Elokuun alussa on aina Kolmannen Huoneen vuosipäivä. Kahdeksan vuotta blogikirjoittelua nyt! Siinä on postausta monesta aiheesta, kuten huonejakokin osoittaa. Onpa intoa riittänyt, joku sanoisi – mihin minä taas, että elämäntapahan tämä kirjoittaminen minulle on. Ja kun se ei täytä elämää, vaan on sopiva osa sitä, mikäs siinä.

Vakio-osa arkista eläkeläisen elämääni on myös lukeminen. Nuohosin Lukunurkkaustani ja totesin kirjoittaneeni näinä vuosina lyhyen tai pitemmän esittelyn yli 600:sta lukemastani kirjasta. Niistä noin 100 on ollut runo- tai aforismiteoksia, tietokirjoja reilut parikymmentä ja dekkareita tai muuta hilekirjallisuutta (chick lit) kymmenkunta. Erottelemattomina romaanien ja novellien joukossa on elämänkertoja ja joitakin  matkakertomuksia. Voi kai sanoa, että elämän piiritanssiin on tullut luetun myötä uusia kuvioita, ajatusaihelmia ja pohdittavaa.

Blogimaailmassakaan ei olla yksin. En ole halunnut facebookiin enkä twitteriin. En ole mukana yleisillä keskustelupalstoilla. Periaatteeni on, etten kerää sitoutuneita lukijoita enkä liity sellaisiin. Seuraan tällä hetkellä viittätoista blogilistalaista, joista vain puolet kirjoittelee säännöllisesti, muut harvemmin. Sen lisäksi seuraan seitsemää blogia, jotka eivät ole listalla, ja poikkean satunnaisesti niissä kommentoivien omilla sivuilla. Some-elämäni on siis varsin suppeaa ja valikoivaa. Muutama minulle rakas ja tärkeä blogi on sulkenut lukijapiirinsä, ymmärrän sen johtuvan häiriköinnistä, jota somessa jotkut harrastavat halvaksi huvikseen.

Tämän vuosipäivän merkeissä lähetän kiitoksen *Kuopukselleni, joka sai minut aikoinaan innostumaan somesta, *blogiystäville, jotka jakavat ajatuksiaan omissa blogeissaan ja kommenteillaan käyvät dialogia kanssani. Hymyterkkuja myös *tutuille ja tuntemattomille lukijoille  –  ja tottakai *Pissismummolle ja Poikakaverille, joiden pistäytyminen maisemissa niin virkistää arkisia ympyröitä!

Ihmiset matkaavat kesäisin juurilleen, etsiskelevät lapsuutensa hajujälkiä, koluavat muistikomeroissaan. Hämmästyvät sattumalta tavatun koulukaverin kaljua tai paisunutta ja lässähtänyttä olemusta, eivät omaansa. Kokonainen sukupolvi entisestä elinympäristöstä on poissa, ei enää huutavaa naapurintätiä, ei entistä tiukkapipo-opettajaa tai pelottavaa juoppoa naapurisetää. Talojen ikkunoissa himmeä tyhjyys, porraspielissä huojuu polvenkorkuinen heinä.  

Koulu paloi jo kymmeniä vuosia sitten, nurkkakivi on enää jäljellä. Asemalla pysähtyy kyllä junia, mutta lipunmyyjää tai muutakaan henkilökuntaa ei ole. Radanvarret kukkivat horsmaa ja lupiinia. Kas, keskustaan on noussut uusi marketti. Komein rakennus on edelleen pankki eikä kunnantalo. Hautaustoimistoja on nykyään jo kaksi, mitä sekin kertoo. Tyhjiä liiketiloja siellä täällä. Linjuri kulkee kylille vain elokuun puolivälistä toukokuun loppuun koulukkaiden takia. Pirssiasemalla on yksi auto ja pari numeroa, joihin voi soittaa, jos sekin on ajossa.

Kulttuuri tapahtuu toisaalla, pitkin maita ja mantuja. Monenmoista on melskajaista. Olevinaan musiikillista tai taiteellista, ihan sama, tungeksinta tai näyttäytyminen on pääasia. Lavoilla soi lauantaisin haikea tango.

