Ei sitä tiedä, mikä on homman nimi, jos ei ole paikalla käynyt ? huhuihin ei voi perustaa mielipidettä. Tuota arvelimme, kun yhdessä kollegan kanssa otimme reissumme tavoitteeksi uusimman herätysliikkeen henkilökohtaisen kokemisen syyskuussa 2003. Ennakkoon eri lähteistä muodostuneet mielikuvat olivat sikäli kyllä avuksi, että oli edes joku aavistus siitä, mitä oli odotettavissa. Ei me pahemmin enää siellä hätkähdetty mistään.
Mission kotipaikka on nykyään suuri urheiluhalli jäähallin naapurissa Tampereen laidalla. Saavuimme paikalle viittä vaille puoli kuusi sunnuntai-iltana. Ovella synkän näköinen mies ojensi kätensä ja toivotti tervetulleeksi. Sisääntuloaulassa näkyi olevan kahvio. Väkeä lappoi portaita toiseen kerrokseen. Sinne siis mekin. Ovenpielessä myytiin kirjoja, levyjä, lehtiä. Siinä olisi voinut kirjoittaa esirukouspyynnön lapulle tai jättää rukousliinan siunattavaksi.
Suunnistimme istumaan takakatsomon keskivaiheille, suoraan vastapäätä pelikentälle muutamin kukkapystein merkittyä esiintymisaluetta. Hallissa ei ollut minkäänlaisia totuttuja kristillisiä symboleja: alttaria, ristiä, pyhiä kuvia. Esilaulajaryhmä ja muut eri tehtävissä pyörivät ihmiset olivat tavallisissa vaatteissa, farkkukansaa. Pari nuorta miestä hääri johtojen ja miksauspöydän kimpussa. Keskellä tökötti erillinen mikki, jonka taakse ilmaantui keltapaitainen mies kitaroineen. Kosketinsoittimen otti haltuunsa nuori nainen. Yleisöä saattoi olla ehkä tuhat ihmistä. Halliin olisi mahtunut paljon enemmänkin.
Tasan klo 17.30 pamahti musiikki soimaan. Väki katsomossa nousi seisomaan ja alkoi huojua kädet ylhäällä. Laulu oli jonkinlainen hengen manaus, jossa pyydettiin Pyhää Henkeä laskeutumaan ja valtaamaan odottavat sydämet. Keltapaitainen osoittautui hyväksi laulajaksi ja soitti taitavasti kitaraa. Lauluryhmä svengaili sivummalla hymy huulillaan. Juttu lähti menemään ilmeisen tarkkaan laskelmoidun systeemin mukaan. Monet näyttivät osaavan laulut ulkoa, lauloivat silmät kiinni, kädet ylhäällä. Permannolla ja sivukatsomossa oli muutamia, jotka heiluttelivat värikkäitä viirejä laulujen tahtiin, yhdessä niistä luki JEESUS.
Väliin musiikki jäi hiljaisena taustalle, kun Keltapaitainen piti intensiivisen rukouksen tai lyhyen tunnelmannostatuspuheen. Kokous nauhoitettiin ilmeisesti Radio Dein kanavaa kuunteleville, joille lähetys ajettaisiin ulos tulevana torstaina. Pastori Markku Koivisto seurasi ensin pitkään tapahtumien kulkua sivukatsomon ensimmäisellä rivillä istuvien avustajien joukossa yleisöä silmäillen. Hänet kutsuttiin rukousta johtamaan ja varustettiin kuulokemikrofonilla.
Pastori K:n rukoustyyli oli aika erikoinen: hän ravasi keskilattialla sinne tänne poukkoillen ja käsiään heilutellen. Rukouksessa pyydettiin ihmeitä tekevää Henkeä merkkeineen paikalle, täyttämään janoavat sydämet ja näyttämään voimansa niin, että sairaat paranevat ja ne, jotka täällä ovat entisessä elämässään kiinni kuin täit tervassa, pääsisivät irti tervasta, johon ovat juuttuneet? Seurakunta osallistui rukoukseen voimakkaasti huojuen, hymisten ja aamenella vahvistaen.
