Olen tutustunut pakon sanelemana potilaan ominaisuudessa kuluneena kesänä juhannuksesta lähtien kotikaupunkini terveyskeskuksen päivystykseen, supistettuun palveluun ja yhteistyöhön HUS:n eri yksiköiden välillä. Terveyskeskus, aluesairaala ja yliopistollinen keskussairaala hoitavat kukin omaa reviiriään. Aluesairaalan eri poliklinikat tutkivat kukin omaa viipalettaan potilaasta. Sähköiset yhteydet on keksitty, mutta tiedon kulku takkuaa.  Potilas saa rauhassa täytellä joka putiikkiin keltaisia tiedonvaihtoa koskevia lupalappuja, mutta kuulee toistuvasti: emme tiedä/emme pääse teitä koskeviin tiedostoihin.

Aluesairaalassa tapasin kiireisen kirurgin, joka selitti viidessä minuutissa, että magneettikuvassa näkyy sappitiehyeeseen juuttunut kivi, josta helvetilliset kivut ja veriarvojen hälytystila johtuu. Kivi on poistettava, mikä taas tapahtuu pääkaupungin yliopistollisessa keskussairaalassa, koska aluesairaalassa on kesäsupistuksia. Sähköinen lähete lähtee saman tien.  

Yliopistollisella klinikalla olin jo toimenpidepöydällä nukutusnappi oman peukaloni alla  valmiina (kokeiltavana oleva systeemi), kun nukutuslääkäri haki paikalle kollegan, kuulin matalaäänistä neuvottelua ja arvasin, että nyt on jokin ongelma. Eivät olleet tyytyväisiä sydänkäppyröihini monitorissa ja totesivat, että toimenpide on siirrettävä tulevaisuuteen. Minut lähetettiin ison kirjekuoren kanssa takaisin aluesairaalan päivystykseen sydänongelman hoitamiseksi ensin. 

Sisäistä mietintää ja käänteiden sulattelua riittää. Ramppaan terveyskeskuksessa, jonka kesäsupistukset ovat taas tältä erää ohi. Sain onnekseni tutun hoitajan myötävaikutuksella vastaanottoajan kokeneelle lääkärille, joka otti asiat tk:ssa hoitoonsa. Veriarvoja ja sydänfilmejä seurataan tiiviisti. Aluesairaalasta soitetaan minulle, lähetetään epikriisejä ja toimenpidesuunnitelmia, kysellään tilannetta. Minä kerron heille ja kerron tk:een päin.  

Potilas itse näkyy olevan taho, jonka on pidettävä lääketieteellisen mielenkiinnon kohteena olevat viipaleensa koossa, osattava kysyä, selittää, jopa informoida yhden yksikön suunnitelmista toiselle. Onnistuuhan se, jos potilaan pää toimii ja/tai hän tuntee alan asioita ja käytäntöjä ammattinsa perusteella. Vaan entäs jos ei?

Idästä lähtenyt Pendolino liukuu pehmeästi kaupungin asemalle hiukan etuajassa. Nainen astuu kakkosvaunuun ja paikkaansa etsiessään joutuu tungeksimaan ahtaalla käytävällä aina vaunun toiseen päähän asti. Hän näkee, että lippuun merkityllä ikkunapaikalla istuu nuori mies ja vierellä toinen, molemmat havaittavasti maistissa. Skinipää käytävän vieressä on ilman paitaa, muskelit pullistelevat ja tatuoinnit viestittävät omaa kieltään nuoren miehen arvomaailmasta. Nainen uumoilee vaikeuksia.

Kestää jonkin aikaa, ennen kuin nainen saa kaverukset ymmärtämään, että ikkunapaikka on varattu hänelle. Paikalla istuva nuorimies söhrää omaa lippuaan silmät puolitangossa, siinä selvitellään paikkanumeroita. Skinikaveri ärisee naiselle: no, etkö sä saatana nyt voi mennä johkin muualle. Nainen sanoo sävyisästi: juna näyttää täydeltä, ajattelin istua sillä paikalla, mikä lipussani on merkitty. Pahemmassa jurrissa olevalle valkenee viimein, että hänen paikkansa itse asiassa onkin samalla kohdalla käytävän toisella puolen. Joku siinä on varannut  vieruspaikkansa laukullaan. Siirtyminen tapahtuu viiveellä. Nainen seisoo ja odottaa.

