Olen lukenut, lukenut ja lukenut, kun ei minusta muuhun ole  ollut.

Palmujen sunnuntai meni. Kykenen taas kävelemään kutakuinkin suorassa. Viikon lepäily panadol- ja voltaren-kuurin myötä laukaisi lopulta kiputilan. Arki palaa hiljalleen uomiinsa.

Eilen olimme jo asioita hoitamassa keskustassa. Tänään kävelimmme hakemaan pajunkissaoksia joutomaalta radan varressa. Huomenna on vapaaehtoispuuhaa ja illalla lapsenlapset. Pojantytär täyttää kolmensa vapun aikaan, kummipojan tytär kymmenensä alkaneella viikolla. Kevättyttösemme!

Linnut kevättä rinnassa, tuuli raikas, elämä täyttä.

…kirkkokahveilla kuulumisten kysyjälle, että elämä se on kuin silkkiä vaan. Olikin sillä hetkellä. Vaan sitten se silkki repesi. Yksi pieni virheliike kotona arkiaamuna ja salaman tavoin iskenyt tuska vetäisi koukkuun ja kurkusta pääsi ulvahdus. Mie romahin.

Siitä on nyt edetty: hiljaa seinistä pidellen vessaan ja takaisin sänkyyn, keittiöön syömään ja takaisin vaakasuoraan. Ainoa kipulääke, jota saan ottaa, on auttanut vain hiukan. Toivun, päivä kerrallaan. Tänään kykenen istumaan tämän tekstin verran.

Kevät tulee, vaikka repeillen.

Kahdeksas perättäinen aurinkopäivä. Luonto heräilee kohmeestaan ja jokin ihmisten sisälläkin kevääntyy. Kohta ne ovat täällä, koivujen hiirenkorvalehdet ja sitä ennen Stockalla hullut päivät.

Eilinen konsertti oli poikkeuksellisen suuri nautinto: Beethoovenin 3. pianokonsertto ja Shostan kymmenes. Venezuelalaisen elekieli orkesterin edessä oli lumoavan esteettinen ja ote nöyrän muusikon. Hänestä kuullaan vielä.

Eilisiltana, muutenkin antoisan päivän päätteeksi, vaelsimme vielä kaupungin nimikkosaliin kuullaksemme äitiyslomaltaan palailevan Erja Lyytisen, tuon armoitetun blues-kitaristimme, tulkintoja idolinsa Elmore Jamesin ohjelmistosta sekä omia sävellyksiään. Erja sanoi kaksosten pitäneen hänet vauvanhoidon touhussa tiiviisti yöt ja päivät. ”Mutta kyllä on ihanaa päästä taas soittamaan täysillä”. Puistobluesin koulima yleisö otti Erjan sydämellisesti vastaan ja lämpeni kahden setin kitaroinnille ja laululle sekä vaatimilleen ylimääräisille niin, että nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Slide-kitaran velhotar lumoaa taas.

Mie romahan, sie romahat, hää romahtaa. Myö romahettaa, työ romahatta, hyö romahtaat. Hää ol jo romahtant, ko män siihe koskee sillo ko se vielä ol valloillaa.  

Yhtenä päivänä ovikello soi. (Se on aina tapaus, sillä ei täällä usein soitella.) Meillä Toinen hoitaa ovikelloasiat, koska hän on myös taloyhtiön vastuuhenkilö. Postinjakaja siellä pyyteli anteeksi, että hänen laukkunsa oli melkein syönyt yhden kirjeen. Kirje oli hieman kärsinyt jakopäivän sateesta. Se olikin tärkeä, sillä siinä oli minulle kutsu terveyssysteemiin infotilaisuuteen.

Toisena päivänä ovikello soi. Siellä oli taas Postinjakaja. Tällä kertaa hän pahoitteli kovasti, että oli jotenkin epähuomiossa onnistunut tiputtamaan naapurin postin meidän lukolliseen laatikkoomme. No, Toinen marssi hänen perässään postilaatikkoa avaamaan. Postinjakaja setvi sisällöstä naapurille kuuluvat ja toimitti ne oikeaan paikkaan.

Kolmantena päivänä Postinjakaja riemastutti minut pois paikoiltani kantamalla laatikkoomme kortin, joka kertoi, että Kuopus ja Ystävätär olivat olleet pari viikkoa sitten Teneriffalla, kirjeen, jota olin jo kovasti odottanut ja yllätysihanan kirjeen, jonka päällä luki MUMMELI. Sen sisältä löytyi hieno piirustus, jonka taiteilija on Murunen.

Odotamme kiinnostuneena, mitä aktiviteettia postinjakajan laukku järjestää meille ensi viikolla.

Tuhkakeskiviikko aloittaa paastonajan. Asia ei ole mediaseksikäs, siitä enimmäkseen vaietaan. Paasto liittyy monen mielessä, jos mihinkään, niin painonpudotus- tai elimistön puhdistusrituaaleihin. Kirkollisissa piireisssä puhutaan paljon paastosta. Miten se kenenkin seurakuntalaisen elämässä näkyy ja tuntuu, vaihtelee. Joku siistii elämäntapojaan yksinkertaisemmiksi. Toinen paastoaa lihasta, alkoholijuomista, kahvista, herkuista. Joskus tuntuu, että turhasta puhumisesta olisi parempi paastota kuin syömisistä ja juomisista.