Lauluja emme tunteneet. Kaikissa oli samantyylinen viihteellinen poljento, samantapaiset sanat, joissa vilahteli Pyhä Henki, Jeesus, ylistys, rakkaus, halleluja. Laulukirjoja ei tarvittu, koska sanat heijastettiin taustakankaalle. Laulujen aikana kaksi nuorta naista tanssi paljain jaloin ja värikkäitä huiveja heilutellen permannolla, viirit liehuvat, käsiä taputettiin rytmikkäästi tai heiluteltiin ylhäällä. Areenalla liikuskeltiin koko ajan paikasta toiseen, vaihdettiin paikkaa, tultiin ja mentiin ja halailtiin tuttavia.
Laulujen lomaan kutsuttiin vuorotellen vanhempi pariskunta, kaksi nuorta tyttöä ja nuori mies todistamaan. Todistuspuheenvuorojen viesti oli Pyhän Hengen parantava ja eläväksi tekevä kosketus, joka on muuttanut elämän. Tästä yleisö nousi taas kiittämään ja ylistämään laulaen. Pian etuosassa olevan tyhjän pöydän luo tuli kaksi vanhempaa naista korien kanssa. Musiikki hiljeni, mikrofoniin luettiin kymmenkunta korista nostettua esirukouspyyntöä ja lukija rukoili niiden puolesta tähän tyyliin: oi Herra otathan Herra näiden ihmisten asiat Herra paranna Herra tämä sairaus Herra kosketa tätä ihmistä Herra pelasta Herra jne. Esirukoilijanainen kiihdytti vauhtia, kunnes ääni nousi falsettiin ja tömähti sitten yllättäen alas aameneen. Pastori K. himself tuli siunaamaan toisesta korista löytyneet rukousliinat niitä koskettamalla. Seuraavan laulun aikana kerättiin kolehtia valkoisilla muoviämpäreillä radiolähetystyöhön ja mihin kaikkeen.
Pastori K. nousi pitämään tömäkän saarnan, kun laulua, rukousta ja todistuksia oli kestänyt hyvinkin kaksi ja puoli tuntia. Puheen aiheeksi oli Henki antanut hänelle masennuksen ? tosin aihe oli vilahtanut monessa esirukouspyynnössä ja todistuspuheenvuorossakin. Pastori kertoi kuningas Saulin tarinaa Vanhasta testamentista värikkäästi ja tunteella. Seurakunta huokaili aamenta ja hallelujaa. Pastori K:n viesti oli, että masennus on esteenä Pyhän Hengen työlle ja siitä voi parantua rukouksen avulla. Hän sanoi lauseen, joka jäi särähtelemään mielessä: Jumala sallii sairautta siksi, että voisi parantaa ja näyttää voimansa.
Saarnan jälkeen kerrottiin, että seuraa ?ministry time?. Se merkitsi sitä, että rukoiltiin taas. Nyt kutsuttiin esiin veli, jonka tehtävä oli rukoilla kielillä, että pastori K. voisi tulkita sanoman Jumalan sanoina. Pastori kertoi itse saaneensa Pyhältä Hengeltä tiedon, että täällä on tänään mukana kaksi henkilöä, jotka elävät ?luonnonvastaisessa suhteessa? ja kehotti heitä tulemaan esiin parannettaviksi. Sitten tuli mikrofonin luo nuori nainen, joka profetoi: takakatsomossa oikealla on ?joku nuori mies, jota Pyhä Henki kutsuu tänään pelastuksen paikalle ja tahtoo parantaa riippuvuudesta?. Synkännäköinen mieshenkilö tuli kertomaan saaneensa profetian, että ?henkilö, jolla on kasvain niskassa, tulee tänään paranemaan täällä sairaudestaan?.
