Maailma on nykyisten sukupolvien elinaikana muuttunut totaalisesti. Puhuimme taannoin leidilounaalla muutoksen kiivaudesta. Tuli mieleen asioita, jotka ovat meidän aikanamme kadonneet, vaikkapa heteka, mustepullot ja kynät, nauhatyynyliinat ja pitsilakanat, puhelinkioskit ja puhelunvälittäjät, kyläkoulut… Samaan aikaan on ilmaantunut paljon koko ajan kehittyvää käyttötekniikkaa, esimerkiksi internet, televisio, matkapuhelin, kodinkoneet. Kyllä muutos on monin tavoin ollut positiivista.   

Muutoksen havaitsee tiedonvälityksessä, taiteessa, tieteessä, puhekulttuurissa. Mitään ajan mittaan kadonneesta materiaalisesta en kaipaa ja monesta uudesta ilmiöstäkin iloitsen vilpittömästi. Vitsiksi jo vääntynyt, ennen oli kaikki paremmin, sisältää kuitenkin totuuden siemenen yksilön henkisen ja sosiaalisen elämän kannalta. Arvopohja tuntuu rapautuneen, hyvät tavat ja lähimmäisen kunnioitus ja huomioiminen menettäneen merkitystään. Muutos heijastuu meihin kaikkiin. Olisiko tässä mielessä ennen ollut paremmin, voi kysyä.

Hätkähdyttävä on tieto, että joka toinen päivä maassamme vanhus tekee itsemurhan. Vanhukset tuntevat, etteivät enää kuulu muuttuneeseen maailmaan. – Ei saa enää oikein mistään kiinni, ihmettelee mitä milläkin tarkoitetaan, huokasi tuttu vanhus taannoin. Tuntee itsensä turhaksi ja hyödyttömäksi, rasitteeksi lähimmilleen ja yhteiskunnalle. Ikätoverien joukko harvenee, yksinäisyys painaa. Tajuammeko, että vanhuksemme kantavat elämän tyrskyissä koeteltua viisautta, kärsivällisyyttä ja lämpöä, osaammeko arvostaa, ottaa vastaan.

Muutos on väistämätöntä ja menneen haikailu turhaa. Kaikkea uutta ei silti tarvitse eikä pidäkään hyväksyä, jos siitä seuraa yhteisöllistä huono-osaisuutta ja pahoinvointia. Tarvitaan muutoskritiikkiä.    

Soitan neljättä ikää elävälle, taiteelliselle ystävälle. Hän ponnistelee kerran viikossa hissittömän kotitalonsa yläkerroksesta raput alhaalla odottavan rollansa luo ja reppu selässä palvelutaloon syömään ja tapaamaan tuttuja. Samalla reissulla hän hoitaa pankki-, apteekki- ja kauppa-asiat ja käy kirjastossa. Reppu täyttyy.  – Nykyään pitää jo levätä hiukan rappuja noustessa kerrosvälitasanteilla, hän sanoo.

Hän on keksinyt uuden miellyttävän harrastuksen: aikuisten värityskirjat.  Aiemmin harrastamistaan akvarellimaalauksesta ja lasimosaiikkitöistä hän on joutunut käytännön syistä luopumaan, mutta löytänyt uuden harrastuksen. Hän ottaa värityskirjan mukaan palvelutalon lounaalle. Ikätoverilla on mukanaan samanlainen kirja, ja he vertailevat toistensa värimaailmoita kuvioissa.  – Värittämiseen voi jäädä koukkuun, hän sanoo huomanneensa.

Elämän mittaan ihmiselle muotoutuu valinnoissa ja käytännöissä uria, joita pitkin sitä kyseenalaistamatta jatkaa vanhanakin. Elämä supistuu hiljalleen sitä kautta, kun  totuttu ura toisensa perästä käy mahdottomaksi syystä tai toisesta. Tilanteeseen voi tyytyä – tai voi hakea/luoda uuden väylän toteuttaa olemuksensa puolia tai löytää piileviä mahdollisuuksia. Aina voi löytää!

Olimme kylpyläreissulla. Tällä kertaa lotrasimme kylliksemme myös allasosastolla. Roomalaisen kylvyn yli 30 asteisissa poreissa terapialiikkeet tuntuivat tehokkaasti. Uinti isossa altaassa onnistui myös kivuttomasti. Tilaakin oli. Kävely rantatiellä tuuletti keuhkot raikkaan hapekkaalla meri-ilmalla. Harmi, että sää oli niin sumuinen, maiseman kuvaaminen ei innostanut. Jalkahoidon elvyttämät kenkkukoipeni hekumoivat nyt heleän punaisin varpaankynsin. Ruoka oli hyvää, tottakai ja muutama suhdetta elvyttävä keskustelukin onnistuttiin käymään aterioiden lomassa, vaikkei sitä oltu suunniteltu mitenkään. Menomatkalla abc:n kirjapörssistä napatun pokkarin tarina osoittautui kiehtovaksi ja ui uniinkin. Kotiin lähtiessä kurvasimme vielä kaupungille. Kuten arvata saattoi, Naantali on tähän aikaan vuodesta arki-iltapäivisin lähes autio. Sinne pysähtymättä jatkoimme kohti moottoriväylää ja kotia. 

