Osuimme leidiporukalla Fredaa kävellessä merkillisen kaupan ikkunan taakse. Koska olemme uteliaita erilaisille ilmiöille (minä ainakin olen), pitihän poiketa. Kaupassa oli tarjolla uniikkeja, jo elämää nähneitä huonekaluja, jotka on kierrätysmateriaalista kunnostettu. Paikassa ei istuta peukaloita pyöritellen odottelemassa asiakkaita, vaan tehdään 3D-mallinnuksella sisustussuunnittelutyötä läppärien äärellä. Nuori mies tarjosi erikoiskahveja, aneeminen salaattipöytäkin oli ja lasikossa kakkuviipaleita sekä pullaa. Idea oli tarjota hävikkituoteaineksista tehtyä syötävää. Joimme cappucinot chilillä maustetun suolasarven kera ja pohdimme miten elintarviketarkastaja suhtautuisi tarjoiluideaan. Kahvia olisi myös voinut ’kierrättää’ maksamalla ekstraa, jolla voisi tarjota rahattomalle kävijälle ilmaiset kahvit. (Enpä tiedä, mitä asiaa rahattomalla sisustusliikkeeseen olisi…) Sen verran eksentrinen oli paikka nimeä myöten, että mieleen jäi. – PLOOTU, Iso Roban ja Fredan kulmassa; Sisustuspalvelua kierrätystuotteista.

Leidikolmikkomme valitsi stadin ylenpalttisesta tarjonnasta tällä kertaa Agricolan kirkon kryptaan torstaisin kokoontuvan Seniorifoorumin. Meitä kiinnosti luennon aihe, Elämää ei voi hallita, ja minua sekin, miten tilanne oli formuloitu, ja millainen ilmapiiri on. Ensimmäinen havainto ei yllätä, talo on täynnä naisia, siellä täällä muutama mies. Keski-ikä on yllättävänkin korkea. Vapaaehtoisseniorit toivottavat tervetulleiksi, myyvät kahvilippuja ja korjaavat astioita.  

Paikalle lappasi väkeä koko ajan jo tuntia ennen alkua. Yli 300 ikäihmistä ahtautui pöytiin kahvikuppeineen, (biljardipöydän reunatkin hyödynnettiin), osa jäi lisäpaikkariveille. Tänne tullaan ilmiselvästi myös tuttuja tapaamaan ja kuulumisia kertomaan. Salin kaikuisasta akustiikasta johtuen keskustelun kakofonia oli korvia huumaava ja äänentoistolaitteisto puuroutti jonkin verran puhetta. Tilaisuuden juontajana toimi pappismies (kuinkas muuten) ja kanttori säesti lauluja sekä mainosti yhteisvastuukonsertteja. Kolehtia kerättiin toimintakulujen kattamiseksi. Kohdalleni osuneessa korissa killinkini pääsivät arvoiseensa seuraan.

Toimittaja Kristiina Hanhirova kertoi avoimesti oman elämänsä kriiseistä, joista hän oli otsikon johtopäätökseen tullut. Tottahan se on, ettei elämä ole hallittavissa; kriisit, sairaudet ja  onnettomuudet kohtaavat yhtä lailla jokaista, monia myös kohtalokkaat ja kasautuvat kriisit.  Jakamalla henkilökohtaisia tuntojaan luennoitsija asettui ikään kuin kuulijoidensa vierelle. ”Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita”, sanoi hän ja tiivisti oman kokemuksensa muutamiin teeseihin, joihin oli helppo yhtyä.

Oli muuten mukava laulaa ikivihreitä Laula kanssamme -kirjasta reippaan säestyksen ja esilaulajan turvin. Musiikki vaikuttaa oleellisesti tilaisuuden ilmapiiriin. Tällä foorumilla – vaikka kirkon tiloissa ollaan – ei nuokuta hartaina, vaan pyritään iloisen voimaannuttavaan yhdessäoloon.

