneessa oli 99-vuotias mummo, nuorehko nainen ja ikäiseni ystävällinen rouva, joka autteli mummoa ja minuakin missä vain voi. Esikoinen tuli käymään, antoi voimaa. Kuopuskin kävi, ikäväni laantui.

Sunnuntai. Aamukierrolla osastonlääkäri: ”Tänään leikataan, hyytymisarvo on hyvä.” Nukuin pätkittäin, tippa tippui. Iltapäivällä kolmen maissa hoitaja tuli hakemaan: ”Nyt sitten mennään.” Hissillä alas, mutkaisia käytäviä. Ei esilääkitystä, mutta täydellinen rauha. Kuin enkelivartio olisi kulkenut vierellä. Leikkaustiimi vastassa. ”Kohta te nukahdatte ja me ryhdymme töihin.”

Tunteja myöhemmin minua heräteltiin, lääkäri kertoi: ”Aloitimme tähystyksenä, mutta jouduimme avoleikkaukseen. Nyt se sappirakko on saatu pois.” Kuiskasin: kiitos. Osastolla lähetin Toiselle tekstiviestin: operaatio on ohi.

Maanantai. Kahden hoitajan turvin eka ylösnousu. Päivän kuntoilu: kahdesti vessaan.  Iltapäivällä tuli Toinen, uskaltauduin jo käytävälle hänen käsipuolessaan. Hän saattoi minut takaisin vuoteelle ja kääntyi lähtemään, kun tuli äkillinen raju pahoinvointi, filmi katkesi, putosin sängyltä lattiaan, hammas rikkoi huulen. Verta, hässäkkää.

Tiistai. Aamulla pääsin suihkuun kipulääkittynä, hoitaja päivysti oven takana. Ihana tunne jälkeen päin! Päivällä kuulin verhontakaiselle naapurille kerrottavan, että hänet viedään eristykseen, on löytynyt stafylococcus aureusta. Ei voi olla totta, ajattelin, tämäkin vielä. Mummolta ja minulta otettiin näytteet, ystävällinen rouva oli päässyt onnekseen kotiin.

Mietin mitä sairaalabakteeriepäilystä seuraa, minullahan on tuore leikkaushaava. Huonetta ja suihkutilaa desinfioitiin. Jäimme Mummon kanssa kahden huoneeseen.  Mummo oli levoton yöllä, soitin hänelle hoitajaa monta kertaa.

Keskiviikko. Saimme helpottavan tiedon, että kyseessä ei ollutkaan aureus vaan tavallinen stafylokokki, joka ei eristystä vaadi. Mummon ja minun näytteet olivat puhtaat. Huoneeseen tuli kaksi uutta potilasta, toinen teholta, toinen leikkaussalista. Sain ruokaa, aamulla puuroa, lounaaksi jotain keittoa, illalla mustikkasoppaa. Nesteytystippa otettiin pois, vain antibioottia tiputettiin kolmesti päivässä ja kipulääkkeet suun kautta. Toinen kävelytti käytävää käydessään.

Lähestyvän Pyhäinpäivän vuoksi hoitaja oli aamulla kysynyt haluaisimmeko viettää ehtoollishetken sairaalapastorin kanssa. Kolme meistä oli paikalla ja kaikki suhtautuivat  myönteisesti. Iltapäivällä sairaalapastori tuli huoneeseen. Neljäs potilas liittyi mukaamme  ja  koska oli vierailuaika, myös Toinen osallistui. Pyhä hetki keskellä sairaalan arkea jäi mieleen.

Torstai. Uusista huonenaapureista toinen oli monisairas, aluksi kovin kipeä. Viereiselle paikalle tuotu alkoi toipua hyvin tähystysleikkauksestaan. Mummon tilanne oli huono, hänelle yritettiin oloa helpottavaa toimenpidettä, mutta se ei onnistunut. Naapurit pääsivät kotiin ja minä aloin toivoa samaa. Sanottiin, että tulehdusarvon on vielä laskettava ennen kuin.

Perjantai. Tunsin oloni hyväksi ja kun tulehdusarvokin oli edellispäivästä tullut reippaasti alas, sain luvan lähteä kotiin. Reseptit, haavanhoito- ja muu ohjeistus käytiin omahoitajan kanssa läpi. Toista odotellessa pukeuduin ja keräsin tavarani. Mummo oli viety aamulla Meilahteen, ketään ei ollut hyvästeltävänä.

