Ja nyt ei sitten muusta puhutakaan kuin Nokiasta. Muistellaan vesissä silmin uljasta menneisyyttä ja surkutellaan piinallisen alamäen aikaa. Epäillään jopa salaliittoa, jonka ainoa tarkoitus oli muiluttaa kansallisylpeytemme aihe globaalien bisneshaiden kitaan.

Surkeaahan tuota oli seurata, vuosi vuodelta ruostuvaa mainetta ja alamäkeen syöksyviä tuloskäyriä. Kovin suuri ei asiain laitaa seuranneille yllätys voinut olla. Näinpä se menee: ensin on nousu, sitten uho ja lopuksi tuho. Jotain oli pakko tehdä ja se tehtiin.

Siiventynkä, joka Suomelle käteen jäi, olkoon Nokia-Fenixin alku.

Paikallisaviisi hoputti markkinoille. Ihmeenomaista, että tanakoiduin lähtemään sinne – siis minä, joka inhoan markkinameininkiä – ja vielä sateessa. Impulssi oli varmaan se EU. Yhtään juttututtua en tavannut, mutta itsekseni touhua silmäillessä tulin ajatelleeksi kaikenmoista.

• Asiakkaan markkinat ovat kojulta kojulle maleksimista, ruuan maistelua, ahmimista ja hamstraamista, turhiin ja tarpeettomiin esineisiin hurahtamista ja katumista jälkeen päin.

• Markkinaintoisimmat myyjät olivat Saksan kojuilla. Ostin kassillisen erilaisia makkaroita kahdellakympillä. Me emme saa niitä ikinä kahdestaan syötyä.

• Italialaiset kojut olivat täynnä juustoa, sitä pahalta haisevaa iänkaikenkypsytettyä parmesania. Haju pani minut kiertämään kauempaa. Oliko jossain Parman kinkkua edes. Siinä meni tilaisuus ostaa oliiviöljyä ja oliivejakin.

• Nautiskelin ranskalaisten kahvikojulla unelmanohutta greppiä aprikoosihillon ja mustan kahvin kera (4 eur). Nam. Toisaalla olisivat myyneet esipaistettuja patonkejakin ja muuta vaaleaa leipää. Mitä ne leipiä tänne, ihmettelen, omat leipomot ovat tuoreempaa pullollaan.

• Kotimainen markkinaruoka on kaikkialla ja aina samaa: öljyyn tukehtuneita muikkuja, vetisiä hodareita, muurinpohjalla poltettuja lettuja ja kahvia.

• Karjalaisten teltalta hain pussiini hiivattoman täysrukiisen leivän ja käsintehtyjä  karjalanpiirakoita.

• Saksalaiset myivät myös struudeleita vaikka millä täytteellä. Tulin ostaneeksi puolikkaan pötkön (12 eur). Miksi ihmeessä. En edes tykkää struudelista, kerran maistoin, Wienissäkö se oli?

Britannian kojulla tulin hyvälle mielelle ja niillä mielin olen vieläkin. Ostotapahtuma meni näin. Brittimies kysyi: ”Yes,love?” Ojensin valitsemani ihanan ruusukupin lautasineen ja mukaan otin niitä keksejä, joita vain siellä osataan tehdä silleen. Rahanvaihdon jälkeen kuulin mykistyneenä ”Here, darling, thank you very much and happy day to you”. Puhuttelut ilman makeilun häivääkään. Kohteliaasti. OOh. Kannatan ehdottomasti EU-markkinoita. 

Sovittu oli perinteiset terassikahvit iltapäivällä Yst. Sosiaalineuvoksen pihassa. No, aamu oli pilvessä ja ennen puoltapäivää jo satoi. Ihan kuin iltauutisten jälkeen oli kerrottu. Huokaus. Ei sitten. Katsotaan ensi viikolla, sitä ennen tässä on muuta.