Kotona muistojen kaapin raivausprojekti on puolivälissä. Hiljalleen se edistyy, kummemmin stressaamatta. Katselen albumien kuvia lapsuudestani ja nuoruudestani, mietin, säilytänkö niitä vielä. Ihmettelen, miten paljon erilaista elämää matkoineen, perhejuhlineen ja arkisine välähdyksineen 43:een yhteiseen vuoteemme mahtuu. Oi, miten nuoriakin me on joskus oltu! Albumeja ei tule lisää, viime vuosien kuvat ovat koneella. Tuskin niitäkään kukaan jälkeemme katselee. Paljon katoaa muistoja ja hiljaista sukuhistoriaa sukupolvien myötä. Niin se on ja hyvä niin.

Eilen oli kirkkopyhäni. Istahdin Maisan viereen, ehdimme vaihtaa ajatuksia ennen alkua. Paikalla oli yksi rippikouluryhmä, jonka isoset osallistuivat messun toimitukseen. Alasalissa ystävänpäiväkahveilla oli oikein kotoisa tunnelma ja kansainvälistä väkeäkin. Ajattelin, että nämä ihmiset ovat sosiaalinen yhteisöni, johon olen kiintynyt ja tunnen aidosti kuuluvani. En ole koditon.

Arkiviikko alkaa allasterapialla. Teen kuuliaisesti Marikan suunnitteleman ohjelman. Se tuntuu helpolta altaan 30 asteisessa vedessä. Kipurajaa ei saa ylittää. Saan kuvaohjelman mukaan ja vinkin, miten käden rajoitetullakin liikeradalla onnistuu uiminen nyt kun jalkojen potkuvoima on täysillä käytössä. Kylpyläreissu odottaa.

Muru pieni on flunssassa. Esikoinen soitti ja kertoi jäävänsä kotiin. Hänelle se merkitsee oppilaiden soittotuntien uudelleen järjestelyä, Vaarille ja Mummelille vapaata iltaa. Seuraavalla viikolla lapsiperhe on hiihtolomalla. Ikävä täällä alkaa näivertää, selvähän se.

Tilasin tällä kertaa fysioterapeutin ajan terveyskeskuksesta. Ajan varaaminen puhelimella oli vaiheikas ja harmittavainen operaatio, kuten täällä aina. Itse tapaaminen Marika-terapeutin kanssa oli oikein mukava. Hän tutki liikeradat, etsi kipupaikat ja mittasi puristusvoiman. Tunsin olevani ammattilaisen käsissä. Sain viiden kuntoutusliikkeen video-ohjeet sähköpostiini.

Kahden päivän päästä olin sovitusti lämminvesialtaalla yksityisharjoittelussa ja myöhemmin voin liittyä allasryhmään, jos vesikuntoutus tuntuu sopivan. Ideana kuivaharjoittelussa on käyttää hyvin toimivaa kättä liikerajoitteissa apuna ja vesialtaalla veden vastus lisää liikkeen tehoa. Huomaan rintalihasten ja yläselän lihasten reagoivan terapiaohjelmaan, vaikka liikkeet tuntuvat helpoilta. Ehkä tulevalla kylpyläreissulla rantaudun allasosastollekin siellä. Pahin pulma on, miten saada yhdellä kädellä kiskottua uimapuku suihkun jälkeen ylös. Kokeilkaapas!

Leidien joululoma vähän venähti; tämän vuoden ensimmäinen näyttelykäynti ja ystävälounas tapahtui vasta helmikuun kolmantena. Pääsin käyttämään joululahjaksi saatua museokorttia. Jussi Heikkilän  näyttely Taidehallissa inspiroi meistä jokaista omalla tavallaan. Ihastuin taiteilijan persoonan rikkaudesta ja moniulotteisuudesta! Lintu-installaatiot hykerryttivät, hätkähdyttivät ja jättivät jälkiä mielen pintaa syvemmälle. Pelkästään 16-osainen Maailman Linnut -kirjasarja oli vaikuttava. Siitä voi vain aavistaa, miten loputon pelkästään lintujen maailman yksityiskohtien rikkaus taiteen aiheena voi olla. Vinkki: sinne!

