Istuimme hautausmaan kappelissa jouluaaton hartaudessa. Urkumeditaation ajan eräs nainen kertoi äänekkäästi kuulumisiaan vierustoverilleen. Markus-pappi puhui kauniisti ilosta, joka syntyy yhteydestä. Eräs kuulija alkoi nyyhkyttää ääneen. Mieleeni nousi muisto vuosikymmenten takaa. Olin työtoverini kanssa laatinut infokirjeen sururyhmistä, joita seurakunnat järjestävät läheistään surevien tueksi. Moni on yhdessä samaa kokeneiden kanssa saanut lohtua ja löytänyt uudestaan elämänilon. Eräs kirjeen saanut soitti pahastuneena: miten te voitte loukata surevaa ihmistä puhumalla ilosta. Mitä parhain tarkoitus voi tulla ohitetuksi tai laukaista haavoittuneen kokemuskentässä miinan.

Ennen joulua soitin tädilleni, jonka aviomiestä saattelimme muutamia vuosia sitten. Täti on 90 ja asuu pääkaupungin länsilaidalla yksin, mutta lähistöllä asuva tyttären perhe huolehtii hänestä. – Soittavat joka päivä ja usein pistäytyvätkin, vaikka käyn vielä kuntosalilla viikoittain, hoidan kauppa-asiat ja laitan ruuan itselleni, täti sanoi tyytyväisenä. – Omat sisareni ovat jo poissa ja vanhat ystävät, joiden kanssa on pidetty yhteyttä, ovat poistuneet yksi toisensa jälkeen. Joku on saatettu niin hiljaisesti, että vain kuolinilmoitus on yllättäen ollut lehdessä, täti sanoi surua äänessään. Puhuimme siitä, että vaikka iäkkäänä ei jaksa osallistua kauempana asuneiden ystävien hautajaisiin, on kutsu kuitenkin lämmin kädenojennus omaisilta pitkäaikaiselle ystävälle ja auttaa luopumisen surussa. – Näin ihminen vanhetessaan yksinäistyy, maisema autioituu, kun oma sukupolvi harvenee, täti sanoi ja kiitteli ilahtuneena soitosta.

Yksinäistymisen tunnelma tuli vastaan myös puhelussa Toisen kummitädille. Hänkin on jo yli 90 eikä ole omaa perhettä, vain sisarustensa ja miesvainajansa lapset kauempana. Muutama seurakunnan piirissä tutuksi tullut ystävä on, joita hän satunnaisesti tapaa sunnuntain kirkkoreissullaan, milloin jaksavat sinne. Täti on tarkka itsenäisyydestään, torjuu avun tarjoukset ja sanoo vielä pärjäävänsä. Tunnemme huolta, mutta koetamme hyväksyä hänen tapansa elää.

   

  • Joulu herkistää, usein myös moninkertaistaa niin ilon kuin surun kuin myös yksinäisyyden. Tänä jouluna havahduin siihen, että niin monelta jäi kortti tulematta. He eivät enää jaksa lähettää ja joku on poistunut jo keskuudestamme. Ja sitten joku jaksoi vielä kirjoittaa pitkän kirjeen vapisevalla käsialalla. Heitä kaikkia muistelin kiitollisena.

    Kommentin jätti mehtäsielu · maanantaina 28. joulukuuta @ 21:41

  • Minäkin havahduin. jopa oman sukupolveni ystävistä kaksi kertoi soittaessani, ettei ’saanut aikaiseksi’ lähettää ’edes’ joulukorttia. Luulen, että meille kirjoittajille ajatusten muovaaminen toivotuksiksi ja sanoiksi ei ole niin työlästä kuin monelle muulle voi olla. Mutta yksinäistymisen kierrte voi lähteä juuri tästä, että ajattelee, mutta ei saa kerrottua toiselle ajatuksistaan.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 29. joulukuuta @ 14:06

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.