Naapurikaupungissa on iät ja ajat toiminut kansalaisopiston leffakerho, johon lähiseudultakin otetaan jäseniä. Koska oman kaupunkimme vastaavan kerhon kevätohjelmassa oli useita jo nähtyjä elokuvia, sain Toisenkin innostumaan liittymisestä naapureihin. Elokuvateatteri oli täpötäynnä, yli kaksisataa jäsentä paikalla ja tunnelma kuin koulun kevätjuhlassa. Alussa on lyhyt esittely filmistä. Ja katsojat keskittyvät tarinaan ilman eväspaperien rapistelua, niin että unohtuu aika ja paikka. 

The Kids are All Right (2010) otti kantaa sateenkaariperheen lasten oikeuteen tietää biologisesta isästään ja siihen mitä tiedosta voi seurata. Mikään palkintomagneetti elokuva ei ole, mutta riittävän hyvin tehty ja niin hyvää näyttelijäntyötä, että parituntinen vierähti täydellisesti filmiin keskittyen. Olimme jättäneet auton paikallisen ison kauppakeskuksen parkkihalliin, jossa oli kolmen tunnin paikkoja. Kauppakeskus vain oli napsahtanut kiinni sillä välin. Olisi kannattanut katsella vähän aukioloaikoja. No, ulos hallista pääsi vielä ajamaan, kun löysi sen ainoan oven, josta pääsi ensin sisään. Kotimatkalla ehti puida elokuvan herättämät fiilikset. Totesimme, että tämäntapaiset vakavissaan tehdyt, mutta kevyet tarinat vaikuttavat ihmisten asenteisiin myönteisemmin kuin pitkäpiimäiset poliittiset puheet.

Jumalista ja ihmisistä, vei pariksi tunniksi Marokon maisemiin. Elokuva oli todellisiin tapahtumiin pohjautuva ja kertoi Algerian 1990-luvun sisällissodan ajasta. Näkökulma oli katolisen luostarin seitsemän munkin, jotka olivat vuosia eläneet rauhallista rinnakkaiseloa kyläläisten kanssa, paikallista islaminuskoista väkeä parhaansa mukaan autellen. Islamistiterroristit ja armeijan sotilaat aiheuttivat hävitystä ja kauhua. Elokuva kertoi kauniisti munkkiveljestön sisäisen taistelun palaamisesta Ranskaan ja päätöksestä jäädä luostariin siviiliväen tueksi. Erityisen hieno kohtaus oli veljestön viimeiseksi jäänyt ateria Tsaikovskyn Joutsenlammen vaikuttavan  musiikin soidessa.     

Kolmetoista hyvin valikoitua leffaa tänä keväänä 26:lla eurolla. Ei huono sijoitus elokuvafriikille!

Juuh. Nih. tai eih. Pissismummo lueskelee ähkien aamun aviisia. Toimittaja, tuo kaikkitietäväinen, kaikkialle ehtiväinen ja skuuppia verenhimoisesti jahtaava olento, oli taas käynyt kyselemässä mitä mieltä ollaan. Siis pressaehdokkaiden valintaperusteista. No joku aina jotain mieltä on ja siitä sopii toimittajan vetäistä vikkelä johtopäätös: että vaalikarja ammuu neljässä aitauksessa.

Pissismummo tunnustautuu tunteelliseksi. Erityisesti tunnustaa hän olevansa iloinen annettuaan äänensä ennakkoon pois kuljeksimasta. Eipä tarvitse vaalipäivänä lehden avattuaan enää säikkyä ehdokkaiden koko- ja puolisivun kokoisia naamoja, hähää.

Järkeileväksi P.Mummo tunnustautuu politiikasta puheen ollen vain vaivoin, no jos sen verran, että ehdokkaalla sitä pitää olla riittävä määrä, järkeä siis, mutta ei liikaa. Liika viisas on aina vastenmielinen olento, kun sen puheestakaan ei saa tavallinen kuolevainen montaa ymmärrettävää murusta eineekseen.

