Kävelin pyörävajalle ja otin rakkaan, pitkään palvelleen, kerran kolaroidunkin ja sitten korjatun valkoisen Cresentini lukkojen takaa, talutin pihasta yli kadun pyörätielle asti ja läksin ajelemaan terveyskeskukseen. Aamun raikkaus tuntui hyvältä kasvoilla, hiukan värisytti kuitenkin ohuessa pusakassa.  

Alamäen ja pensaiden peittämän mutkan jälkeen pyörätiellä oli yllättäen auto poikittain parkkipaikalta tulossa. Ehdin hiljentää vauhtia ja auto livahti pois edestä ajoradalle. Vaan auton takana olikin pyöräilijä odottamassa myös ajoradan yli pääsyä. Jarrutin täysillä, mutta enää en ehtinyt väistää. Takapyörää päin pläjähdin.

Minä: voi kauheeta, sattuiko sinuun, tuliko pyörään kolhu, ajoinko mä sittenkin liian lujaa, kun ei jarrutusmatka riittänyt, miksen ehtinyt väistää vasemmalle. Toinen nainen: anteeksi kamalasti, minä tässä olen poikittain tiellä, ei kai sinuun vain sattunut, mistä ihmeestä sinä ilmestyit, en yhtään huomannut…  Minä: et voinutkaan, kun se auto oli edessä…

Mikähän siinä, että kun kaksi naista törmää liikenteessä kumpikin syyttää itseään. Törmäys oli kuitenkin onneksi sen verran hiljainen, ettei kummallekaan tullut mitään vahinkoa. Päästiin näillä säikähdyksillä ja toivoteltiin parempaa päivän jatkoa toisillemme. Epärytminen sydämeni vain poukkoili vähän aikaa tavallistakin villimmin.   

Terveyteen liittyviin hoitoihini on kehkeytynyt oma rytminsä – kuten sydämeni lyönteihinkin.  Maanantaina ja torstaina käyn tk-laboratoriossa antamassa verinäytteen, tiistaina ja perjantaina yritän puhelintunnin aikana saada kiinni jonkun, joka voisi kertoa, mitä tulos merkitsee. Yritys sisältää tavallisesti pari kolme soittoa ja puhelin korvalla odottelua vähintään varttitunnin.

Jokin systeemissä ei muutenkaan täsmää. Nimittäin näytteenottopäivän annos  määritetään vasta soittopäivänä, siis jälkikäteen. Eikä keskeytystä saa olla. – No, itsekö se määrä pitää arvata, kysyn hoitajalta. – Eiei, otat edellisviikon mukaan ja lisäät tai vähennät sitten seuraavasta annoksesta, kun saat tietää määrät.

Minusta systeemi on käsittämättömän hankala. Viimeksi soittaessani sattui eka kertaa semmoinen hoitaja, joka alkoi ihmetellä samaa asiaa: miksi annostelua ei määritetä suoraan  seuraava näytepäivä mukaan lukien. – Mitäs, jos kysyisit lääkäriltä, ehdotin. Mietin pappa- ja  mummoparkoja, jotka lisäilevät ja vähentelevät annostuksia arviokaupalla. Pysyvätköhän  laskuissa.

Verensokerin määritykseen on kehitetty kätevä kotimittari, miksei hyytymisarvon mittaukseen? Potilaalla voisi olla taulukko, josta annostuksen voisi katsoa sen mukaan mitä arvo näyttää, säästyisi labrassa ramppaamiselta ja puhelimessa roikkumiseltakin.     

Maanantaina terveyskeskuksen laboratorion aulassa on aamuvarhaisesta täysistunto. Vapaita istumapaikkoja ei ole monta vielä puoli yhdeltätoistakaan, kun tulen paikalle. Tavallisesti pahin ruuhka on aamutunneilla, kun ravinnotta tulevat saapuvat sankoin joukoin saadakseen aamukahvinsa mahdollisimman pienellä viiveellä. Otan jonotuslapun (25 ennen minua) ja menen toiselle käytävälle, josta näkyy aulan jonotusnumerotaululle. Otan sieltäkin jonotuslapun, toimistoon, ja vahdin kahta jonopaikkaa.  