Olkalaukkuun on pakattu kumisaappaat, pesukamat ja vaatetta, isompaan reppuun makuupussi ja oma tyyny. Pikkurepussa kulkee ne tärkeimmät, epävarmat odotukset ja pelot; kamera, kirja ja kynä, silmälasit, puhelin ja vesipullo. Akut on vielä ladattava ja laturit survottava mukaan. Ihan en tiedä mitä on edessä ja kenen kanssa, mutta huomennahan se selviää.

Toisella oli tänään hammaslääkäritreffit. Se ei tykkää. Enkä minä. Olin toissapäivänä. Mietin miten odontologit sietää elämäänsä, kun niitä niin kammoksutaan ja pelätään. Minun lääkärini mutisee kerran vuodessa kalustoani tutkaillessaan itsekseen, onneksi en ymmärrä sen mutinoita, mutta kuvitella voin, että se olisi mieluummin golfradallaan kuin tämmöisissä töissä. Lähtiessä se aina sanoo mihin kamaluuksiin saa varautua seuraavalla kerralla. Näkemiin ja tervetuloa. Huh.

Oikein kybällä riemastuin viimeksi viikko-ostoksilla prismakaupassa, kun olivat uusineet ostoskärryt. Ei sitä uskoisi, miten voi ärsyttää joku toistuva arkinen asia, vaikka siitä ei jaksa alinomaa valitella. Niin kuin kolisevat ostoskärryt isossa kaupassa. Sinänsä ei ole iso juttu, mutta vuodesta toiseen kerran viikossa sen huomaa. Nämä uudet kärryt ovat unelmakevyet ja äänettömät. Uudistuksen tuulet olivat tuoneet valittavaksi myös muutamia mummokärryjä, jossa oli pienempi koriosa sekä rollaattorin tyyliin istumalauta. Kerroin iloni kassalla, jossa myös oli huomattu kaupan taustamelutason laskeneen. Bravo!

Vaihteeksi käymme joskus paikallisessa citymarketissakin, mutta loppulasku on aina tavallista suurempi. Se johtuu sekä hintaeroista että valikoiman runsaudesta, joka taas houkuttaa poimimaan kokeeksi kaikenlaista kohdalle osuvaa ’listan ulkopuolelta’. Oudommassa kaupassa saa myös kävellä kilometrikaupalla ennen kuin löytää etsimänsä. Niinpä palaamme aina harharetkiltä tuttuun kauppaan.

Otanpa esiin vielä yhden arkisen jutun: kauppojen kanta-asiakaskortit. Todellista hyötyä niistä on vain sille, joka ostaa pääasiallisesti ja viikottain saman ketjun liikkeistä ja käyttää muitakin ketjun palveluita, esim. hotelleita ja ravintoloita. Mutta kun joka kaupassa niitä ensin kysytään ja jos ei ole, sitten tyrkytetään! Olenkin ruvennut sanomaan: saanko vain maksaa ostokseni?

Sunnuntai oli suloisen lämmin. Söimme eka kertaa pihassa ja nukahdin keinuun. Se on juhlaa! Toukokuu kukkii. Ja tammikin on puhjennut lehtipukuun, viimeisenä pihan puista.

Oh, minua. En jaksanutkaan kärvistellä Leijonajoukkueen mukana pronssipeliä kokonaan. Kun peli tasoittui viimeisessä erässä, tulin tv:n ääreen nautiskelemaan maalit ja jännäämään ratkaisua. Minusta pojat pelasivat resursseihin nähden hyvän turnauksen, varsinkin alkusarjassa. Monta kutkuttavan jännittävää ottelua saimme nauttia. Rankkarikisahan on sitten aina onnenkauppaa. Hyvä jätkät, suru pois!

Muuten olin upoksissa Isän muistokirjan tekoon. Olen löytänyt tiedostoistani melkoisen määrän surutekstejä, joita työstin. On jotenkin kipeä olo. Mietin, mikä on kaipauksen ja ikävän sävyero.  Kaipaan joskus Isää, seesteisesti, lämpimästi. Jos ikävöisin, olisiko jokin riitasointu, prosessi kesken?