Profetioiden päätteeksi laulettiin taas. Salin väliverho nostettiin ylös ja väki alkoi valua katsomoista takaosaan ja asettua pelikentän reunan eteen riviin odottamaan pastori K:n henkilökohtaista esirukousta ja kosketusta. Soittimet sekä mikrofonit korjattiin pois. Katsoimme hetken aikaa pastori K:n työskentelyä paikoiltamme. Hän näytti etenevän ripeästi reunakaiteen takana viipyen kunkin kohdalla muutaman sekunnin kohottaen kätensä. Monet kaatuivat taakse päin avustajien käsiin, joilla oli kiirettä. Juoksujalkaa he siirtyivät lattialle laskettujen luota seuraavien taakse valmiiksi. Moni jäi myös seisomaan hämmentyneen näköisenä pastorin mentyä.
Tunnelma missiossa oli kaiken aikaa valoisa, kevyt, rytmikäs ja energinen. Liikuskelu, iloinen toistensa tervehtiminen ja myötäilevä mukanaolo näytti olevan tottuneiden kävijöiden tapa osallistua. Katsomaan tulleita oli varmaan muitakin, ehkä seurailijat erotti siitä, että istuimme kuin täi tervassa. Mitkään yleiset kehotukset tai naapureiden kädenojennukset eivät saaneet meitä liikkeelle. Omassa mielessäni häilähteli suuria kysymysmerkkejä. Jos olisi tuntunut siltä, olisin noussut svengailemaan Herran omien kanssa, mutta kun ei, ei niin yhtään. Hiljaisuuden ystävänä ja retriitti-ihmisenä lienen uskon ilmentäjänä janan toisessa ääripäässä, missioihminen toisessa. Ja hyvä niin.
*
Kirjoitin tämän muistiin 2.9.2003 missiokokouksessa käynnin jälkeen. Tänään ilmestyneen Hesarin viikkoliitteen (NYT) juttu aiheesta tuli sattumoisin samaan saumaan, kun olin ajatellut julkistaa juttuni blogissa. Pääkaupungin uteliaat pääsevät missiohuuman tuntumaan Kulttuuritalolla, jonne pastori K. joukkueineen rantautuu näköjään huomisiltana.
Eräs puoli tämänikäisen eläkeläisen elämässä on miten sovittaa yhteen kahden aikuisen arkiset rytmit. Toinen meistä käy töissään kuten ennenkin, tulee mahdollisesti käymään vielä reilut pari vuotta. Hän siis herää arkiaamuisin anivarhain, hoitelee aamuiset rituaalinsa, lähtee junalle ja on työpaikallaan jo ennen kahdeksaa. Siellä on kuulemma rauhallisinta työskennellä silloin, kun puhelin ei vielä soi.
Nousen omia aikojani vasta Toisen mentyä ja aamupuuhissa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin. Enpä olekaan ehtinyt lukea arkisin lehtiä, vain silmäillyt otsikot ja muutaman rivin. Sanomalehdessä näyttää olevan usein television edellisiltaisten uutisten kirjallinen kertaus laajemmin taustatiedoin, ehkä hiukan toisin painotettuna. On toki muutakin.
Kun Toinen palaa ryytyneenä työympyröistään, hän kotiuduttuaan avaa radion tai television, riippuen siitä kummasta ensin tulee uutiset. Sohvalle hän usein posteineen torkahtaakin. Koko ilta saattaa olla kotirauhaa, kumpikin puuhailee enimmäkseen omiaan. Iltaihmisenä ja elokuvafriikkinä jään usein katsomaan tv-tarjonnasta valitsemaani filmiä, kunToinen menee jo nukkumaan.