Vaikutuin tilaisuudessa, jossa puhuttiin kaupunkimme nuorison ja lasten tilanteesta. Odotin synkkiä tilastoja ja huokailua huumeiden katukaupan rehottamisesta, poliisin raportteja rötöstelyistä, kaupungin julkisivujen töhrimisestä sun muuta masentavaa. Mutta viesti oli: kaupungin teettämän hyvinvointiselvityksen mukaan suurin osa nuorista voi paremmin kuin aikoihin, mutta on myös pieni joukko, joka voi tosi huonosti. Systeemi hoitaa pahoinvoivia, mutta tarvittaisiin  tukiaikuisia niille, joiden tilanne on riskialtis.

Tukiaikuisena toimiva Soile kertoi miten tuli mukaan tähän toimintaan. Hän otti yhteyttä seurakunnan erityisnuorisotyön työntekijään, kyseli olisiko hänestä, isoäiti-ikäisestä. Häntä haastateltiin, tehtiin kirjallinen sopimus vuodeksi kerrallaan yhdessä nuoren ja hänen äitinsä kanssa. Soile kuvasi miten yhteys on käytännössä sujunut. Seurakunta on pystynyt osoittamaan tukiaikuisen kahdelle nuorelle, ja tarvitsevia lapsia on useita tiedossa.

Huomenna meillä on taas Pikkuritarin ja Murun päivä. Omista lapsenlapsistamme iloiten ajattelen niitä lapsia, joilta suvun tuki puuttuu ja joiden yksinhuoltajavanhempi on uupunut. Mistä lapsi saisi tukiaikuisen? – Tavallinen aikuisuus riittää, sanoi työntekijä.

Tänään oli se ihmeellisen ihana päivä, kun kävin viimeisen sovitun fysioterapiakäynnin. – Mitä kuuluu nyt, kysyi Anu, joka minua on luotsannut läpi syksyn mustien kipukuukausien. – Kävelen normaalisti! Nukun heräilemättä yöt ilman särkylääkettä! Olen elossa!

Hän tarkisti liikeradat, neuvoi muutaman uuden liikkeen, käsitteli lonkankiertäjän kivuliaan kohdan ja kehotti päivittäisille kävelyille. Olen oikein odottanut hänen kehotustaan, sillä aikaisemmista kävelyjen yrityksistä on seurannut vielä särky-yö.  

Täysin kivutonta ei elämä silti ole, olkapää muistuttaa itsestään pukiessa ja riisuessa. Voimistelutan sitä itse saamieni vinkkien mukaan. Hiljalleen senkin liikerata paranee. Olen oppinut: ei pidä luovuttaa eikä kiirehtiä – hiljaa hyvä tulee.

Meillä joulun vietto päättyy loppiaiseen. Esikoisen perhe tuli lounaalle ja heidän lähtiessään laulettiin vanha kuusen hyvästelylaulu. ”Päättyi joulu vaikkei kenkään sois / joulukuusi viedään pois, pois, pois / mutta ensi vuonna hän / saapuu lailla ystävän / ei voi toivo pettää.”

Arkiaamun kalpeassa valossa riisun tänään kuusen koristeistaan ja palautan kodin tavalliseen asuunsa. Kuusi odottaa vielä huomiseen ulosviennin hetkeä, ja neulaset imurointia. Otan ison urakan, johon tarvitsen Toisen apua, uunin pesun. Luukun lasien irrotus ja putsaus on hänen osuutensa. Ajattelen muutaman lievästi myrkyllisen ajatuksen kinkun paistosta, mutta myönnettävä on, että kelpasi sitä kyllä jälkiuunileivän kera mutustella. Uunin putsaus ei sovi perfektionistin hommaksi, tulos kun ei millään aineilla ole sataprosenttinen.

Uusi vuosi on jo vauhdissa, kalenteri saanut merkintöjä, ja suunnitelmia kehrääntyy. Joulu on tavallaan myös vuoden päätösjuhla, samalla kun sen sisältönä on uuden aikakauden alku. Vamos!

Joulu ja vuodenvaihde sekoittaa mainiosti elämää. Tapahtuu yllättäviä asioita, tavataan uusia ihmisiä, on tulijoita ja lähtijöitä. Kinkkua riitti sopivasti eilisiltaan asti ja muutkin jouluiset syötävät alkavat olla muisto vain. Sallin itselleni yhden suklaakonvehdin päivässä. Siitä tuli oikein juhlaolo.  

Uuden vuosikalenterin ensimmäinen arkiviikko alkaa rapsakan pakkasen merkeissä. Askeleet narskahtelevat pihapolulla, hengitys huuruaa. Työnnymme autoon ja pian olemme terveyskeskuksen pihassa. Selviän verinäytteestä vikkelästi ja kohta olemme taas kotona. Toinen tarttuu kolaan (kyllä! vihdoin lunta!) ja minä sisäaskareihin. Iltapäivällä on vielä asioita kaupungilla.

Taivaanranta rusottaa, pihalumella säihkyvät valokiilat, tuntuu ihanasti talvelta.