Kaupungilla on hiljaista. Helle paahtaa. Kynnelle kykenevät häärivät ilmastoiduissa toimistoissaan tai hikisillä työpaikoillaan, varakkaimmat purjehtivat merelle leväpuuron sekaan ja rantautuvat iltaisin vierassatamiin viinin ja grillin ääreen. Muuhun kykenemätön joutoväki lojuu vesien tuntumassa tai pakenee mökeilleen saunaa lämmittämään (ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuuma jo muutenkin). Jossain soditaan aina. Jossain satelee, kun meillä kärvennytään. Ja päin vastoin.

Mistä tulee tunne, että olipa kesässä mitä tahansa, sitä on ihan liikaa? Ei uskoisi, että voi kaivata lokakuutakin seitsemäntenä hellepäivänä.

Kesä kutsuu blogikirjoittajaakin lomalle eikä sen kutsua voi vastustaa. Säästä riippumatonta autuutta kaikille blogiystäville, kunnes jälleen tapaamme.

Nythän olisi tietysti otettava jotain kantaa tiettyyn eiliseen vaaliin. Maan kenties suosituimman puolueen puhetta saa minun puolestani johtaa kuka ikinä pukumies tai jakkupukunainen, joka vain parhaiten aatemaailman tyyliin sopii. Ihan sama. Mutta kun valittu henkilö saman tien istuu valtakunnan vallankahvaan, pääministerin paikalle, valinta alkaa jo hivenen kiinnostaa.

Asetelmahan oli mitä herkullisin. Tarjolla oli ihanan pitkä ja sporttinen, siis niin komea ja niin maan pätevä Alex; tavallisen komea, kokenut kuumakalle, politiikan juonimestari Janne ja tavallisen tyylikäs, sote-erikoistunut pohjalainen perinneleidi Paula. Sitkeästi naaraamalla saatiin yhteisen aatteen loiskeesta pintaan jonkinmoisia tärppejä: kuka oli natomyönteisin, kenen ohjaus vippaa eniten oikealle, kenen kulku käy turvallista keskitietä, kenellä kaasujalka on raskaampi tai kuka mieluiten istuu toisen kyydissä.

Seuraavan pätkäpääministerin nimi on siis tiedossa. Taisi tulos joitakin yllättää reaktioista päätellen. Nyt alkaa kiinnostaa, miten puretaan Alexin johdolla keskeneräisten isojen asioiden suma? Miten pysytään raameissa, jotka valtioneuvoston seinälle on edeltäjän johdolla naulattu? Isänmaa on kutsunut – jos siis isänmaa on yhtä kuin puolue.

Olimme helluntaikirkossa, jossa Heikki-pappi onnistui keskittämään kuulijan ajatukset mielenkiintoiseen saarnaansa Jeremia-profeetan merkityksestä raamatunhistoriassa. Pastori valotti Jeremian puhetta Jumalan vanhasta ja uudesta liitosta. Ymmärsin: Jeesus Kristukseen uskovina mekään emme ole muukalaisia ja sivullisia, olemme uuden liiton kansaa, jota koskevat Jumalan lupaukset kuten vanhan liiton aikaan Israelin kansaa.

Kirkkokahveilla ei koskaan tiedä ketä kohtaa, mistä puhe viriää ja minne kulkeutuu. Pöydässämme tuntematon pariskunta Pohjanmaalta ihmetteli onko meillä aina näin paljon väkeä kirkossa sunnuntaimessussa. Minä, että tavallista vähemmän nyt oli oikeastaan, mutta kesäaikaan usein on näin. Lisäsin totuudenmukaisesti, että en kyllä ole joka sunnuntai mukana messussa, käsitykseni on muodostunut noin kerran kuussa käynneistä.