Toimistovuoro tulee ensin. Kerron hoitajalle, että tarvitsen poikkeuksellisesti lääkäriltä  koko viikoksi verenohennuslääkkeen annostuksen, koska en ole täällä loppuviikolla, kun normaalisti pitäisi olla taas kokeessa. – Mitenkähän se onnistuu, kun näitä arvoja nyt pitäisi tarkistaa kahdesti viikossa ja annostusta samaten, pähkäilee hoitaja. – No siksi juuri olen tässä nyt, että se onnistuisi.Selittäkää lääkärille.

Siirryn taas isoon aulaan jonottamaan. Vielä on seitsemän ennen minua. Hitaasti etenee. Kun pääsen sisään, ihmettelen ruuhkaa ja kysyn, mikä olisi viimeinen mahdollinen ajankohta tulla, että näyte ehtii saman päivän satsiin. – Yhteen mennessä riittää, sanoo hoitaja ja jatkaa, että tänään heillä on kahden työntekijän vajaus, siitä poikkeuksellinen hitaus.

Iltapäivällä kotona puhelimeni soi. (Mitä! tk:sta soitetaan! Potilaalle päin soittaminenhan ei kuulu heidän systeemiinsä, se on potilas, joka soittaa ja jonottaa.) Hoitaja hätäilee siellä, ettei ole saanut lääkäriltä kuin tämän päivän annostuksen. Hän ei voi ottaa vastuuta, jos lähden matkalle. – Mitä ihmeen vastuuta, en minä tänään lähde enkä mihinkään ulkomaille, toiselle paikkakunnalle vain. Minä kysyn teiltä huomenna, kuten  normaalistikin niitä annostuksia. Tehän olette kertonut, että verikokeiden tulokset  katsotaan seuraavana aamuna ja lääkäri määrittää niiden perusteella annostukset. Nyt vain pyysin niitä annostuksia koko viikoksi. Mikä on hätänä? – Kun teillä on ne pistoksetkin, on oltava varovainen. – Mitkä pistokset? Ei ole enää mitään pistoksia, aluesairaalan lääkärin ohjeen mukaan mennään tableteilla.

Mietin, miten tarkkaan olin varmistanut jatkohoidon kuviot sairaalasta lähtiessä, kirjallisena, pyytänyt vielä, että informoisivat tk:n lääkäriä, kerroin hoitavan lääkärin nimenkin. Nyt kävin toimistossa erikseen selittämässä poikkeustilanteen. Herrantähden, eivätkö ne kuuntele vai ymmärrä vai tiedon kulkuko tässä taas takkuaa? 

Työelämä ja usein omakin vaatimustaso edellyttää itsensä ylittämistä, kykyjensä äärirajoilla toimimista. Ajan ilmiön nimi on 110 prosenttia – sillä moni kehuu tekemisiään ja moni työnantaja sitä tuntuu vaativan. Vastarintaliike, downshifting, pyrkii hitauteen jarruttamalla menemisen ja tekemisen vauhtia ja määrää. Johonkin näiden väliin jää yksinkertaisen elämän reseptillä elävä: tekee mikä on tarpeen, minkä hyvin ehtii niin hyvin kuin taitaa ja sallii myös elämälle mahdollisuuden ihanasti yllättää.

Yllätyksiä voi myös järjestää, itselleenkin. Milloin olet viimeksi käynyt kokemassa tai näkemässä jotain itsellesi ihan uutta, tavallisesta poikkeavaa, erilaista? Ne totutut ja mieluisiksi tiedetyt on niin helppo valita silloin, kun jotain elämystä kaipaa. Vaatii uteliaisuutta ja tietoista vaivaa valita jotain muuta, edes joskus.

Pääkaupungissa vietetään juhlaviikkoja joka syksy. Tarjolla on vaikka minkälaista tilaisuutta yllättää itsensä. Me kävimme pietarilaisen teatteriryhmän vierailuesityksessä, jossa kymmenkunta taitavaa miimikkoa ja klovnia piti yleisöä näpeissään erilaisin sanattomin tarinanpätkin. Liikuttavaa, koskettavaa ja hauskaa! Yhteisten sanojen puute ei haitannut. Eleet ja ilmeet, ruumiinkieli on ihmisille yhteinen.  