En millään muotoa kadehdi postinjakajaa. Säästä riippumatta hän polkee raskaslastista pyöräänsä tänne yläkaupungille viisi kertaa viikossa. Olemme asuneet näillä main vuodesta 1979 eikä ollut ongelmia Postin kanssa, eikä Itellankaan kuin aniharvoin. Hesari ja paikallisaviisi löytyivät laatikosta joka aamu – paitsi silloin tällöin viikonloppuisin, kun hesarin nappasi muuan aamuvirkku koiranulkoiluttaja ohi kulkiessaan. Hankimme lukittavan postilaatikon ja kas, katoamistemppuilu siirtyi jonkun muun harmiksi.

Itella tuli, oli, ja meni. Posti palasi hoitamaan alkuperäistä tehtäväänsä. Aamulehtien jakajat ovat siirtyneet mopoautoihin, muuten poljetaan pyörää edelleen, mutta nykyään ongelmia on riittänyt. Kun Toinen soittaa jakeluun puoli yhdeksältä kysyäkseen mikä on, kun lehteä ei ole taaskaan  tullut, hänelle sanotaan, että valitukset pitää tehdä kahdeksaan mennessä. Tilatuista viikkolehdistä toinen jaetaan torstaina, toinen perjantaina. Paitsi jos ei jaeta. Kun soitetaan taas Postin jakeluun, sieltä luvataan toimittaa lehti. Ei kuulu. Soitetaan lehden toimitukseen, sieltä lähetetään puuttuva numero ja luvataan kovistella Postia.

Tänään postilaatikosta löytyi viisi päivää matkoilla ollut lehtemme nimikääreessä. Sen oli toimittanut perille – henkilökohtaisin terveisin – toisella kadulla asuva naapuri, jonka autotallin edestä lehti oli löytynyt.

Beethovenin seitsemännen uljaat sävelkulut vielä mielessä aaltoillen ajelimme Toisen kanssa keskustasta kotiin päin iltamyöhällä. Katkeamaton autovirta vyöryi kohti moottoritien alkua. Arabian risteyksessä kyyhötti mies maassa ratikkakiskoilla. – Pysäytä! Toinen kurvasi auton jalkakäytävälle, juoksin siitä yli ajoradan. Samaan aikaan suojatietä tuli puolenkymmentä nuorta ihmistä, joista yksi tyttö pysähtyi avuksi. Yhdessä nostimme miehen ylös ja talutimme pois raiteilta. Jalkakäytävällä mies horjui kaiteeseen nojaten tukevassa humalassa, kasvot mustelmilla, vaatteet likaisina, kassissa kissa – kyllä, kissa! Jututimme miestä, selvisi, että hän voisi mennä kotiin taksilla, rahaa oli sen verran. Toinen soitti taksia, tyttö moikkasi ja lähti siitä bussiin. Minä: – Miksi sä siinä raiteilla makasit? Mies: – Huippasi. Kuule, olen käynyt kotona kolme kertaa tänä vuonna. Minä: – Ketä sulla siellä kotona on? – On siellä vaimo. Pitää viedä kissa kotiin.

Aluelehden päätoimittajan kolumnissa kerrottiin nuoresta juristista, joka  ei tiennyt mikä on pääsiäisajan eri päivien kristillinen historia. On kysymys yleissivistyksestä, kommentoi kirjoittaja. Koulun et-opetusta saanut ja sittemmin akateemisesti sivistynyt ihminen voi nykyään Suomessa olla tietämätön kristinuskon peruselementeistä.

Ehkä olen elänyt kristillisen maailmankatsomukseni kuplassa, kun en osaa kuvitella, miten on mahdollista säästyä tiedolta tässä maassa. Jos ei tiedä, mistä kaksi tuhatta vuotta vanhassa perinteessä on kysymys, miten voi uskoa tai olla uskomatta. 