Viikonloppuisin on erilaista. Tehdään yhdessä kotityöt, käydään kaupassa. Kahvimukin ääressä saattaa sukeutua pitempikin keskustelu viikolla tapahtuneista, luetusta, katsotusta. Olisipa vain enemmän kiinnostavaa katsottavaa television iltaohjelmissa, usein tarjonta jää hömppäviihteen puolelle. Kulttuuririentoihin osallistutaan minun mielestäni liian harvoin yhdessä.
Saa nähdä alanko kaivata Toisesta enemmän seuraa jossain vaiheessa. Tällä hetkellä eri rytmit ovat aika hyvin tasapainossa.
Ensimmäinen kuukausi eläkkeellä on kohta eletty. Tässä on nyt ollut hiukkapikkuisen sosiaalista elämää. On soiteltu puhelimia puolin ja toisin, tavattu ystäviä kotona ja kaupungilla ja jos ei vielä ole tavattu niin kohta. On käyty kyläilemässä ihan lapsuusmaallani asti tervehtimässä äitivanhaa, veljen porukkaa sekä kummipoian pesuetta mukaan lukien eritoten soma kiharapää Veera, kaksvee.
Nämähän eläkkeelläolopäivät ovat niin ihanan vapaamuotoisia, että käynnistyvät milloin ja kuluvat miten minulle sattuu sopimaan. Toisinaan päivä on monimuotoinen täsmäpuuhapäivä, toisinaan luiskahtaapi se iltaan kevyesti lueskellessa, kirjoitellessa ja musiikkia kuunnellessa. Kotoisen, omaehtoisen elon vaihtelusta käy tämä sosiaalinen ajoittaisvipinä hyvinkin.
Palailin illansuussa tapaamisesta, joka sisälsi ystävälounaan ja melko erikoisen vierailun paikallisessa antiikkikaupassa. Ensin kauppa oli kiinni, vaikka sen piti olla auki. Kun tulimme uudestaan, kaupassa oli meneillään äänekkäänpuoleinen välienselvittely omistajan ja asiakkaan välillä. Ilmassa oli sen verran rikinkatkua, että katsoimme kohta viisaimmaksi vetäytyä tulosuuntaan.
Kirjastossa poiketen ajelin viimein kotia kohti. Lähikaupassa sattui kohdalle tuttu rouva, joka oitis loihe kysymään: no, mitenkä olet saanut ajan kulumaan eläkkeellä? – Helposti, vastasin.
Saunalta tuoksuva savu nousee tyyneen iltaan. Vesi on kuin suuri tumma silmä, joka rävähtämättä katsoo taivasta. Laskevan auringon punertamia pilvihaituvia kuvastuu veden peiliin. Yksinäinen joutsen lipuu lammella, viime viikolla niitä oli kaksi. Koivuissa näkyy jo muutama keltainen lehti.
Paikka on kaukana kaikesta, usein riittävän kaukana täydelliseen hiljaisuuteen. Nyt etäältä kuuluvat laukaukset rikkovat rauhaa. Metsän sisässä on toinen lampi ja sen takana kolmas. Jossain on aina joku, joka nauttii sorsastuksesta. Onneksi ei tule tänne, säikyttäisi joutsenet kesäpesältään.
Saunan lauteilla istuja voi katsella ikkunasta lammelle. Kostea kuumuus kietoo syleilyynsä, iho alkaa pisaroida. Löyly pusertaa lempeästi ihmisestä kaiken kiireen ja turhat huolet. Moninaisissa viilettäneet ajatukset rauhoittuvat käsillä olevaan hetkeen. Katse viipyy maisemassa, unohtuu siihen.
Saunoja laskeutuu lammen viileään syliin ja ui pitkään pilvivettä. Mielen iholla tuntuu syksyn ensi värähdys.
Uutisoitiin tutkimustuloksia lasten ja nuorten selkä- ja niskavaivojen lisääntymisestä. Ratkaisuksi tarjotaan säädettäviä pulpetteja ja tuoleja kouluihin. – Eikö nyt kukaan osaa tehdä johtopäätöksiä?