Uskollisuus on tietysti hyve monessa mielessä, mutta politiikkaan sitä ei pidä sotkea, tuumii Pissismummo. Siitä tulee helposti toisen silmän päälle lappu ja näkökenttähän siitä kärsii ja askel alkaa vipata oikealle tai vasemmalle sen mukaan, kumman silmän päällä se lappu on.

Taktikointi on P.Mummon mielestä jotenkin luihua puuhaa. Hirveesti on aanailtava, laskeskeltava sen ja sen mahdollisuuksia sitä tai tätä vastaan ensin tai sitten. Hirmuinen työ turhan takia! Juttuhan on selvää pässinlihaa heti kohta toisen vaalipäivän iltana. Harjoittelukierroksella kun selvitetään finaaliin osallistujat niin kelpaa siitä sitten toista äänestää, jos ei ensimmäisestä tykkää. Tai päinvastoin.

Muutaman vaalitentin katsottuaan Mummolle kirkastui, kuka on tasapainoisin, laajakatseisin ja riittävän kokenut presidentiksi Tarjan jälkeen. Pressan homma on suhdetoimintaa tässä ajassa ja tulevaisuudessa. Kekkostelun ajat ovatten jo eilisen takana.  

...ja muistakin, ettet jää sinne suustasi kiinni! Toisen varoitus on mitä aiheellisin, kun livahdan autosta Vapaaehtoistyön keskuksen ovelle ja sisään. Täältä ei äkkiä pääse, sillä aina sattuu paikalle joku tuttu, vaikka vain yhtä pikku asiaa kävisi toimittamassa.

Minulle vain useammin käy se kiinni jääminen korvista. Niin nytkin. Paperin vein ja saman tien vastaanottaja alkoi purkaa päällimmäisiä huoliaan. Oli varmaan istunut yksin pitkään koneensa ääressä ja ilahtui, kun tuli ihminen paikalle.

Jokaisella pitäisi olla joku, joka voi kuunnella. Ei ole terveellistä kantaa päivästä ja viikosta toiseen huolia ja murheita mielessään voimatta niitä huojentaa. On silti huomaavaista kysyä, onko toisella aikaa ja voimia juuri nyt.

Kun pääsimme jatkamaan matkaamme, Toinen huokasi, ei sanonut mitään. Minä jäin miettimään kuulemaani. Kunpa olisi ollut sillä kertaa vähän enemmän aikaa.

Kävin taas aluesairaalassa. Poikieni ikäinen lääkäri siellä läiskäisi rinnuksiini kaksi kylmää silikonilätkää, nukutuslääkärirouva tuikkasi ruiskullisen nupinsammutusainetta tippaan ja huone alkoi pyöriä. Kun heräsin uinahduksesta kymmenen minuutin päästä, olin saanut parinsadan joulen tujauksen sähköä. Sydämeni naputteli taas tasaista sinusrytmiä sen epämääräisen poukkoilun sijasta, joka oli jäänyt seurakseni viime kesän ja puolen syksyä minua piinanneista sappivaivoista.

Sydämeni on nyt kardiologin toimesta ultraäänellä tutkittu ja todettu muuten kelpoisekseen, mutta eteisvärinän ehtineen jo laajentaa eteisiä. Häiriön estolääke lisättiin lääkelistaan. Kuulin puhetta ns. B-lausunnosta, mikä tarvitaan Kelaan, josta voisin anoa sydänlääkkeiden sv-korvausprosentin muutosta.

Kardioversio valmisteluineen, tutkimuksineen ja seurantoineen kesti aamupäivän, iltapäivällä olin jo kotona. Tasainen pulssi tuntui pitkästä aikaa oudolta. Olo oli ensin vähän kuin duracel-pupulla, jonka patterit ovat taas täynnä virtaa. Seuraavana päivänä kävimme liittymässä elokuvakerhoon, tilasin jalkahoidon ja kävin äänestämässä. Turhaan ei jälkihoito-ohjeissa varoitella, että ensimmäiset päivät on otettava rauhallisesti ja vältettävä stressiä ja rasitusta. Uusi estolääke vaikuttaa vähän niin kuin ajaisi autoa käsijarru päällä.