Hoitotiimi ansaitsee erityiskiitoksen. Sanoin osastonlääkärille: ”Jäin sitten henkiin”. Hän vastasi: ”Emme me sitä epäilleetkään”.  

Kävelin pyörävajalle ja otin rakkaan, pitkään palvelleen, kerran kolaroidunkin ja sitten korjatun valkoisen Cresentini lukkojen takaa, talutin pihasta yli kadun pyörätielle asti ja läksin ajelemaan terveyskeskukseen. Aamun raikkaus tuntui hyvältä kasvoilla, hiukan värisytti kuitenkin ohuessa pusakassa.  

Alamäen ja pensaiden peittämän mutkan jälkeen pyörätiellä oli yllättäen auto poikittain parkkipaikalta tulossa. Ehdin hiljentää vauhtia ja auto livahti pois edestä ajoradalle. Vaan auton takana olikin pyöräilijä odottamassa myös ajoradan yli pääsyä. Jarrutin täysillä, mutta enää en ehtinyt väistää. Takapyörää päin pläjähdin.

Minä: voi kauheeta, sattuiko sinuun, tuliko pyörään kolhu, ajoinko mä sittenkin liian lujaa, kun ei jarrutusmatka riittänyt, miksen ehtinyt väistää vasemmalle. Toinen nainen: anteeksi kamalasti, minä tässä olen poikittain tiellä, ei kai sinuun vain sattunut, mistä ihmeestä sinä ilmestyit, en yhtään huomannut…  Minä: et voinutkaan, kun se auto oli edessä…

Mikähän siinä, että kun kaksi naista törmää liikenteessä kumpikin syyttää itseään. Törmäys oli kuitenkin onneksi sen verran hiljainen, ettei kummallekaan tullut mitään vahinkoa. Päästiin näillä säikähdyksillä ja toivoteltiin parempaa päivän jatkoa toisillemme. Epärytminen sydämeni vain poukkoili vähän aikaa tavallistakin villimmin.   

Terveyteen liittyviin hoitoihini on kehkeytynyt oma rytminsä – kuten sydämeni lyönteihinkin.  Maanantaina ja torstaina käyn tk-laboratoriossa antamassa verinäytteen, tiistaina ja perjantaina yritän puhelintunnin aikana saada kiinni jonkun, joka voisi kertoa, mitä tulos merkitsee. Yritys sisältää tavallisesti pari kolme soittoa ja puhelin korvalla odottelua vähintään varttitunnin.

Jokin systeemissä ei muutenkaan täsmää. Nimittäin näytteenottopäivän annos  määritetään vasta soittopäivänä, siis jälkikäteen. Eikä keskeytystä saa olla. – No, itsekö se määrä pitää arvata, kysyn hoitajalta. – Eiei, otat edellisviikon mukaan ja lisäät tai vähennät sitten seuraavasta annoksesta, kun saat tietää määrät.

Minusta systeemi on käsittämättömän hankala. Viimeksi soittaessani sattui eka kertaa semmoinen hoitaja, joka alkoi ihmetellä samaa asiaa: miksi annostelua ei määritetä suoraan  seuraava näytepäivä mukaan lukien. – Mitäs, jos kysyisit lääkäriltä, ehdotin. Mietin pappa- ja  mummoparkoja, jotka lisäilevät ja vähentelevät annostuksia arviokaupalla. Pysyvätköhän  laskuissa.

Verensokerin määritykseen on kehitetty kätevä kotimittari, miksei hyytymisarvon mittaukseen? Potilaalla voisi olla taulukko, josta annostuksen voisi katsoa sen mukaan mitä arvo näyttää, säästyisi labrassa ramppaamiselta ja puhelimessa roikkumiseltakin.     

Maanantaina terveyskeskuksen laboratorion aulassa on aamuvarhaisesta täysistunto. Vapaita istumapaikkoja ei ole monta vielä puoli yhdeltätoistakaan, kun tulen paikalle. Tavallisesti pahin ruuhka on aamutunneilla, kun ravinnotta tulevat saapuvat sankoin joukoin saadakseen aamukahvinsa mahdollisimman pienellä viiveellä. Otan jonotuslapun (25 ennen minua) ja menen toiselle käytävälle, josta näkyy aulan jonotusnumerotaululle. Otan sieltäkin jonotuslapun, toimistoon, ja vahdin kahta jonopaikkaa.  

