Maailma on nykyisten sukupolvien elinaikana muuttunut totaalisesti. Puhuimme taannoin leidilounaalla muutoksen kiivaudesta. Tuli mieleen asioita, jotka ovat meidän aikanamme kadonneet, vaikkapa heteka, mustepullot ja kynät, nauhatyynyliinat ja pitsilakanat, puhelinkioskit ja puhelunvälittäjät, kyläkoulut… Samaan aikaan on ilmaantunut paljon koko ajan kehittyvää käyttötekniikkaa, esimerkiksi internet, televisio, matkapuhelin, kodinkoneet. Kyllä muutos on monin tavoin ollut positiivista.   

Muutoksen havaitsee tiedonvälityksessä, taiteessa, tieteessä, puhekulttuurissa. Mitään ajan mittaan kadonneesta materiaalisesta en kaipaa ja monesta uudesta ilmiöstäkin iloitsen vilpittömästi. Vitsiksi jo vääntynyt, ennen oli kaikki paremmin, sisältää kuitenkin totuuden siemenen yksilön henkisen ja sosiaalisen elämän kannalta. Arvopohja tuntuu rapautuneen, hyvät tavat ja lähimmäisen kunnioitus ja huomioiminen menettäneen merkitystään. Muutos heijastuu meihin kaikkiin. Olisiko tässä mielessä ennen ollut paremmin, voi kysyä.

Hätkähdyttävä on tieto, että joka toinen päivä maassamme vanhus tekee itsemurhan. Vanhukset tuntevat, etteivät enää kuulu muuttuneeseen maailmaan. – Ei saa enää oikein mistään kiinni, ihmettelee mitä milläkin tarkoitetaan, huokasi tuttu vanhus taannoin. Tuntee itsensä turhaksi ja hyödyttömäksi, rasitteeksi lähimmilleen ja yhteiskunnalle. Ikätoverien joukko harvenee, yksinäisyys painaa. Tajuammeko, että vanhuksemme kantavat elämän tyrskyissä koeteltua viisautta, kärsivällisyyttä ja lämpöä, osaammeko arvostaa, ottaa vastaan.

Muutos on väistämätöntä ja menneen haikailu turhaa. Kaikkea uutta ei silti tarvitse eikä pidäkään hyväksyä, jos siitä seuraa yhteisöllistä huono-osaisuutta ja pahoinvointia. Tarvitaan muutoskritiikkiä.    

  

 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.