Vaikutuin tilaisuudessa, jossa puhuttiin kaupunkimme nuorison ja lasten tilanteesta. Odotin synkkiä tilastoja ja huokailua huumeiden katukaupan rehottamisesta, poliisin raportteja rötöstelyistä, kaupungin julkisivujen töhrimisestä sun muuta masentavaa. Mutta viesti oli: kaupungin teettämän hyvinvointiselvityksen mukaan suurin osa nuorista voi paremmin kuin aikoihin, mutta on myös pieni joukko, joka voi tosi huonosti. Systeemi hoitaa pahoinvoivia, mutta tarvittaisiin  tukiaikuisia niille, joiden tilanne on riskialtis.

Tukiaikuisena toimiva Soile kertoi miten tuli mukaan tähän toimintaan. Hän otti yhteyttä seurakunnan erityisnuorisotyön työntekijään, kyseli olisiko hänestä, isoäiti-ikäisestä. Häntä haastateltiin, tehtiin kirjallinen sopimus vuodeksi kerrallaan yhdessä nuoren ja hänen äitinsä kanssa. Soile kuvasi miten yhteys on käytännössä sujunut. Seurakunta on pystynyt osoittamaan tukiaikuisen kahdelle nuorelle, ja tarvitsevia lapsia on useita tiedossa.

Huomenna meillä on taas Pikkuritarin ja Murun päivä. Omista lapsenlapsistamme iloiten ajattelen niitä lapsia, joilta suvun tuki puuttuu ja joiden yksinhuoltajavanhempi on uupunut. Mistä lapsi saisi tukiaikuisen? – Tavallinen aikuisuus riittää, sanoi työntekijä.

Tänään oli se ihmeellisen ihana päivä, kun kävin viimeisen sovitun fysioterapiakäynnin. – Mitä kuuluu nyt, kysyi Anu, joka minua on luotsannut läpi syksyn mustien kipukuukausien. – Kävelen normaalisti! Nukun heräilemättä yöt ilman särkylääkettä! Olen elossa!

Hän tarkisti liikeradat, neuvoi muutaman uuden liikkeen, käsitteli lonkankiertäjän kivuliaan kohdan ja kehotti päivittäisille kävelyille. Olen oikein odottanut hänen kehotustaan, sillä aikaisemmista kävelyjen yrityksistä on seurannut vielä särky-yö.  

Täysin kivutonta ei elämä silti ole, olkapää muistuttaa itsestään pukiessa ja riisuessa. Voimistelutan sitä itse saamieni vinkkien mukaan. Hiljalleen senkin liikerata paranee. Olen oppinut: ei pidä luovuttaa eikä kiirehtiä – hiljaa hyvä tulee.

Meillä joulun vietto päättyy loppiaiseen. Esikoisen perhe tuli lounaalle ja heidän lähtiessään laulettiin vanha kuusen hyvästelylaulu. ”Päättyi joulu vaikkei kenkään sois / joulukuusi viedään pois, pois, pois / mutta ensi vuonna hän / saapuu lailla ystävän / ei voi toivo pettää.”

Arkiaamun kalpeassa valossa riisun tänään kuusen koristeistaan ja palautan kodin tavalliseen asuunsa. Kuusi odottaa vielä huomiseen ulosviennin hetkeä, ja neulaset imurointia. Otan ison urakan, johon tarvitsen Toisen apua, uunin pesun. Luukun lasien irrotus ja putsaus on hänen osuutensa. Ajattelen muutaman lievästi myrkyllisen ajatuksen kinkun paistosta, mutta myönnettävä on, että kelpasi sitä kyllä jälkiuunileivän kera mutustella. Uunin putsaus ei sovi perfektionistin hommaksi, tulos kun ei millään aineilla ole sataprosenttinen.

Uusi vuosi on jo vauhdissa, kalenteri saanut merkintöjä, ja suunnitelmia kehrääntyy. Joulu on tavallaan myös vuoden päätösjuhla, samalla kun sen sisältönä on uuden aikakauden alku. Vamos!

Joulu ja vuodenvaihde sekoittaa mainiosti elämää. Tapahtuu yllättäviä asioita, tavataan uusia ihmisiä, on tulijoita ja lähtijöitä. Kinkkua riitti sopivasti eilisiltaan asti ja muutkin jouluiset syötävät alkavat olla muisto vain. Sallin itselleni yhden suklaakonvehdin päivässä. Siitä tuli oikein juhlaolo.  

Uuden vuosikalenterin ensimmäinen arkiviikko alkaa rapsakan pakkasen merkeissä. Askeleet narskahtelevat pihapolulla, hengitys huuruaa. Työnnymme autoon ja pian olemme terveyskeskuksen pihassa. Selviän verinäytteestä vikkelästi ja kohta olemme taas kotona. Toinen tarttuu kolaan (kyllä! vihdoin lunta!) ja minä sisäaskareihin. Iltapäivällä on vielä asioita kaupungilla.