Toimistovuoro tulee ensin. Kerron hoitajalle, että tarvitsen poikkeuksellisesti lääkäriltä  koko viikoksi verenohennuslääkkeen annostuksen, koska en ole täällä loppuviikolla, kun normaalisti pitäisi olla taas kokeessa. – Mitenkähän se onnistuu, kun näitä arvoja nyt pitäisi tarkistaa kahdesti viikossa ja annostusta samaten, pähkäilee hoitaja. – No siksi juuri olen tässä nyt, että se onnistuisi.Selittäkää lääkärille.

Siirryn taas isoon aulaan jonottamaan. Vielä on seitsemän ennen minua. Hitaasti etenee. Kun pääsen sisään, ihmettelen ruuhkaa ja kysyn, mikä olisi viimeinen mahdollinen ajankohta tulla, että näyte ehtii saman päivän satsiin. – Yhteen mennessä riittää, sanoo hoitaja ja jatkaa, että tänään heillä on kahden työntekijän vajaus, siitä poikkeuksellinen hitaus.

Iltapäivällä kotona puhelimeni soi. (Mitä! tk:sta soitetaan! Potilaalle päin soittaminenhan ei kuulu heidän systeemiinsä, se on potilas, joka soittaa ja jonottaa.) Hoitaja hätäilee siellä, ettei ole saanut lääkäriltä kuin tämän päivän annostuksen. Hän ei voi ottaa vastuuta, jos lähden matkalle. – Mitä ihmeen vastuuta, en minä tänään lähde enkä mihinkään ulkomaille, toiselle paikkakunnalle vain. Minä kysyn teiltä huomenna, kuten  normaalistikin niitä annostuksia. Tehän olette kertonut, että verikokeiden tulokset  katsotaan seuraavana aamuna ja lääkäri määrittää niiden perusteella annostukset. Nyt vain pyysin niitä annostuksia koko viikoksi. Mikä on hätänä? – Kun teillä on ne pistoksetkin, on oltava varovainen. – Mitkä pistokset? Ei ole enää mitään pistoksia, aluesairaalan lääkärin ohjeen mukaan mennään tableteilla.

Mietin, miten tarkkaan olin varmistanut jatkohoidon kuviot sairaalasta lähtiessä, kirjallisena, pyytänyt vielä, että informoisivat tk:n lääkäriä, kerroin hoitavan lääkärin nimenkin. Nyt kävin toimistossa erikseen selittämässä poikkeustilanteen. Herrantähden, eivätkö ne kuuntele vai ymmärrä vai tiedon kulkuko tässä taas takkuaa? 

Työelämä ja usein omakin vaatimustaso edellyttää itsensä ylittämistä, kykyjensä äärirajoilla toimimista. Ajan ilmiön nimi on 110 prosenttia – sillä moni kehuu tekemisiään ja moni työnantaja sitä tuntuu vaativan. Vastarintaliike, downshifting, pyrkii hitauteen jarruttamalla menemisen ja tekemisen vauhtia ja määrää. Johonkin näiden väliin jää yksinkertaisen elämän reseptillä elävä: tekee mikä on tarpeen, minkä hyvin ehtii niin hyvin kuin taitaa ja sallii myös elämälle mahdollisuuden ihanasti yllättää.

Yllätyksiä voi myös järjestää, itselleenkin. Milloin olet viimeksi käynyt kokemassa tai näkemässä jotain itsellesi ihan uutta, tavallisesta poikkeavaa, erilaista? Ne totutut ja mieluisiksi tiedetyt on niin helppo valita silloin, kun jotain elämystä kaipaa. Vaatii uteliaisuutta ja tietoista vaivaa valita jotain muuta, edes joskus.

Pääkaupungissa vietetään juhlaviikkoja joka syksy. Tarjolla on vaikka minkälaista tilaisuutta yllättää itsensä. Me kävimme pietarilaisen teatteriryhmän vierailuesityksessä, jossa kymmenkunta taitavaa miimikkoa ja klovnia piti yleisöä näpeissään erilaisin sanattomin tarinanpätkin. Liikuttavaa, koskettavaa ja hauskaa! Yhteisten sanojen puute ei haitannut. Eleet ja ilmeet, ruumiinkieli on ihmisille yhteinen.  

Minä esimerkiksi en ole urheiluihminen. Millään tavalla. Harva laji kiinnostaa vähääkään. Mitähän tapahtuisi, jos yllättäisin itseni vaikkapa jalkapallopelin katsomosta?  