Muskelikaveri päästää naisen ohitseen ikkunapaikalle, mutta uhoaa: sulle tulee kuule hel’vetin ikävät oltavat siinä, kun mä alan kertoo kaikkia mun sairaimpia juttuja. Mä olen kato vasta kuukauden ollu siviilissä, mulla on hermo pinnassa ja puukko herkässä. Junavaunu hätkähtää. Nainen katsoo poikaa silmiin – miten siniset ne ovatkaan  –  ja sanoo: ei se mitään, olen kuullut elämässä aika monenlaisia juttuja.

Kaverukset naukkailevat salmiakkikossua limsapullosta ja lähtevät kohta kuselle ja röökille, skinipää ilmoittaa sen näin naiselle. Yllättäen se vielä kysyy voiko nainen vahtia hänen reppuaan sillä välin. Nainen kohauttaa olkapäitään. Toinen paimentaa kaverille paitaa päälle: kato, jotain rajaa täälä, et sä voi tolleen juosta pitkin junaa. Kaverukset menevät. Hetken on väljää, rauhallista. Junavaunu hengähtää.

– Perkele, mimmi oli alaikänen. Ne on pahinta mitä mä tiedän. Kikertää vaan. Mistä sä voit tietää, ku ne kummiski on naaraan näkösiä ja silleen. Muskelimies tilittää epäonnista iskuyritystä naiselle palattuaan ja kiskoo taas paitaa yltään. Kaverukset suunnittelevat iltaohjelmaa pääkaupungissa, soitellaan sinne ja tänne, säädetään treffejä. – Ja me kun tullaan perille, ni aseman neekerit saa turpaan välittömästi, muskelikaveri puhkuu naiselle. – Noinko meinaat? – Meinaan. Ne on nii rumii ja tyhmii. – No, mut jos niistä ei teille mitään harmia ole, miksi ryhtyä rettelöimään, hankkii vain itselle vaikeuksia. – Ota iisisti, hei, rauhoittelee kaverikin toiselta puolen käytävää.

Nainen lukee kirjaa ja täyttelee välillä sudokua. Muskelikaveri kääntyy kysymään ovatko vaikeita ja tarviitko apua. – Tuli noita täyteltyä aika lailla kiven sisässä, kun oli aikaa. Nainen näyttää vihkoa, jossa lukee Sudokuja eksperteille, huippuvaikeita. – Kiitos vain, eiköhän nämä täyty. – Oho, sanoo kaveri, taidat ollakin alan leidi.

Pendo liukuu naisen määräasemalle. Poistuminen käy mutinoitta ja kaverukset palaavat alkuperäiseen asetelmaansa. Skinipää vetää kättä lippaan. Tai siis jos olisi lippa, niille main. Nainen astuu junasta ja nousee asemalla toiseen. Määränpäässä ollaan vastassa. – Oli vähän erikoisempi junamatka tällä kertaa, nainen sanoo.

Täällä pakkaillaan taas laukkuja. Ei raaskisi lähteä, kun piha on juuri kesään herännyt, vaahtera kylvää keltaisia pikku kukkiaan, syreenit nupulla, tulppaanit kukassa ja myöhään heräävä tammikin on puhkeamassa lehtiin. Onneksi viileni vähän, niin eivät kaikki kukat ehkä ehdi ohi sillä aikaa. Tavataan tuonnempana matkakuvien merkeissä!

Pikkuritarin virpomiset varmaan tekivät Mummelin niin tuoreeks ja terveeks, että arjen tultua tarttui hän lehtiharavaan ja raps-raps-rapsutteli pihansa talon edestä ja takaa ja kadun puoleisesta päädystäkin, missä alas leikatut ruusupensaat odottavat uutta kesää.