Minä esimerkiksi en ole urheiluihminen. Millään tavalla. Harva laji kiinnostaa vähääkään. Mitähän tapahtuisi, jos yllättäisin itseni vaikkapa jalkapallopelin katsomosta?  

Leidiporukkamme tapasi toisensa kesätauon jälkeen Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan portilla, missä oli runsaasti remonttiin viittaavaa tarpeistoa tien tukkeena, mutta ei ketään töissä. Puutarhan etuosa vaikutti hoitamattomalta, melkein umpeen kasvaneelta. Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha on Suomen vanhin, alunperin Turkuun perustettu 1600-luvulla, sieltä siirretty nykyiseen paikkaansa 1829. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan yksi osa on Kumpulassa, sitä esiteltiinkin taannoin televisiossa.

Valoisassa ja avarassa takaosassa kukkivat myöhäiset kukat, eniten keltaista ja voimakasta violettia. Pensasruusut tuoksuivat ihanasti nuppuja, kukkia ja marjoja samoilla oksilla kantaen. Valkoisen Enkelinpasuunan valtavat kellot huojahtelivat päärakennuksen puoleisella rinteellä. Heinätuppaat aaltoilivat hopeanhohtoisina ja suihkulähteiden vesikaaret  välkähtelivät  auringossa. Puutarhan syksykin on kaunis omalla tavallaan. Siellä täällä istui penkillä kirjaa lukeva kaupunkilainen tai ystävykset vaimeasti keskustelemassa lehtimajan suojassa.

Poikkesimme myös kasvihuoneissa ihmettelemässä monen ilmastovyöhykkeen puita ja viherkasveja. Oli kiinnostavaa todeta mistä päin maailmaa ovat kotoisin tutut ruukkukukkamme pelargonia, paavalinkukka, syklaami ja monet muut. Lummehuoneessa oli vain pari kukkaa auki, kauneimpana valtavan kokoinen tulenpunaisena hehkuva varrellinen Intian lootus.  

En muuten tiennyt, että Kaisaniemenrannan puolella olevat puutalot, joista yhdessä on kesäkahvila, on siirretty paikalle 1990 Punavuoresta. Koska kahvila oli jo suljettu, suuntasimme Pitkänsillan yli Hakaniemen halliin, jonka syysrunsaat kasviskojut pursuivat tuoretta ja terveellistä syötävää. Yläkerrassakin oli niin paljon tavaraa, että oli suorastaan vaikea hahmottaa mitä kaikkea löytyykään. Emme olleet ostoksilla, mutta pakkohan minun oli ottaa se minulta puuttuva Merete Mazzarellan kirjoista, joka divaripinon päällimmäisenä osui silmiin. Muutaman euron hinnasta vielä annettiin pyytämättä alennus, kun semmoinen kampanja kuulemma oli menossa.

Kesäkuulumiset tuli vaihdettua ahtaassa ja kuumassa yläkahvilassa. Leidi S oli käynyt valtameren takana Kanadassa ja Yhdysvalloissa ja kertoili sikäläisestä elämänmenosta. Vaikuttavimpia  kokemuksia olivat olleet Niagaran putouksella ja Amishien asuinalueella käynnit. ”Mutta amerikkalaista elämäntapaa ei tule ikävä”, summasi Leidi S havaintojaan.

Operaation jälkeisenä aamuna käytiin samat rutiinit: verinäytteet, verenpaine, aamulääkkeet ja aamiaisliemet. Vartin yli kahdeksan lääkärin joukkue vyöryi kierrolle huoneeseemme. Lääkäri selosti minulle tekemänsä ERCP-tutkimuksen tuloksen paljastaneen sappirakossa olevan lisää kiviä tiehyeeseen kiilautuneen lisäksi, joten varsinainen sappirakon poisto on erikseen tehtävä lähitulevaisuudessa. Sitten hän totesi, että veriarvot olivat hyvät, joten vuotoa ei ole ilmennyt.  Muutama lääkitykseen ja jatkoon liittyvä yksityiskohta vielä ja ’paperit’ mukaan, sitten saa lähteä kotiin.