Kävin ensimmäisessä seuranta-EKG:ssä ja käppyrä näytti edelleen kaunista sinusrytmiä. Nyt vain toivon, että oikea rytmi pysyy mahdollisimman pitkään.

Hallituksen muotoilema kuntakartan uusjako pääsi lipsahtamaan keskentekoisena mediaan ja sehän oli tietysti karvasta kalkkia kuntapäättäjille ja asukkaille. Kansa katselee silmät pyöreänä kartasta mihin suuntaan ja keiden kanssa polku avautuu tulevaisuudessa. Paikallisaviisit parahtelevat ja ellen pahasti erehdy, tämä on luu, jota kalutaan vielä pitkään ja hartaasti valitellen.

Äkkikatsomalta näyttää siltä, että kolmesta viiteen lähituntumassa olevaa kuntaa on vain läiskäisty yhteen kartalla. Pääasia tuntuu olevan, että kuntien määrä saadaan kolmasosaan nykyisestä. Kun vähän miettii, ymmärtää kohta, että muutoskustannuksilla hoitaisi ongelmakuntien tulovajeen pitkäksi aikaa. Uhkakuvana tämä voi toimia, ehkä kunnissa herätään tappelemaan itsenäisen aseman puolesta.

Soisi kyllä, että uusjaon suunnittelijat ottaisivat tosiasioista selvää. Jo nyt on pieniä kuntia, joita on juuri yhdistetty, sairaanhoitopiirijako vastikään uusittu ja hädin tuskin ehditty saada toimimaan, kun kuntaa nyt ollaan työntämässä toiseen suuntaan ja kaikki alkaa alusta. Onnetonta touhua.

Ei ole pakkoa, virkkaa ministeri-Henna valittajille. Totuus saattaa olla kumminkin, että se kuuluisa porkkana roikkuu kepin nenässä, joka vielä viuhuu. Kukas nyt vapaaehtoisesti mihinkään suostuu, tasan ei.

Vierailin Vanhan Rouvan luona pitkästä aikaa. Oi miten kokonaan hän ilahtuikin. Jossain hänelle ominaisen vuolaan sanatulvan keskelle, sivulauseeseen piilotettuna, kuulin tämänkin: ei täällä kukaan ole käynytkään aikoihin…

Kaikesta huolimatta hän näytti pirteältä ja elinvoimaiselta. Koti oli kauniisti koristeltu jouluasuun pieniä yksityiskohtia myöten. (- Siihen meni kyllä aikaa, mutta sitähän on, hän naurahti.) Kahvin kanssa hän tarjosi itse leipomaansa erinomaista hedelmäkakkua.

Keskustelemme aina myös kirjoista, hänkin lukee paljon. Nyt hän halusi lainata minulle Shirley McLainen Hopealanka -kirjan kuullakseen, mitä ajattelen siitä. Viimeksi olin vienyt hänelle kolme uutuuspokkaria, joista Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty oli nostanut tunteita. Joskus kun hän valvoo yöllä, hän tekee haikuja. Ne ovat erinomaisia, samoin kuin hänen marina-runonsa, joihin hän purkaa huonon päivän fiilikset.

Kun ei ole lunta eikä liukkaus pelota, Vanha Rouva laskeutuu hissittömän talon kolme kerrosta, kulkee rollan kanssa kauppaan, kirjastoon ja veteraanileskien kerhoon samalla reissulla. Kotona hän kuntojumppaa joka aamu. Hän on jopa imuroinut huoneistossa kevyellä varsi-imurilla, toisessa kädessä kyynärsauva.