Kirjastossa usein tapaamani tuttava siinä kirkkokahvipöydässä myös istui ja kysäisi, mitä olen lukenut viimeksi. Mainitsin Alice Munron Kalliin elämän, joka on meneillään. Hän kertoi olleensa keväällä Espanjassa ja lukevansa nyt Hemingwayta. Hän harmitteli, ettei ollut sitä lukenut ennen matkaa ja härkätaistelussa käyntiä. Ihmettelimme siinä yhteistä kokemustamme: kotimaassa Espanjan härkätaistelut ja niissä käynti (etenkin naisten!) ovat paheksunnan kohteena. Miksiköhän? Kysehän on eteläisen Espanjan kulttuurisesta perinteestä. Meille kokemus avasi espanjalaista sielunmaisemaa.

Olen palannut – ja palanut. Saaren aika oli niin täynnä palavia sanoja, joilla oli vastaanottava tilansa, ja jakamattomia sanoja, joilla oli yksityinen, hiljainen avaruutensa. Niin täynnä kallioiden ja kivien puhetta ja vaikenevaa rauhaa. Niin täynnä meren hengitystä, horisonttia silmien levätä, tuulta – ja polttavaa aurinkoa. Kun astun viileästä autosta kotipihassa, kaupungin löylynlämmin helle humahtaa kasvoille. Ero merituulen raikkauteen, josta lähdin, on huumaava. Hetken tunnen halua sanoa Toiselle: mennään takaisin. Miten täällä voi elää?

Pikkupiha on sinisenään luhtalemmikkejä. Ne ovat odottaneet minua kotiin! Ruohoa ei voi leikata, ei tietenkään nyt. Toinen on tajunnut sen. Mariantuohukset ovat syttyneet katajan juureen. Pidän niiden keveän intensiivisestä itsetietoisuudesta. Varsi on matala, hennosti suikertava lehtivarsi piiloutuu ruohoon, mutta kukinto nousee vihreästä kuin soihtu, tummaa violetinsinistä. Kasvikirja väittää kasvia niittyhumalaksi, olkoonkin, mutta nimi on liian arkinen tälle kukalle. Minulle ne ovat Mariantuohuksia, ne palavat kukkiessaan.

Tänään pilveilee, tukahduttava helle on mennyt ja luvassa on viileämpää. Käyn pihakeinuun pitkäkseni, katselen taivasta, vaahteran lehvästöä. Ja nukahdan syreeninkukkien tuoksuun.

Pihamittari näyttää kolmeakymmentä. Huh. Toinen tuli pyöräilylenkiltä, joka jäi 11 kilometriin.  – Ei tuolla pyörätiellä jaksa, sanoi. Olin käynyt sauvalenkillä aamulla ja ollut läkähtyä jo viiteen kilometriin. Hiki virtasi, metsän varjossa jaksoi paremmin. Vettä, vettä ja taas vettä.
Ei tässä jaksa katsoa leijonajoukkueen peliäkään. Tuommoista. Kunhan eivät häviäisi vielä kasakoillekin.

Kotikadun koivut ovat vehreimmillään. Mustarastas laulaa metsikössä aarioitaan villisti varhaisesta aamusta. Voi, jos kaupungissa ei olisi linnunlaulua! Tai jos sitä ei kuulisi…

Istutan kuihtuneiden pääsiäisnarsissien sipulit pihaan. Haluan nähdä lähtevätkö ne kasvamaan niin kuin hoito-ohje lupaa. Minulla on pihavajan seinustalla kaikkeinkukkainpenkki, johon laitan monenlaista kokeilumielessä. On kiinnostavaa nähdä mikä jää henkiin. Siihen nousee taimia, joista en kaikista edes tiedä, mitä ovat.

Kukkamaalla hehkuvat nyt kevätvuohenjuuren keltaiset auringot, tulppaanien tulenliekit ja tummansiniset helmihyasintit. Pihapuiden juurella hymyilevät valkovuokot edelleen, ja vuorenkilpi on puskenut violetit kukkaryppäänsä isojen lehtien suojista esiin.

Viherpeippopari askartelee räystään tuntumassa. On herttaista seurailla niiden lentelyä ja varovaisia pujahduksia pesälle. Kerran näimme miten peippopari lennätti uteliasta oravaa pois pesäreviiriltään. Orava sai tietää, että lintuemolla ja -isällä on terävä nokka.

Toinen laittelee parhaillaan keinua paikoilleen. On luvattu kesälämmintä.