Kuulun siihen kansanosaan, joka joutuu terveyssyistä pitämään ruokavaliota kaiken aikaa. Siinä on vältettäviä, rajoitettavia ja suositeltavia ruoka-aineita. Mitä tasaisempana ravinto – ja muukin elämä – pysyy, sitä paremmin voin. Ruokapaasto ei siis ole minun juttuni. Kohtuus kaikessa olisi suositeltava elämäntapaohje yleisemminkin.

Olen ollut viikonlopun retriitissä. Se merkitsee paastoa normaalista arjesta, poikkeuselämää, jossa päivä täyttyy hiljaisesta, keskustelemattomasta yhdessäolosta, yhteisistä aterioista, mietiskelyistä ja kappelihetkistä, yksinäisistä luontokävelyistä ja levosta. Pelkästään radion, television, puhelimen ja netin sulkeminen on vaikuttavaa. Riippuvuudet paljastuvat. Elämä pelkistyy, löytyy yhteys oleelliseen.

Alkuviikolla tuuli reippaasti.  Aurinkokin pääsi näyttäytymään, kuten sääkerttu lupasi harva se ilta. Pihalla ei näy lumen häivää, viimeiset humahtelivat katolta viime viikonloppuna ja sulivat niille sijoilleen. Syreeni tuppaa silmuja ja paju kissoja. Jo kaksi viikkoa ovat talitiaiset kakistelleet kurkkuaan tityyllä. Tässä viedään rippeitä talvesta, jota tuskin ehti ollakaan.

Hyvä syy olla lähtemättä lenkille poistui olympialaisten mukana. Pelit on pelattu ja tosielämä velkoo laiskanlinnaurheilijaa. Vaakalukema hätkäyttää ikävästi kisahorroksesta. Lenkkaria jalkaan ja menoksi. Toinen jupisee, mutta tässä ei nyt protestit auta.

Viikonloppuna on erityisohjelmaa, jota odotan sydämen ilolla. Tervetuloa maaliskuu!

Olemme nauttineet olympialaisten huippuhetkistä, muutamien urheilijoidemme menestyksestä siellä. Mitalit ovat olleet tiukassa, varsinkin kulta, niin kuin vähäväkiselle kansalle sopiikin isoissa ympyröissä. Muistan nekin vuodet, kun hiihtäjiemme odotettiin tuovan kultaa vähän lajissa kuin lajissa. Kunnes kävi ilmi miten ne tulokset saatiin aikaan.

Ehkä hiihtourheilumme häpeäkyyryn vuodet ovat nyt ohi, kun uusi sukupolvi on suksinut laduille voitontahto ja ilo menoa siivittäen. Urheilutoimituksissa on myös päässyt ääneen sukupolvi, joka osaa iloita muustakin menestyksestä kuin kultamitaleista. Asennemuutos on ilo katsojalle ja kuuntelijalle. Jokainen tajuaa, että epäonnistumisia sattuu eikä aina voi onnistuessaankaan voittaa, kun kisoissa on muitakin.

Minua on ihastuttanut erityisesti nämä lätkäpelien tosimiehet, jotka onnistuneen maalin jälkeen antavat ilon näkyä ja tuntua. Komean turnauksen jälkeen voi mitali kaulassa herkistyä vaikka kyyneliin asti miehisyyden siitä kärsimättä. Ihmeellistä, että meidän junnukaukaloistamme on noussut sellainen kiekkoilija kuin Teemu, joka nelikymppisenä yhä jaksaa syttyä ja sytyttää. Siinä on pelaajalegenda kauneimmillaan.

Venäläiset hoitivat kisaisännyyden loistavasti. Tosiasia on, että monin tavoin tuo naapurikansa on lahjakasta ja kyvykästä eikä sitä seikkaa piilottele. Tietenkin olympialaiset ovat spektaakkeli, mahtipontisine alkajais- ja päätösjuhlineen ja massiivisine järjestelyineen sekä mediatapahtumana vertaansa vailla – hikisen punnerruksen palkintona urheilijoille kohokohta ja arjen vastapainona katsojalle suuri tunteiden näyttämö.

O’ooh, Suomen päivä olympiakisoissa, vihdoinkin! Aino-Kaisa ja Kerttu jälleen hopeanhohtoisina, Sami ja Iivo sisukultaisina, ja Leijonajoukkue loppukilpailuihin voitollaan Venäjästä.

Myönnän, etten uskonut kultamitaliin. Olihan siinä loppusuoralla toisen onnettomuus toisen onni, mutta voitto tuli kyllä vastaansanomattomalla sisulla. Kamera näytti, ettei Sami heti uskonut oikein itsekään voittaneensa. Lahden 2001 jälkeen suomalainen hiihto on ollut niin häpeää ja tuskaa täynnä, ettei voittoja ole nähty. Olkoon tämä se onnenpäivä, joka vihdoin kääntää uuden lehden suomalaisen hiihdon historiassa!