Nämä hiljaisen viikon päivät ovat olleet täynnä vaiteliasta ihmetystä. Mihin Eurooppamme on kulkemassa?  Unionin myötä on vasta alettu sisäistää oma eurooppalaisuutemme. Mikä lopultakin on Eurooppa, ne maatko, jotka uninonin jäsenmaksua maksavat, vai karttahahmoltaan tuttu maanosa, jota nykyään asuttaa niin sekalainen väestö kuin olla voi.  Luen Orham Pamukia, jonka runsassanainen romaani heijastelee turkkilaisen yhteiskunnan yläluokan melko kritiikitöntä Eurooppa-ihailua. Turkkilaisia onkin muuttanut Eurooppaan pilvin pimein EU:n olemassaolon aikana, eniten heitä taitaa olla Saksassa. He eivät ole pakolaisia, he ovat työn perään lähteneitä maahanmuuttajia. Ja nyt unioni on sorvannut sopimusta Turkin kanssa, että he pysäyttäisivät idempää tulleiden pakolaisten virrat rajojensa sisään. Jotenkin absurdia. Sopimus on syntynyt, mutta ei näytä vaikuttavan käytännössä vielä mihinkään.

Terrori on räjäyttänyt pääsiäisviikon hiljaisuuden. Kun pöly laskeutuu, uhka jää.

…olisin mielellään juuri nyt Madeiran keväässä. Se olisi esimakua jostain paljon myöhemmin tänne tulevasta. Lauhat tuulet ja sininen meri auringonvälkkeissä. Kukat, kukat kaikkialla, perhoset ja linnut. Ja tällä kertaa en itkisi koko ajan, niin kuin silloin kun ensi kerran olimme siellä 40 vuotta sitten. Silloin olin jättänyt Esikoisen Mammansa ja Pappansa hoiviin viikoksi tajuamatta, että se oli äitiyslomalla olevalle tuoreelle äidille liian raju ero vauvasta. Kaikki ihana ja kaunis mitä siellä oli, jäi kuin sumuverhon taakse. Olin aivan sairas ikävästä. Nousisin kukkulalle pieneen valkeaan kirkkoon, jonka Maria-alttarin edessä lupasin joskus palata. – Mitä kaikkea Kaappiprojekti nostaakaan pintaan muistojen kerroksista.

Teatteri-ilta tarjosi Kari Hotakaisen painavaa tekstiä Martti Suosalon suvereenisti ja jykevästi tulkitsemana monologissa Palvelija. Täpötäysi katsomo Arena-teatterissa tuntui odottavan komediaa, mihin tekstissä kyllä oli aineksia, mutta Suosalo ei harhautunut pelleilylinjalle. Pohjimmiltaan aihe oli vakava, oli kysymys ihmisen eri rooleista ja persoonan maatuskanukkemaisesta monikasvoisuudesta. Lavastus oli äärimmäisen niukka, lähinnä esitystä elävöitettiin äänitehosteilla ja värivaloilla. Katsomossa oli runsaasti miehiä, jotka tuntuivat elävän voimakkaasti mukana. Ensimmäistä kertaa olin teatteriesityksessä, jossa veisattiin yksi virsi kokonaan. Suosalo on näyttelijä, joka tunnetusti taipuu moneksi hahmoksi ja pystyy pitämään katsomon otteessaan vaikka yksin. Hän sai papin roolissa katsomon yhtymään virteen, jonka sanat heijastettiin taustalle, ja urkusäestys auttoi asiaa. Katsoja voi kokea samaistumisen hetkiä roolihahmojen tarinoissa, kuten hyvään teatteriesitykseen kuuluukin. Mietittäväksi jäi kysymys, jonka näytelmä heitti alussa katsomoon: Mitä et tekisi missään olosuhteissa? Isoin maatuskoista vastaisi heti, mutta mitä sisältämme löytyvät persoonamme vastaisivat?