Kiertoporukkaan kuuluu osastonlääkäri, apulaislääkäri, vastaava hoitaja ja kunkin potilaan omahoitaja vähintään, myös opiskelijat, jos heitä on. Koko huonekunta tulee tietämään naapuriensa sairaudet ja hoitokuviot. Tämä lääkärinkiertorituaali on ikiaikainen ja sopii ihmetellä, ettei siinä ei ole väliä potilaan intimiteettisuojalla, jota muuten nykyään ankarasti vahditaan. Myös verinäytteen ottaja panee potilaan luettelemaan henkilötunnuksensa ääneen varmistaakseen, ettei näytteissä tule sekaannusta. Minä näytinkin ranneketta ja sanoin: katsopa tuosta.

Naisten sopiessa suihkuvuoroja pujahdin omiin vaatteisiini, soitin hakijalle, että saa tulla. Toinen oli vielä umpiunessa kotona ja hämmästyi: nytkö jo? Keräsin tavarani, toivottelin naisille paranemista ja hyvää syksyä ja poistuin osaston päivähuoneeseen lukemaan aamun Hesaria. Omahoitaja toi kohta ’paperit’: kopion toimenpideselostuksesta ja verikokeiden tuloksista (jotka olin pyytänyt) sekä jatkomääräykset. Kiittelin hyvästä hoidosta. Toinen ilmaantui hoputtamaan:  auto on sakkopaikalla. Ehdimme sopivasti alta pois, kun parkkipirkko jo kirjaili viereiseen autoon muistutusta.

Aamukahvit juotiin kotona, minäkin uskalsin juoda, pitkästä aikaa.

Iltapäivällä aloin jo pysyä hereillä. Lukemisesta ei kyllä tullut vielä mitään. Omahoitaja tarjoutui auttamaan ensimmäiselle vessareissulle, mutta sanoin selviäväni. Otin tukea tippatelineestä, joka rullasi kevyesti mukana. Huonetovereille tuotiin parin tunnin välein liemikuppeja, joita he tyhjentelivät hitaasti, sillä typistetty mahalaukku ei kuulemma ota vastaan desiä enempää kerralla. Minä sain juoda vettä vähän kerrallaan infuusionesteen lisäksi, kun ei pahoinvointia ollut.

Omahoitaja tuli kertomaan ennen vuoron vaihtumista, että kivi oli ollut niin tiukassa, että sappitiehyttä oli jouduttu leikkaamaan sisältä käsin. Vuotovaaran vuoksi verenpainetta ja hemoglobiiniarvoa seurattiin useita kertoja päivän aikana. Viereisen petin rouva totesi hoitajan mentyä, että olikin ihmetellyt, kun niin pian tulin takaisin ja olin kohta liikkeellä pirteänä. Vierailuaikaan huoneeseen tuli väkeä. Pyysin hoitajalta edestä napitettavan paidan ja kun Toinen tuli, läksimme kävelemään käytävälle.

Television kaukosäädintä sanottiin naisten kesken valtikaksi, sitä käytti vuorotellen kaksi naisista. Toosa oli auki koko päivän. Jossain vaiheessa siellä esiteltiin Helsingin uutta musiikkitaloa, joka kirvoitti valtikkarouvien kesken sananvaihtoa.

– Ihme laatikko, ruma oikeestaan, ku kattoo vaikka miltä suunnalta. Ja sisältä noin musta. Kuka sitä tarvii, noin kauheesti tyhjää tilaa. (nuorempi)
– Nii, ja kyllä se on maksanu hirveesti. Niinku se Kiasmakin siinä vieressä, eikä niissä paljo ketään käy, liputkin on niin kalliita, ettei yksinhuoltajalla ainakaan ole varaa. (vanhempi)

Ajattelin ennakkoluulojen syntymekanismia: jos itseä ei joku asia kiinnosta, herkästi sitä arvelee, ettei sitten muitakaan. Toinen ja minä haluamme ja ja tarvitsemme musiikkielämyksiä. Eikä me tosiaankaan olla ainoita konserttien vakikävijöitä, joka viikko on Finlandiassakin ollut satoja tai tuhat muuta konsertissa. Odotan suorastaan uteliaana, millaiselta sinfoniaorkesteri kuulostaa musiikkitalon oikeassa akustiikassa Finlandia-talon puurosoundin turruttamaan korvaan.  