Leidiporukkamme tapasi toisensa kesätauon jälkeen Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan portilla, missä oli runsaasti remonttiin viittaavaa tarpeistoa tien tukkeena, mutta ei ketään töissä. Puutarhan etuosa vaikutti hoitamattomalta, melkein umpeen kasvaneelta. Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha on Suomen vanhin, alunperin Turkuun perustettu 1600-luvulla, sieltä siirretty nykyiseen paikkaansa 1829. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan yksi osa on Kumpulassa, sitä esiteltiinkin taannoin televisiossa.

Valoisassa ja avarassa takaosassa kukkivat myöhäiset kukat, eniten keltaista ja voimakasta violettia. Pensasruusut tuoksuivat ihanasti nuppuja, kukkia ja marjoja samoilla oksilla kantaen. Valkoisen Enkelinpasuunan valtavat kellot huojahtelivat päärakennuksen puoleisella rinteellä. Heinätuppaat aaltoilivat hopeanhohtoisina ja suihkulähteiden vesikaaret  välkähtelivät  auringossa. Puutarhan syksykin on kaunis omalla tavallaan. Siellä täällä istui penkillä kirjaa lukeva kaupunkilainen tai ystävykset vaimeasti keskustelemassa lehtimajan suojassa.

Poikkesimme myös kasvihuoneissa ihmettelemässä monen ilmastovyöhykkeen puita ja viherkasveja. Oli kiinnostavaa todeta mistä päin maailmaa ovat kotoisin tutut ruukkukukkamme pelargonia, paavalinkukka, syklaami ja monet muut. Lummehuoneessa oli vain pari kukkaa auki, kauneimpana valtavan kokoinen tulenpunaisena hehkuva varrellinen Intian lootus.  

En muuten tiennyt, että Kaisaniemenrannan puolella olevat puutalot, joista yhdessä on kesäkahvila, on siirretty paikalle 1990 Punavuoresta. Koska kahvila oli jo suljettu, suuntasimme Pitkänsillan yli Hakaniemen halliin, jonka syysrunsaat kasviskojut pursuivat tuoretta ja terveellistä syötävää. Yläkerrassakin oli niin paljon tavaraa, että oli suorastaan vaikea hahmottaa mitä kaikkea löytyykään. Emme olleet ostoksilla, mutta pakkohan minun oli ottaa se minulta puuttuva Merete Mazzarellan kirjoista, joka divaripinon päällimmäisenä osui silmiin. Muutaman euron hinnasta vielä annettiin pyytämättä alennus, kun semmoinen kampanja kuulemma oli menossa.

Kesäkuulumiset tuli vaihdettua ahtaassa ja kuumassa yläkahvilassa. Leidi S oli käynyt valtameren takana Kanadassa ja Yhdysvalloissa ja kertoili sikäläisestä elämänmenosta. Vaikuttavimpia  kokemuksia olivat olleet Niagaran putouksella ja Amishien asuinalueella käynnit. ”Mutta amerikkalaista elämäntapaa ei tule ikävä”, summasi Leidi S havaintojaan.

Operaation jälkeisenä aamuna käytiin samat rutiinit: verinäytteet, verenpaine, aamulääkkeet ja aamiaisliemet. Vartin yli kahdeksan lääkärin joukkue vyöryi kierrolle huoneeseemme. Lääkäri selosti minulle tekemänsä ERCP-tutkimuksen tuloksen paljastaneen sappirakossa olevan lisää kiviä tiehyeeseen kiilautuneen lisäksi, joten varsinainen sappirakon poisto on erikseen tehtävä lähitulevaisuudessa. Sitten hän totesi, että veriarvot olivat hyvät, joten vuotoa ei ole ilmennyt.  Muutama lääkitykseen ja jatkoon liittyvä yksityiskohta vielä ja ’paperit’ mukaan, sitten saa lähteä kotiin.

Kiertoporukkaan kuuluu osastonlääkäri, apulaislääkäri, vastaava hoitaja ja kunkin potilaan omahoitaja vähintään, myös opiskelijat, jos heitä on. Koko huonekunta tulee tietämään naapuriensa sairaudet ja hoitokuviot. Tämä lääkärinkiertorituaali on ikiaikainen ja sopii ihmetellä, ettei siinä ei ole väliä potilaan intimiteettisuojalla, jota muuten nykyään ankarasti vahditaan. Myös verinäytteen ottaja panee potilaan luettelemaan henkilötunnuksensa ääneen varmistaakseen, ettei näytteissä tule sekaannusta. Minä näytinkin ranneketta ja sanoin: katsopa tuosta.