Koulujen liikuntatuntimäärää on vähennetty. Muotivaatetus ei suojaa niskan eikä ristiselän lihaksia liialta jäähtymiseltä kouluvuodenaikoina. Työskentely ja pelailu tietokoneen ääressä on lisääntynyt. Ylipaino-ongelmat ovat kasvussa ja ravinto luuston ja lihaksiston kehittymisen kannalta usein yksipuolista. – Haloo?
Huoneeni avoimesta ikkunasta kuulen miten haapa hilajaa levottomasti. Tuuli kulkee samalla tavoin kaikissa pihapuissa, jokainen vastaa äänellään. Koivun lehvät suhisevat pehmeästi, männyn latvus humisee hiljaa. Haapa on puiden herkkäsieluisin. Ja äänekkäin.
On satanut muutamana päivänä. Kuihtuvat pihapensaat ja helteen polttama maa näyttävät virkistyneen. Ruukuissa kukitaan, sillä niihin olen tuonut vettä lähes päivittäin. Tuntuu ihanalta istua keinuun kesämekossa, aistia tuulen hyväily iholla. Elokuu, elämänmaku.
Luin: raskaasta työstä toipuminen voi viedä aikaa, vuosiakin. Ymmärsin: kaikki työn raskaus ei ole sementtisäkkien nostamista. Alan vähitellen tuntea mikä on raskasta ja mikä keveää.
Tämä on toipumista.
Arkiviikko alkoi tosi coolisti eläkeläistyyliin. Posti toi kutsun ikäluokkani joukkotarkastukseen. Jonotin ajanvaraukseen puhelinmusiikkia kuunnellen. Nämä rutiinit on jo sisäistetty, poukkoilu ei kannata, kärsivällinen odottaja pääsee nopeimmin perille. Samalla lämpimällä jonotin toisesta numerosta ajan silmänpaineen tarkistukseen. Ja kännykkä muistuttamaan aikanaan. Tää on tätä terveyspuistoa nyt.
Naisena olo on sitäkin, että kansanterveysviranomaiset alkavat ikääntyessäsi ensin kiinnostua sinusta ja sitten menettää mielenkiintonsa. Mitäpä kannattaakaan iän kaiken seuloa, jos lahoavat ylä- ja alapäästään, niin ?onhan niillä jo ikääkin?. Jos ilmaantuu solukapinaa rintarauhasiin, niin pois vain ja myrkkyä perään. Johan nuo muutenkin valuvat maata kohti sekä tissit että mummot. Kannattaako tuonikäisiä enää hoitaa, kuolevat kohta kumminkin.
Viimeistään viisissäkymmenissä naisväki tapaa ryhtyä valittelemaan, että miehet eivät enää huomaa heitä. Nainen muuttuu mielestään ?näkymättömäksi?. Siitä seuraa, että pontevasti vakuutellaan sekä itselle että ympäriinsä miten ihana ikä tämä onkaan ja nyt se elämä vasta oikein aukeaa. Jo vain ja hellanlettas. Vaan mitä miesten huomiolla oikeastaan mitataan ? Miehisen halun markkina-arvoko naisen määrittää?
Ikä seuloo monella tapaa. Mielihalut muuntuvat, asioiden tärkeysjärjestys ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Elämässä runsaus korvautuu laadulla. Ajattelen, että se on luonnollista, niin saa ollakin. Jos on aikanaan nauttinut table d?hôten sortimenton, osaa iän myötä nauttia enemmän à la carten niukoista gourmetherkuista – vertaus sallittaneen. Miksi pinnistellä samoissa gategorioissa iän kaiken. On aikoja ja toisia aikoja.