Viime keväänä keskustelimme miten saa apua, jos jotain yllättävää sattuu kotona. Aikansa asiaa kypsyteltyään, hän oli nyt hankkinut turvarannekkeen. Ei se vie itsenäisyyttä, jos varmistaa avun saannin. Asenne ratkaisee.   

Sain kirjeen aluesairaalan jonohoitajalta. Siinä oli ilmoitus kardioversioajankohdasta, valmistautumis- ja jälkitarkkailuohjeistus. Olinkin jo miettinyt ehtiikö se ennen joulua ja mitä se vaikuttaa joulunviettoomme.

Seuraavan päivän posti toi taas kirjeen sairaalasta. Kardiologi siinä murehti, että toimenpide on lykkääntynyt näin pitkälle. Hän kun oli pannut sen ohjelmaan jo kesällä. Pitkittyminen lisää epäonnistumisen riskiä.

Tämän viikon INR-arvoni olikin sitten laskenut liikaa. Sairaalan jonohoitaja, joka vahtii arvoa kuin haukka, soitti, että toimenpide siirtyy eteen päin vähintään kolme viikkoa. Ei voi tehdä toimenpidettä, jos arvo on vaikka kymmenyksenkin alle minimin. Hyvää joulua.

Kismittää. Taas odotellaan. Olin ottanut marevanit tk-lääkärin määrämän annostuksen mukaan. Tänään sitten tinkasin hoitajan kanssa tämän viikon annostuksista, ne oli määrätty samaksi kuin viimeksi. Lopulta hän sanoi, että voin ottaa yhden puolikkaan ylimääräistä hänen luvallaan.  

Eteisvärinä eli flimmeri ei ole sinänsä vaarallinen eikä ihan vaaratonkaan. Jos se jää kaveriksi jo näillä kymmenillä, voi olla tiedossa ongelmia myöhemmin. Rytminsiirtokaan ei ole iso juttu, ellei tule komplikaatioita. Ja komplikaatioiden estämiseksi verta ohennetaan Marevanilla. Kärsivällisyyttä etsin taas. 

Adventin hämärtyessä illaksi heräsin torkuilta, hipsin keittiöön ja napsautin keittimeen virran. Kahvin valmistuessa sytytin kynttelikköön kolme liekkiä ja yhden vielä ikkunan taakse lyhtyyn. Tänään on hyvä päivä, ajattelin, kaikki jotenkin kohdallaan. 

Toinen oli noussut aamulla aiemmin, herättänyt sitten aamuteelle. Lehdet luettuamme pukeuduttiin. Istahdin lukemaan päivän tekstejä. Psalmissa sanottiin: ”Minä kuuntelen mitä Herra Jumala puhuu. Hän lupaa rauhan kansalleen…” ja ”Hän antaa apunsa niille, jotka häntä palvelevat…”

Puolipäivän aikaan keitin spelttimannapuuroa, se on hyvää kanelin ja luumukeiton kanssa. Klementiinistä jäi raikas maku kielelle puuron jälkeen. – Lähdetäänkö nyt, kysyi Toinen. Pian olimme polulla Lähimetsässä ja Toismetsässä autotien takana. Metsässä oli rauhallista, tuoksui hyvältä. Kaduilla oli jäätä, varminta kulkea käsikoukkua.

Lounasta valmistellessa ajatus jatkui: tuntuu siltä, että olemme löytäneet yhteisen, molemmille sopivan päivärytmin, jossa ateria-ajoilla, ulkoilulla, lepohetkillä on säännöllinen aikansa ja niiden väliin solahtavat muut kotipuuhat ja kauppamatkat tiettyinä päivinä. – Elämämme on kyllä aika lailla ennalta arvattavaa, vai mitä, totesin ääneen. Toinen nyökkäsi ja hymyili. Hän näytti tyytyväiseltä.