Maailma on nykyisten sukupolvien elinaikana muuttunut totaalisesti. Puhuimme taannoin leidilounaalla muutoksen kiivaudesta. Tuli mieleen asioita, jotka ovat meidän aikanamme kadonneet, vaikkapa heteka, mustepullot ja kynät, nauhatyynyliinat ja pitsilakanat, puhelinkioskit ja puhelunvälittäjät, kyläkoulut… Samaan aikaan on ilmaantunut paljon koko ajan kehittyvää käyttötekniikkaa, esimerkiksi internet, televisio, matkapuhelin, kodinkoneet. Kyllä muutos on monin tavoin ollut positiivista.   

Muutoksen havaitsee tiedonvälityksessä, taiteessa, tieteessä, puhekulttuurissa. Mitään ajan mittaan kadonneesta materiaalisesta en kaipaa ja monesta uudesta ilmiöstäkin iloitsen vilpittömästi. Vitsiksi jo vääntynyt, ennen oli kaikki paremmin, sisältää kuitenkin totuuden siemenen yksilön henkisen ja sosiaalisen elämän kannalta. Arvopohja tuntuu rapautuneen, hyvät tavat ja lähimmäisen kunnioitus ja huomioiminen menettäneen merkitystään. Muutos heijastuu meihin kaikkiin. Olisiko tässä mielessä ennen ollut paremmin, voi kysyä.

Hätkähdyttävä on tieto, että joka toinen päivä maassamme vanhus tekee itsemurhan. Vanhukset tuntevat, etteivät enää kuulu muuttuneeseen maailmaan. – Ei saa enää oikein mistään kiinni, ihmettelee mitä milläkin tarkoitetaan, huokasi tuttu vanhus taannoin. Tuntee itsensä turhaksi ja hyödyttömäksi, rasitteeksi lähimmilleen ja yhteiskunnalle. Ikätoverien joukko harvenee, yksinäisyys painaa. Tajuammeko, että vanhuksemme kantavat elämän tyrskyissä koeteltua viisautta, kärsivällisyyttä ja lämpöä, osaammeko arvostaa, ottaa vastaan.

Muutos on väistämätöntä ja menneen haikailu turhaa. Kaikkea uutta ei silti tarvitse eikä pidäkään hyväksyä, jos siitä seuraa yhteisöllistä huono-osaisuutta ja pahoinvointia. Tarvitaan muutoskritiikkiä.    

Soitan neljättä ikää elävälle, taiteelliselle ystävälle. Hän ponnistelee kerran viikossa hissittömän kotitalonsa yläkerroksesta raput alhaalla odottavan rollansa luo ja reppu selässä palvelutaloon syömään ja tapaamaan tuttuja. Samalla reissulla hän hoitaa pankki-, apteekki- ja kauppa-asiat ja käy kirjastossa. Reppu täyttyy.  – Nykyään pitää jo levätä hiukan rappuja noustessa kerrosvälitasanteilla, hän sanoo.

Hän on keksinyt uuden miellyttävän harrastuksen: aikuisten värityskirjat.  Aiemmin harrastamistaan akvarellimaalauksesta ja lasimosaiikkitöistä hän on joutunut käytännön syistä luopumaan, mutta löytänyt uuden harrastuksen. Hän ottaa värityskirjan mukaan palvelutalon lounaalle. Ikätoverilla on mukanaan samanlainen kirja, ja he vertailevat toistensa värimaailmoita kuvioissa.  – Värittämiseen voi jäädä koukkuun, hän sanoo huomanneensa.

Elämän mittaan ihmiselle muotoutuu valinnoissa ja käytännöissä uria, joita pitkin sitä kyseenalaistamatta jatkaa vanhanakin. Elämä supistuu hiljalleen sitä kautta, kun  totuttu ura toisensa perästä käy mahdottomaksi syystä tai toisesta. Tilanteeseen voi tyytyä – tai voi hakea/luoda uuden väylän toteuttaa olemuksensa puolia tai löytää piileviä mahdollisuuksia. Aina voi löytää!