Eilen mentiin vapaaehtoiskuvioista tutulla porukalla maalle kesäillan viettoon. Tuskin oli bussimme oljentautunut moottoritielle, kun matka tyssäsi tyystin jonoon. Mediheli näkyi laskeutuvan jossain edessä päin pientarelle. Toinen räpelsi kännykällä netistä saman tien tiedon, että kyseisellä moottoritien osuudella oli sattunut onnettomuus, jonka vuoksi liikenne on seis kunnes poliisit ovat hommansa hoitaneet ja kolariosapuolten ajoneuvot on raivattu kaistoilta. No niin, moottoritiellä kun jono seisoo, senhän tietää, että siitä ei mihinkään pääse. Onneksi ei ollut kovin kireä aikataulu, joten odoteltiin rauhassa. Siinä oli hyvästä seurasta kovasti apua.

Perillä syötiin, saunottiin, paistettiin makkaraa, syötiin taas ja aina välillä laulettiin, kuten hyvän seuran retkiohjelmaan kuuluu. Muutama kävi saunasta uimassakin ja kehuivat kovasti järvessä veden olleen ’ihan lämmintä’.  Kiertelin metsäpolkuja sillä välin, kun toiset saunoivat. Mustikanvarvut kukkivat, metsä tuoksui kevätkesän tuoreutta. Ja silloin kohtasin sielunperhoseni, jota koko pitkän talven olin kaivannut. Se on tullut kotelostaan! Se lentää!

Toinen päivysti siinä makkaraa pureskellessaan netistä lätkäottelun tilannetta. Kyllä oli kylmäävä tieto, että kolme-yksi niin äkisti kääntyi kolme-kolmeksi. Olin onnellinen, että en ollut räytymässä kotona tv:n ääressä noita lukuja tuijottelemassa vaan hyvässä seurassa lapsuuden lauluja laulelemassa. Oli tunne, ettei elämä siihen lopu, kävi ottelussa miten kävi. – Ja kyllä koko bussillinen sitten taputti, kun Toinen pääsi julistamaan voittonumeroiksi 4-3.  Bussin kurvatessa lähtöpaikkaan tuli vastaan numeropaitaan ja kaulahuiviin sonnustautunut lätkäfani, joka näytti meille voitonmerkkiä. Hyvä seuramme vilkutti iloisesti takaisin. JEEEE..

Oi, miten ihminen voikin ilahtua yhä uudestaan näistä lämpöisistä aurinkopäivistä, joita on riittänyt kohta kuukauden ajan. Toinen toi vajasta pihapatiolle kesän: keinun ja pöydän tuoleineen. Tulppaanien tulenliekit loistavat perennapenkissä.

Tänään kävelin lähikauppaan pitemmän reitin mukaan, mennen tullen metsäpolkua. Katua ylittäessä kaupan kulmalla tuli vastaan ahdistuneen oloinen nuori nainen. Hän ei katsonut kohti, mutta sanoi ohi mennessään: Olen niin kauhean masentunut. Hänellä ei ollut puhelimen piuhoja korvilla, joten arvelin, että hän vain halusi kertoa jollekin pahan olonsa. En voinut siihen pysähtyä, mutta ajatuksissani jäin toivomaan hänelle helpotusta.

Metsässä hengitin syvään raikkautta. Mustarastas siinä tanssahteli edelläni polulla kuin ei maailmassa mitään murhetta olisikaan. Kotona istuin pitkään pihakeinussa ja ajattelin, että olemme kaikki samaa luomakuntaa, ihmiset, linnut, puut ja kukat. Onnelliset ja ahdistuneet, kiireiset ja leppoisat. Jumala katsoo meihin kaikkiin, rakastaen.