Haravoitujen lehtien alta paljastui sinivuokon nuppuja. Kuivuneet perennapensaiden oksatkin tuli rapsittua saman tien. Tuuli pyörteili ja yritti pöllyttää kasaan kaavittuja lehtiä takaisin levälleen, mutta siistimmäksi piha kumminkin jäi kuin se, mistä puuha alkoi.

Pyöräilykausikin on alkanut, on niin mukava viilettää puhdistettuja raitteja kaupungin keskustaan. Eilen kuulin kevään ensimmäisen peipposen laulun kirjastomatkalla. Tänään nostelin talvivaatteita narulle tuulettumaan. Viimeiset varjolumet hupenevat silmissä.

Ikkunoilla kukkivat pikku narsissit, pihassa krookukset, ikonipöydällä virpomavitsat. On valmista juhlaan.

Lämpimän keväinen päivä houkutteli Halosenniemeen, josta on muodostunut meille eri vuodenaikojen ikkuna järvimaisemaan. Hirsihuvilan mäki oli täysin sula. Talven lumikuorma oli pudottanut nuoresta männystä ison oksan kalliolle. Aurinko valutti häikäisevää valoa maisemaan. Tuusulanjärvi oli jäässä, luonnonsulaa oli rantu rannan tuntumassa. Hapetusta varten auki pidetty sula-alue niemen kärjessä väreili taivaansinisenä. Kauempana jäällä leyhytteli siipiään ja verrytteli äänijänteitään parvi selkälokkeja.

Toisella puolella rauhoitettua kallioista metsikköä kävin tarkistamassa sinivuokot. Ei ollut nuppuja vielä, lehdet kyllä terhakasti elossa. Ryytimaa oli osittain lumen peitossa. Sulasta metsärinteestä makuuksiltaan puhaltautui juoksuun täällä usein nähty jänis. Rannassa kuvasin jäähän muodostuneita kuplia. Oi miten lämpimästi sisälläni läikähti, kun kohtasin kevään ensimmäisen sitruunaperhosen, sielunperhoseni. Se lenteli edelläni suruvaipan kanssa rinnakkain, niin kevyesti, kaikkea murhetta vailla kuin vain perhonen voi.

Vettä sataa ja lumet sulaa. Räystäskourujen syöksytorvet laulavat alakuloisia. Orava loikkii turkki märkänä pihan poikki. Se käyttää aitaa kiitoratanaan, viilettää vauhdikkaasti katelautaa pitkin, ponnistaa siitä vaahteran oksalle, käy tarkkailemassa näkymiä yläviistosta.

Maisema on surkea näky. Lumipenkkojen uumenista paljastuu soraa ja likaa. Naapurin orapihlaja-aita muistuttaa risukasaa kinoksesta kuoriutuessaan. Paljaissa piikkioksissa roikkuu murheellisten pisaroiden rivi. Linnut eivät sateella lentele eivätkä laulele. Jos aurinko loisi edes tuokioksi valoisan silmäyksen tänne päin, maisema valpastuisi.

Apeissaan ollaan. Yhä vain yskä rouhii meitä. Talvi on ollut ihanakin – mutta koville ottaa ennen kuin otteensa luovuttaa.

”Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämä vanhainkodin turvalattia aistii ihmisen kaatumisen sähkökentän muutoksista ja hälyttää hoitajan paikalle. — Muovikalvon sisään laminoitu shakkiruutumainen anturiverkko on halpa, eivätkä käyttäjät tarvitse erillisiä tunnistimia. Tekniikka toimii pimeässäkin. Yli 90{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} kaatumisista tunnistetaan.”

* Tekniikan ammattilaisten jäsenlehti TEK 2/2011

**Kommentti: Turvalattiakaan ei estä kaatumisesta aiheutuvia kolhuja, mutta avun hälytys toimii turvapuhelinta paremmin muistisairailla.