Taivaanranta rusottaa, pihalumella säihkyvät valokiilat, tuntuu ihanasti talvelta.

Istuimme hautausmaan kappelissa jouluaaton hartaudessa. Urkumeditaation ajan eräs nainen kertoi äänekkäästi kuulumisiaan vierustoverilleen. Markus-pappi puhui kauniisti ilosta, joka syntyy yhteydestä. Eräs kuulija alkoi nyyhkyttää ääneen. Mieleeni nousi muisto vuosikymmenten takaa. Olin työtoverini kanssa laatinut infokirjeen sururyhmistä, joita seurakunnat järjestävät läheistään surevien tueksi. Moni on yhdessä samaa kokeneiden kanssa saanut lohtua ja löytänyt uudestaan elämänilon. Eräs kirjeen saanut soitti pahastuneena: miten te voitte loukata surevaa ihmistä puhumalla ilosta. Mitä parhain tarkoitus voi tulla ohitetuksi tai laukaista haavoittuneen kokemuskentässä miinan.

Ennen joulua soitin tädilleni, jonka aviomiestä saattelimme muutamia vuosia sitten. Täti on 90 ja asuu pääkaupungin länsilaidalla yksin, mutta lähistöllä asuva tyttären perhe huolehtii hänestä. – Soittavat joka päivä ja usein pistäytyvätkin, vaikka käyn vielä kuntosalilla viikoittain, hoidan kauppa-asiat ja laitan ruuan itselleni, täti sanoi tyytyväisenä. – Omat sisareni ovat jo poissa ja vanhat ystävät, joiden kanssa on pidetty yhteyttä, ovat poistuneet yksi toisensa jälkeen. Joku on saatettu niin hiljaisesti, että vain kuolinilmoitus on yllättäen ollut lehdessä, täti sanoi surua äänessään. Puhuimme siitä, että vaikka iäkkäänä ei jaksa osallistua kauempana asuneiden ystävien hautajaisiin, on kutsu kuitenkin lämmin kädenojennus omaisilta pitkäaikaiselle ystävälle ja auttaa luopumisen surussa. – Näin ihminen vanhetessaan yksinäistyy, maisema autioituu, kun oma sukupolvi harvenee, täti sanoi ja kiitteli ilahtuneena soitosta.

Yksinäistymisen tunnelma tuli vastaan myös puhelussa Toisen kummitädille. Hänkin on jo yli 90 eikä ole omaa perhettä, vain sisarustensa ja miesvainajansa lapset kauempana. Muutama seurakunnan piirissä tutuksi tullut ystävä on, joita hän satunnaisesti tapaa sunnuntain kirkkoreissullaan, milloin jaksavat sinne. Täti on tarkka itsenäisyydestään, torjuu avun tarjoukset ja sanoo vielä pärjäävänsä. Tunnemme huolta, mutta koetamme hyväksyä hänen tapansa elää.

monet meistä lapsenmielisistä uskovat joulupukkiin ja tonttuihin. vanhemmat kehräävät lapsilleen tarinoita, miten tontut kurkistelevat nurkista ovatko lapset kilttejä, ja joulupukista, joka kiltteysperusteella antaa lahjoja. ihanaa satua!

monet meistä lapsenmielisistä uskovat myös joulun suureen tarinaan Beetlehemissä syntyneestä maailman vapahtajasta, joka elämällään ja opetuksellaan antoi esimerkin, kuolemallaan lunasti ihmiset vapaiksi pahan vallasta ja sovitti ihmisten teot jumalan oikeusistuimen edessä. ihana mahdollisuus jokaiselle, joka uskoo. 

Voi että, olisi edes se talvi! Mutta joka tapauksessa tänään on vuoden lyhin päivä, siis auringonnousun ja -laskun ajoin mitattuna. Niinpä toivoa vain voi, että tuleva vuosi alkumetreillään toisi muutaman sentin luntakin.

Tänään käymme etsiskelemässä joulun kalatarjottimelle jotain hyvää. Ihmettelen joka vuosi miksi kalastajat lahjoittavat ison petokalan presidentille jouluksi. Eikös se ole niin, että mitä isompi hauki, sen puisempi liha. Meille ei silakkakaan maistu, ehkä se graavilohi olisi syöjien mielestä paras, jollei sitten siikaa satu saamaan.

Joulurattaat ratisevat kaupan ja kodin väliä. Tänään haettiin tilattu kinkku omaan kellariin, toissapäivänä kuusi pihaan odottelemaan. Kaupan kuitti oli ennätykselliset puoli metriä pitkä. Muistin taas, miksi oli niin mukava lähteä joulupakolaiseksi.