Yhdeksän jälkeen televisio äänestettiin kiinni. Vedin verhoja sängyn ympärille, ettei valo paistaisi toisten silmiin. Yksi jo nukkui, nuorin rouva supisi puhelimeen, vanhempi ja minä luettiin kirjaa. Munron kertomukset kirjassa Viha, ystävyys, rakkaus olivat tarpeeksi kaukana sairaalan todellisuudesta. Kohta soi huoneessa ilmastoinnin, ylipaineaparaattien ja ihmisistä sekä  ylä- että alakautta purkautuvien äänien vaimea kakofonia. 

Huoneessa oli pimeää. Kolmelta suunnalta kuului vaimeaa kuorsausta. Ovensuupeti odotti puhtaaksi sijattuna. Hoitaja ympäröi vuoteen verhoilla, sytytti pikkuvalon, solmi henkilötietorannekkeen käteeni, näytti lukittavan kaapin ja neuvoi asettumaan taloksi. Kuoriuduin vaatteistani ja pujottauduin potilaaksi. Vaaleanpunaisten lököhousujen kuminauhaa oli kiristettävä ja lahkeita käärittävä, että pysyivät jalassa. Selästä avonainen paita liehui päälläni kuin lippu tangossa. Putkisukan varressa oli reikä. Hädin tuskin sain omat vaatteeni kaappiin ja ehdin ojentautua sängylle, kun laboratoriokärryn kalina alkoi kuulua käytävältä.

Verinäytteiden ottajan kierros sai huoneen asukit hereille. Toivotin hyvää huomenta kaikille, joku vastasi. Seuraavaksi ovesta tuli hoitoapulainen, joka toi aamiaista muille. Kohta kaikki kolme mekastivat iloisesti keskenään. Heitä katsellessa ja kommenttejaan kuunnellessa tajusin, että kaikki kolme naista olivat läpikäyneet lihavuusleikkauksen, kaksi äskettäin ja yksi aiemmin. Leikkaus ei ole mikään yleinen laihdutuskeino, kriteerinä on erittäin huomattava ylipaino ja painosta johtuvat vakavat terveysongelmat. Aiemmin leikatun rouvan massa oli operaation jälkeen kutistunut peräti 45 kiloa, mutta nyt suolet olivat ’solmussa’, kuten hän ilmaisi asian.

Yöhoitaja tuli viime töikseen laittamaan minulle tipan ja pisti sen jostain syystä kyynärtaipeen laskimoon. Ihmettelin, mutta en puuttunut asiaan. Omahoitajani tuli paikalle kahdeksalta, esittäytyi ja sanoi olevansa se, joka oli soittanut eilen. Hän oli rauhallinen mies, jolla oli miellyttävät kasvot ja hoitoammattilaisen viileä katse. Hän kertoi, että olen kolmantena listalla, mikä merkitsee vielä reilun tunnin odotusta. Otin kirjan ja yritin lukea taustahälystä piittaamatta Alice Munroa. Kun omahoitaja tuli pistämään esilääkitystä, suljin kirjan ja silmät. Kohta minua vietiin pitkin käytäviä endoskopiahuoneeseen.

Toimenpiteessä oli kaksi lääkäriä ja avustavia hoitajia, kaikki naisia. Esittäydyttyään ja kerrottuaan mitä tapahtuu, johtava kirurgi kuului sanovan kollegalleen: kuka siellä nyt ei ymmärrä laittaa tippaa kädenselälle. Hoitaja sovitteli tippakättä suoraksi taakse, asento oli hankala. Endoskopia ei muutenkaan ole mikään miellyttävä tutkimus. Potilaalla nieletetään pikkusormen paksuista letkua, jonka päässä on kirkas valo. Esilääkityksestä huolimatta letkun kulku mahalaukun läpi pohjukaissuoleen tuntui ikävältä, kunnes nukutushumaus hoiti ikävyydet. Seuraavaksi tajusin, että letku oli jo poissa ja lääkäri ilmoitti iloisesti: rouva, kivi saatiin pois. Koko juttu ei kestänyt puolta tuntiakaan.