Tällaista on ikääntyä rauhassa, ajattelin. Arkiset asiat kohdallaan ja sopivasti mausteeksi poikkeuksia suuntaan tai toiseen. Kellekään ei tarvitse esittää tai todistella mitään. Ei itsellekään. Ja jos ikävystymisen fiilis yllättää,  repäistään irti arjesta. 

On yksi niistä marraskuun päivistä, jolloin aamuhämärä venyy iltahämäräksi konsaan valostumatta. Tihkuista sadetta, pisaroita ikkunoissa ja lätäköitä kadulla. Vääntäydymme silti ulos, kun sen päivittäisen kuntokierroksen on itselle ja toiselle luvannut. Ei huvita, ei, mutta kun ottaa asiaa lähikauppaan, on tukevampi peruste. Sieltä taas tullaan muovikassillinen jokapäiväistä einestä mukana: hedelmiä, patonki ja piiraita kahdeksi iltapalaksi, valmis lasagne huomisen lounaaksi. Kausituote muistetaan viime hetkellä: tölkillinen glögiä ja rusinat.

Kassalla muuan mummo siinä vieressä lastaa tavaraa kasseihinsa ja äityy päivittelemään: ”Mihin ihmeessä min oon taas kuvitellu tätä kaekkee tarvittavan. aena ostan liikaa, homehtummaan jää puolet ja silti tulleepi ylensyötyä. se on tämä mahoton pimmeys, ku päivä ei valakene olleskaa. se tiettää tämmöstä immeisellä.”

Etsin erästä juttua tiedostoistani ja jäinkin lukemaan blogikirjoitteluni aamuhämärän vuotta 2005. Aloite tuli silloin Kuopukseltani, joka on alan ammattilainen. Aiheeksi luontui itsestään muistiinpanoja viimeiseltä työvuodelta ennen eläkkeelle jäämistä. Muutama erinomainenkin postaus tuli vastaan. Vuonna 2006 kirjoittelu jatkui siirtymävaiheen ja ensimmäisen eläkevuoden tunnelmien kuvauksena. Alkaa kiinnostaa selata niitäkin. Olenko kehittynyt, muuttunut kirjoittajana, ihmisenä kenties, siihen haen vastausta.

Uusia blogituttavuuksia on löytynyt pitkin matkaa ja muutamista on tullut ihan blogiystäviä, joiden sivuilla käyn mieluusti aina kun päivitys näkyy listalla. Jotenkin ystäväblogit näyttävät ketjuuntuvan, käydään samoilla sivuilla, ollaan vuorovaikutuksessa, kommentoidaan toistemme tekstejä. Siitä se verkosto muodostuu. Jos resonanssia ei synny, ei synny ystävyyttäkään.

Vuonna -05 seuraamistani 15 blogista, on moni muuttanut nimeä, vetäytynyt salasanan taakse tai lopettanut kokonaan. Havaintoni mukaan yllätyksettömyys, itsensä toistaminen väsyttää lukijan ajan mittaan. Se panee miettimään omaakin profiilia. Onko kirjoittelulla fokus, ydintavoite – jos on, mikä?

Moni pohtii aika ajoin kirjoittelunsa mielekkyyttä. Pitääkin pohtia ja jättää areena välillä jäähtymään, jos tuntee urautuneensa. Mitä ohuemmin itseään antaa, sitä ohuemmaksi lukijan kosketuspinta jää. Ei kannata raportoida kaikkea, mutta jos haluaa kirjoittaa vain itselleen tai vain muutamalle ystävälle, miksi blogiverkossa.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikkia viehätä paneutua miettimään jutunaiheita ja työstämään perusteellisempia tekstejä. Verkkokirjoittelun luonne on toisaalta linnunlennon kaltainen. Minkä haluaa sanoa, on paras sanoa tahkoamatta. Päätin alkuvaiheessa, etten facebookin tapaisiin pulinabokseihin puutu. Monelle naamaystävien moikkailu riittää ja mikäs siinä.