Voih, miten hilpeästi aaltoilee kevättalvi. Aamuteellä katson ikkunasta, aurinko paistaa. Hetken päästä nostan silmät lehden sivulta, pyryttää pyöreitä lumirakeita. Kun nousen lähtemään, aurinko jo häikäisee taas puhtaan valkealla.

Askellan varovasti jäistä polkua metsässä. Tuuli putsaa keuhkojani, tunnen, miten happi virtaa veren mukana joka soluun. Tuuli, liike, havumetsä – tuntuu niin hyvältä, tautisen viikon jälkeen. Tuoksuu keväältä ja linnut kertovat aikeistaan.

Iltapäivällä istun kirjoittamassa, unohdan ajan. Kun nostan katseen, ulkona hämärtää jo.  Naapurin poika menee kotiinsa ja hetken päästä lähtee taas. Elämä virtaa talojen ovista sisään, ulos, sisään.

Yötä vasten seison kynnyksellä, hengitän syvään. Kaupunki rauhoittuu. Unet odottavat pieluksella.

”Nainen ei ehkä voi ymmärtää tunnetta, mikä miehelle tulee, kun se saa pihassa keväisen sulamispuron oikein vuolaana virtailemaan”, ilmoitti Toinen postilaatikolta palatessaan.  En väitä vastaan, mutta olen kyllä huomannut, että tuo seikka liikauttaa häntä joka kevät. Ehkä se on hänelle Kevään Merkki, kuten minulle mustarastaan aamuöinen vihellys kotimetsikössä tai joutsenten toitotus taivaanrannalla matkalla pohjoiseen.

Lumet katoavat vaivihkaa katoilta. Sulamisen tuoksut ja hajut pöllähtelevät puutarhoista, kadunvieriltä, pelloilta. Monena aamuna on satanut hetken uutta, valkeaa. Ei se muuta ajan suuntaa: jo 13. maaliskuuta Uudella mantereella alkoi Daylight Saving Time kansainvälisen kalenterin mukaan ja sunnuntaina Euroopan kalentereissa oli First Day of Spring. Lauantaina juutalaiset aloittivat puriminsa auringon laskiessa. Meidän laskiaisemme ja tuhkakeskiviikkomme on jo aloittanut kristillisen paastonajan. Ensi sunnuntaina siirrytään EU:ssa kesäaikaan. Kevät tapahtuu juuri nyt.

Katoavan kuun viikkoa mennään. Pohjoiset sanovat, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa. Onkohan siellä jo hankikantokevät. Mikä on Sinun Kevään Merkkisi?

Olo käy vaimeaksi, kun kuume täristää, pilkkoo päätä, rinta rahisee eikä mitään irtoa vaikka kuinka yskii ja lopulta ei jaksakaan. Kolmantena päivänä jo ahdistaa henkeä, ihminen kömpii lääkäriin,  valittaa elämänsä laatua, saa reseptin. Tulehtunut on, keuhkoputkisto, tiesihän tuon.

Herää perumaan sopimiaan, se on jaksettava, sitten valahtaa taas vuoteelle, yrittää lukea, kohta on unessa. Viisi päivää nappien nappailua, kuume ei täristä enää, pää tuntuu kutakuinkin omalta. Rinta rahisee yhä, aikansa kun jaksaa yskiä, irtoaakin jo jotain, jota syljeskellä, mutta ei rahina lopu, ei vielä. Konserttikin odotti, mutta ei kahta rahisijaa, yskänpuuskien raastamaa, ei.

Toisella täyttyy uusi vuosiluku, juhlijaksi ei nyt ole kummastakaan, siirretään tuonnemmaksi, jahka toetaan tästä. Iltahämärissä Pikkuritari joukkueineen pimpottaa yllättäen ovikelloa, laulaa Vaarille onnittelulaulua. Vaari ilahtuu kovin. BBC News valuttaa katastrofivirtaa, uhkaa ja tuhkaa tunnista toiseen.  Asiantuntijat aprikoivat, äkkinäiset vetävät banderollinsa kadulle, sytyttelevät kynttilöitään. Aamu raahustaa päivää pitkin iltaan ja yö peittelee tautisilla unilla.