Luulin nukkuneeni huoneessa tuntikausia, mutta puhelimesta huomasin, että olin soittanut Toiselle tultuani skopiasta. Sanoin kuulemma vain, että kivi saatiin pois. Itse en muista soitosta mitään.

Aamulla sataa taivaan täydeltä. Jäi kysymättä eilen soittaneelta hoitajalta mille ovelle tässä pitää mennä, kun on pyydetty tulemaan kuudeksi.  Sairaala on massiivisen suuri ja monimutkainen kompleksi. Toinen ajaa, päädymme pääovelle. Käyn katsomassa; ei valoja sisällä, ovikellon alla lukee: ei käytössä. Sivummalla on lappu, jossa kerrotaan, että yöaikaan sisään pääsee vain ensiavun kautta. No, sinne.

Ensiavun ovi lentää auki. Aulassa ei ole valoja, pimeässä lasikopissa piileskelee joku nainen. Menen kysymään miten täältä pääsee K4:lle.

– Te olette väärällä ovella, teidän pitäisi mennä pääovesta.
– Tulen juuri sieltä, lukossa on ja lappu ohjaa tänne.
– Siellä on ovikello, olisitte soittanut.
– Ovikellon alla lukee, ettei se ole käytössä.

Seuraa mutinaa ja noitumista ja sitten monimutkaiselta kuulostava reittiselostus, josta ei käytännössä ole paljon apua. Reitti osoittautuu mutkikkaaksi. Miksiköhän opastusta ei ollut kutsukirjeessä, mietin, ei olisi tarvinnut häiritä valvomisesta piinaantunutta naisparkaa vastaanoton turvallisessa pimeydessä.  Suunnistaminen aamutyhjän sairaalan uumenissa ei ole herkkua; ainuttakaan henkilökuntaan kuuluvaa ei näy, vain muutama kaltaiseni käytävillä harhaileva potilas.

Löysin viimein hissille, jolla pääsi pääsisäänkäynnin aulaan. Siellä oli jo opasteitakin, joiden mukaan nousin toisella hissillä seuraavaan kerrokseen. Katson ansiokseni, että olin vain viisi minuuttia myöhässä. Osaston ovikello sentään oli käytössä ja toimi. Avaava yöhoitaja näytti kiireiseltä, mutta sanoi lämpimästi tervetuloa ja pyysi odottamaan hetken. Kohta hän palasi ja kyseli ne tavalliset: henkilötiedot, allergiat ja käytössä olevat lääkkeet. Sitten hän ohjasi minut huoneeseen.

Aamulla puhelin soi kotona. Miesääni toivottaa hyvää huomenta.

– Täällä on sairaanhoitaja NN aluesairaalan kirurgiselta osastolta 4. Teidät on kutsuttu huomenna toimenpiteeseen meille. Osastollamme on täyttä, joten te menettekin osastolle yksi.
– Vai niin. Voiko muuten aamulääkkeen ottaa ennen sinne tuloa, muutenhan olen ravinnotta?
– Älkää ottako, saatte esilääkityksen sitten osastolla.
– Hyvä on.

Muutaman minuutin päästä puhelin soi jälleen. Sama mieshoitaja.

– Siitä lääkkeestä tarkennus, voitte ottaa sen kotona ennen lähtöä, kunhan se tapahtuu kaksi tuntia ennen toimenpidettä, joka on klo 8.
– Hyvä on.

Muutaman minuutin päästä puhelin soi jälleen. Sama mies.

– Anteeksi, että soitan vieläkin muutoksesta. Saimme kuitenkin järjestettyä teille paikan tälle osastolle. Tulkaa siis neloselle, mihin alunperin pitikin.
– Selvä, sinne sitten.

Puhelin vaikenee. Ehkä voin nukkua yöni rauhassa, ellei enää ilmene jotakin muutosta…