No eihän se vappu nyt ihan käsikirjoituksen mukaan mennyt kumminkaan. Panimme evästä reppuun ja läksimme pyöräilemään Rantatietä Halosenniemeen. Vastatuuli oli viiltävän kylmä. Perillä järvi myllersi vapaana, aallot pärskivät rantakallioihin. Etsimme suojaisimman paikan aurinkorinteeltä, siinä nautimme simat ja rapistelimme tippaleipiä, joista huomattava osa päätyi murusina nurmikolle. Mutta vuokot kukkivat! siniset ja valkoiset! Scillamatto hehkui sinisenä polun toisella puolella ja punaiset kärryt olivat paikoillaan omenapuun alla. Sieltä sen viimeistään saa, kevätfiiliksen!

Eilen oli juttelupäivämme Katupappilassa. Kävijöiden määrä neljän tunnin aikana lähestyi jo viittäkymmentä. Monelle yksinäiselle paikka on tullut tärkeäksi, saattavat poiketa tullen sekä mennen asioilla käydessään. Jotkut sopivat tapaamisiakin sinne. Pari nälkäistä pikkupoikaa kävi koulusta päästyään ja tyhjensi hetkessä keksilautasen. Tuuli pöllytti standia nurkalla ja ikkunan takana kävelykadulla kulkijat pitelivät hatusta kiinni. Ajattelin, miten monelle tämä paikka antaa turvallisen mahdollisuuden kertoa ja jonkun joka kuulee.

Kaikenmoista reality-kamaa on tuutit tursollaan nykyään. Eiköpä tämä nettikin liene yksi semmoinen iso kamatuutti. Tv:n Inhimillistä tekijää katsova saa halutessaan tutustua erilaisissa elämänkohtaloissa painiskeleviin kanssaihmisiin, heidän kykyynsä ratkaista sairauden tai muun ennakoimattoman kriisin  aiheuttamat ongelmat. Vaan tätä ei ole ennen näytetty: kuolevan ihmisen viimeiset sanat jälkeenjääneille.

Nähtyäni erään kyseisen ohjelman tarinan jäin miettimään miten hiuksenhieno voi olla koskettavan ja makaaberin välinen raja. Haluaisinko itse jättää läheisilleni tuollaisen kuvallisen hyvästelyn, joka tulee kuin mullan alta. Mitä sellaista kykenisi siinä sanomaan, jota ei elämän koko kuva ja lähimpien surussa hiljalleen haalistuvat muistot köykäiseksi punnitsisi.

­­Yhtenä iltana osuin telkkarin ääressä semmoiseen ohjelmaan, johon vanhemmat olivat tuoneet lapsiaan kilpailemaan yleisön suosiosta laulamalla. Jonkinlainen tenavatähtiskaba siis, menossa jo semifinaali.  Puolet muksuista lauloi englanniksi ja ohjelman nimikin oli tietysti KidsSing. Lapsoset oli stailattu muodikkaiksi, muutamalla tytöllä oikein kampaus ja meikki. Suomalainen perustotinen lapsi kun laulaa kansainvälistä aikuisen artistin hittibiisiä yliampuvine, musavideoita jäljittelevine koreografioineen, siinä mummoikäisen katsojan silmä pyörähtää ihmetyksestä suureksi. O’oo.

Sattui vielä niin, että eräänkin tyttörukan laulu meni ihan metsään, mutta elkeet olivat elämää suuremmat. Oli se karseaa katsoa ja kuulla. Koko ohjelman inhimillisin ja aidoin henkilö taisi olla tuomarina toiminut Antti Tuisku, joka ei lytännyt epäonnistuneitakaan eikä käyttänyt tolkutonta määrää ylisanoja, joita nuorisokilpailujen tuomaristot nykyään viljelevät. ’Sairaan hyvä’, ’törkeen taitava’ tai ’ihan mieletön’ on jo aikaa sitten menettänyt tehonsa.   

Mieleen jäi monen lapsen kiihkeästi vaalima tulevaisuuskuva itsestä artistina suuren yleisön edessä. Esiin, esiin, hinnalla millä hyvänsä. Aplodit ovat huumetta, johon voi koukuttua jo lapsena. Semmoiset perusasiat ovat monelta esiintymishaluiselta hukassa, että laulukilpailussa olisi osattava laulaa eikä tanssikilpailussa temput riitä, pitäisi osata tanssia.