Tontut käyvät näinä aikoina tuomassa postilaatikkoon mitä ihanimpia korttitervehdyksiä ja ylläreitä. Lystiä se. Tontut myös joulukiireissään tuppaavat sekoilemaan nimien ja osoitteiden kanssa. Nääs meillä kummallakin on virallisesti ikioma nimi, mutta harvoin ne tulevat oikeassa muodossa. Kaikki mahdolliset versiot on varmaan nähty. Tänään viimeksi tuli kortti, jossa Toinen oli saanut minun sukunimeni. Hän kulkee tonttujen kirjoissa useimmiten kutsumanimellään,  mutta virallinen versio lipsahtaa yleensä pikkuisen pieleen. Tästä aiheutuu meille vain ylimääräistä lystiä, ei pahaa mieltä ollenkaan. Kiitos kaikille tontuille!

Pissismummolasta eri hyväiset joulunaluspäivät itse kullekin! Muuten olis kuulkaa ihan mukava ootella aattoa, sen aamuhämärää, kodikasta vesisateen lotinaa ja iltahämärissä sytytellä lyhtyihin tulia, vaan nämä edeltäväiset päivät piinaavat sisikuntaa. Pissismummon sisäinen Ikimuori koputtelee omatuntoa, joka siitä herkistyy näkemään vuoden aikana kerääntyneet tomukerrokset paikoissa, mihin Poikakaverin jokaviikkoinen imurikierros ei ulotu.

P.Mummo on erittäin hyvin valmennettu tässä siivousasiassa, aseptisen opin käynyt ja äitinsä perinnevalmennuksen saanut. Niinpä Marttojen muinoin julistama vapautus kaappien nuohoamisesta jouluksi on langennut otolliseen maaperään Pissismummolassa.  Tosin sillä perusteella, että kaapinnuohousoperaatio on vain siirtynyt toiseen vuodenaikaan.

P.Kaveri lähti imurikierrokselleen pahaa aavistamatta. P.Mummo huuteli oman toimensa ohessa ohjeita: hei, jalkalista kans! entäs vitriinin ja pianon alta! keittiön matto pitää raikastaa ulkona! Kun Poikakaverin pään päälle alkoi kerääntyä jo enteellistä mustaa pilveä, Mummo ymmärsi pitää taukoa. Vihjaisi vielä sentään vaivihkaa, että lattian pyyhkäisy kostealla makuuhuoneista saattaisi friskata mukavasti. Itse heilui hän siivousliinoineen sisäovien kimpussa, kunnes selkä muistutti taas, miksi tätäkään ei tehdä joka viikko.

Kun imuri oli päässyt viikkovapaalleen siivouskaappiin, Poikakaveri lähti kuusen hakuun ja Mummo asettui vaakasuoraan joogamatolle puhtaalle lattialle oikaisemaan selkää. Siitä olikin erinomainen näköala kirjahyllyn päälle, jossa odotti vuoden pölykerrostuma ja lamppuun, johon ei ollut koskettu sitten viime joulun…

Pissismummo huokasi syvään, sulki silmät ja vaiensi omantunnon vastaansanomattomalla perusteella: emme vietä joulua kaappien ja hyllykköjen päälläkään. Armollista joulua kaikillen!

Olin tänä aamuna kotikirkossa seuraamassa nuorisotyön porukan valmistamaa joulunäytelmää. Tarinaa johdatteli aasi Kadur ihanan villillä ja luovalla tyylillä, jossa oli moderniin maailmaan liittäviä näkökulmia erilaisesta perheestä. Itse joulun suuri kertomus keskushenkilöineen sujui perinteisen arvokkaasti, ja yleisö osallistui joululauluihin tekstiin sopivissa kohdissa.

Kirkosta jatkoimme seurakunnan työntekijöiden joululounaalle, jonne myös eläkkeellä olevat oli kutsuttu. Perinteinen jouluateria maistui toki, mutta parasta olivat kohtaamiset entisten työtovereiden kanssa, joista monia ei vuoden mittaan muuten tapaakaan. Aika monella meistä, naisista varsinkin, oli kerrottavaa toisillemme lapsenlapsien edesottamuksista.

Aasi kertoi odottavansa kiihkeästi aikaa, jolloin saisi viedä Jeesus-lapsen ratsastusretkelle. Moni meistä isovanhemmista on saanut olla koulurepun tai harrastekassin kantajana, sylinä ja leikkikaverina lapsenlapsille. Aasin näkökulma jouluun voisi olla antautuminen lapsen tavoin ihmettelemään mistä joulukertomus tässä ajassa oikein puhuu.