Tavan mukaan toiveikkaina asetuimme seuraamaan kotijoukkueen MM-lätkämatseja. Heti ensimmäinen ottelu Latviaa vastaan osoitti nuorentuneen maajoukkueen kokemattomuuden. Pelirytmistä ei ollut puhettakaan, vastustajalta löytyi enemmän sekä tehoa että asennetta. Ensimmäinen maali ottelussa on aina kaksipiippuinen juttu, toisaalta se laukaisee alkujännitystä, toisaalta herpaannuttaa. Ei hyvältä näytä, että alakynnessä yritetään esittää kovaa jätkää hankkiutumalla jäähyaitioon tuon tuostakin, mutta maalin tekemisen taito on hakusessa.

Toinen ottelu oli silkkaa jääkylmää kamaluutta. Poistuin katsomosta siinä vaiheessa, kun suomalainen sai venäläiseltä kohtalokkaan tällin, jota ruotsalainen tuomari ei suvainnut noteerata. Ei pitäisi vetää tästä poliittisia johtopäätöksiä, mutta tuli kyllä mieleen kaikenlaista. Toinen jo arveli, että tuomari ei uskaltanut puuttua venäläisen raakaan taklaukseen.  Jälkipuintia ja seurauksia on sitten riittänyt.

Kolmas kerta toden sanoi. Suomen joukkue pyöri edelleen kentällä aluksi melko hahmottomasti sinkoillen, mutta vastustajan joukkue oli vieläkin kehnommassa kuosissa pelityyliltään. Kuulemma Saksa on voittanut MM-kisoissa Suomen vain kerran. Nyt siis näyttäytyy joukkueemme todellinen taso. Ja löytyihän se joukkuepeli. Muutama hyvä tilanne, joissa Saksan maalivahti sattui olemaan ihan kuutamolla ja Saksan maalipussin perä heilahti meille neljästi. Ehkä tästä lähtee peli kulkemaan.

Silmäni näkökenttään ilmaantui äkisti ajelehtimaan nokihiutaleita ja mustia viiruja, mikä oli uusi ilmiö. Viikonlopun ihmeteltyäni soitin omahoitajalle, kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä sekä voinko saada sieltä lähetteen silmälääkäriin vai pitääkö mennä yksityisesti. Omahoitaja katosi linjalta hetkeksi tutkimaan nettiä. Löytämänsä perusteella hän arveli, että kyseessä saattaisi olla lasiaisongelma (samaa olin itse arvellut ilman nettiäkin).  – Omalääkärisi on nyt lomalla, mutta toiselle voisi saada ajan loppuviikolla.  Soita kuitenkin silmäklinikan päivystykseen ja kysy sieltä onko tuo kiireellisesti hoidettava, en näistä erikoisaloista oikein tiedä, sanoi.

Netistä löysin HUS:n silmäklinikan päivystävän hoitajan numeron. Toisella yrittämällä kärsivällisesti soittoääntä kuunneltuani vastattiin. Kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä. Hoitaja otti yhteystiedot ja sanoi neuvottelevansa päivystävän lääkärin kanssa, soittavansa sitten takaisin. Varttitunnin päästä hän soittikin ja antoi ajan poliklinikalle seuraavaksi päiväksi.  – Varminta tarkistaa silmän tilanne, sanoi. Lähetettä ei tarvita.

Käynnillä selvisi, että silmän lasiaiseen on ilmaantunut sakkaa, joka on ikääntymisilmiö eikä sinänsä vaarallista, mutta sisältää riskin verkkokalvon repeämään. Sen oireena taas olisivat salamankaltaiset valonvälähdykset ja yhtenäisenä levenevä tumma alue näkökentässä. Tällöin olisi syytä tulla nopeasti silmäsairaalan päivystykseen näön pelastamiseksi. Onneksi verkkokalvon repeämiä ei nyt löytynyt. Kuukauden kuluttua menen kontrollikäynnille ja siihen asti on varottava fyysistä rasitusta.

Totesin, että HUS:n erikoissairaanhoidon systeemi on joustavampi kuin paikallisen terveyskeskuksen. Ja kuten olen ennenkin sanonut: on vain rohjettava kysyä.