Naisten sopiessa suihkuvuoroja pujahdin omiin vaatteisiini, soitin hakijalle, että saa tulla. Toinen oli vielä umpiunessa kotona ja hämmästyi: nytkö jo? Keräsin tavarani, toivottelin naisille paranemista ja hyvää syksyä ja poistuin osaston päivähuoneeseen lukemaan aamun Hesaria. Omahoitaja toi kohta ’paperit’: kopion toimenpideselostuksesta ja verikokeiden tuloksista (jotka olin pyytänyt) sekä jatkomääräykset. Kiittelin hyvästä hoidosta. Toinen ilmaantui hoputtamaan:  auto on sakkopaikalla. Ehdimme sopivasti alta pois, kun parkkipirkko jo kirjaili viereiseen autoon muistutusta.

Aamukahvit juotiin kotona, minäkin uskalsin juoda, pitkästä aikaa.

Iltapäivällä aloin jo pysyä hereillä. Lukemisesta ei kyllä tullut vielä mitään. Omahoitaja tarjoutui auttamaan ensimmäiselle vessareissulle, mutta sanoin selviäväni. Otin tukea tippatelineestä, joka rullasi kevyesti mukana. Huonetovereille tuotiin parin tunnin välein liemikuppeja, joita he tyhjentelivät hitaasti, sillä typistetty mahalaukku ei kuulemma ota vastaan desiä enempää kerralla. Minä sain juoda vettä vähän kerrallaan infuusionesteen lisäksi, kun ei pahoinvointia ollut.

Omahoitaja tuli kertomaan ennen vuoron vaihtumista, että kivi oli ollut niin tiukassa, että sappitiehyttä oli jouduttu leikkaamaan sisältä käsin. Vuotovaaran vuoksi verenpainetta ja hemoglobiiniarvoa seurattiin useita kertoja päivän aikana. Viereisen petin rouva totesi hoitajan mentyä, että olikin ihmetellyt, kun niin pian tulin takaisin ja olin kohta liikkeellä pirteänä. Vierailuaikaan huoneeseen tuli väkeä. Pyysin hoitajalta edestä napitettavan paidan ja kun Toinen tuli, läksimme kävelemään käytävälle.

Television kaukosäädintä sanottiin naisten kesken valtikaksi, sitä käytti vuorotellen kaksi naisista. Toosa oli auki koko päivän. Jossain vaiheessa siellä esiteltiin Helsingin uutta musiikkitaloa, joka kirvoitti valtikkarouvien kesken sananvaihtoa.

– Ihme laatikko, ruma oikeestaan, ku kattoo vaikka miltä suunnalta. Ja sisältä noin musta. Kuka sitä tarvii, noin kauheesti tyhjää tilaa. (nuorempi)
– Nii, ja kyllä se on maksanu hirveesti. Niinku se Kiasmakin siinä vieressä, eikä niissä paljo ketään käy, liputkin on niin kalliita, ettei yksinhuoltajalla ainakaan ole varaa. (vanhempi)

Ajattelin ennakkoluulojen syntymekanismia: jos itseä ei joku asia kiinnosta, herkästi sitä arvelee, ettei sitten muitakaan. Toinen ja minä haluamme ja ja tarvitsemme musiikkielämyksiä. Eikä me tosiaankaan olla ainoita konserttien vakikävijöitä, joka viikko on Finlandiassakin ollut satoja tai tuhat muuta konsertissa. Odotan suorastaan uteliaana, millaiselta sinfoniaorkesteri kuulostaa musiikkitalon oikeassa akustiikassa Finlandia-talon puurosoundin turruttamaan korvaan.  

Yhdeksän jälkeen televisio äänestettiin kiinni. Vedin verhoja sängyn ympärille, ettei valo paistaisi toisten silmiin. Yksi jo nukkui, nuorin rouva supisi puhelimeen, vanhempi ja minä luettiin kirjaa. Munron kertomukset kirjassa Viha, ystävyys, rakkaus olivat tarpeeksi kaukana sairaalan todellisuudesta. Kohta soi huoneessa ilmastoinnin, ylipaineaparaattien ja ihmisistä sekä  ylä- että alakautta purkautuvien äänien vaimea kakofonia.