Jos kaikki olisivat päässeet tulemaan, meitä olisi ollut viisi tai kuusi. Entiset tiimitoverit olivat koolla kattamani kahvipöydän ääressä: Kriikuna jatkuvuutta ja kokemuksen tuomaa viisautta edustavana diakoniatiimin vetäjänä, Minttu moderneja näkemyksiä ja ideoita tuovana sekä entiseen virkaani valittu Kirsikka tarmokkaasti työhön tarttuneena ja ammattitaitoaan kehittävänä. Olipa rattoisaa, kuin silloin ennen.
Keskustelu sivusi myös kirkon tehtävää tässä ajassa. On haasteellista toimia instituutiossa, jonka asema yhteiskunnassa on näennäisesti vakaa, mutta merkitysvolyymi voimakkaasti muuttumassa. On sanottu, että kirkko on kuin iso laiva, kulkee vakaasti, kääntyy hitaasti. Miehistö kyllä tarkkailee säätä ja pohtii reitin valintaa, mutta toimintatavat muuttuvat hitaasti ja usein kulkevat jälkijunassa.
Kirkon diakoniatyössä on oivallettu yhteiskunnan muutokset ja reagoitu reippaasti. Kosketuspintaa yhteisön eri tahoille on ja sitä kautta kuuluu inhimillisen hädän ääni tuoreeltaan. Hyvä on muistaa sekin, ettei äänekkäin hätä ole aina suurin. Toki seurakuntien työntekijöissä on niitäkin, jotka jatkavat mielellään menneellä vuosisadalla valmiiksi tallattua polkua. Inhimilliset avut, voimavarat ja elämäntilanteet eivät aina anna myöten enemmälle.
Ajan merkkien havaitseminen, haasteisiin tarttuminen, työmenetelmien sekä ammattitaidon kehittäminen työnohjauksella ja opiskellen ovat hyvän tiimin tunnusmerkkejä. Tuntui tosi hyvältä aistia ilo ja aito kiinnostus tehtävään tässä tutussa porukassa. Työ jatkuu hyvissä käsissä.
Kyseiset vesselit viettävät nimipäivää tänään. Onneksensa olkoon tämä päivä ja tulkoon hyvä huominen!
Käytiin sattumoisin keskustelua sunnuntain kahvipöydässä nimistä. Esikoinen ja Nuorikko kertoivat pienimmistä soitonopiskelijoistaan, joiden niminä vilahteli Idaa ja Adaa, Aapoa ja Kaapoa, Hildaa ja Tildaa – näitä, joita meikäikäiset ovat tottuneet kuulemaan kertomuksissa suvun vanhoista isotädeistä ja -sedistä. Ei siinä mitään, pikku ihmisellä nimi on aina yhtä hellyttävä kuin omistajansa.
Johduttiin siitä Toisen kanssa ihmettelemään, että oman ikäpolvemme nimityyppiä ei uusiokäytössä näy; missä ovat Pirkot ja Pentit, Ritvat ja Pertit, Maijat, Matit ja Leenat? Entä vanhempiemme nimisukupolvi? Ovatko ne tulossa vai menossa jo kertaalleen? Anni ja Onni? Tauno ja Kerttu? Onko vihdoinkin päästy kuninkaallisten, missien ja muiden julkkisten nimikopioista?
Etunimi on oivaa muokattavaa kaveripiirissä. Tulee ihmeteltyä, miksi jotkut vanhemmat pyrkivät ennakoimaan sen valmiiksi muokatulla nimiversiolla. Käytännössä Pete, Vesku, Viki ja Rikukin saadaan vääntymään. Lyhyt nimi kasvaa ja pitkä lyhenee, se on maailman laki.
Sanotaan nimen olevan ennekin. Ehkä vanhemmilla on varhainen vaisto lapsen ominaislaadusta tai sitten nimeen liitetyt oletukset tuppaavat täyttymään muuten vain. Onhan näitä: unto uneksija, pelle peloton, mikko mallikas, pipsa pippuri. Luin juttua miksi Penat ja Reiskat ovat järjestään kädentaitoista porukkaa tai Samit ja Janit tietokonenörttejä. Liittyisikö sukupolveen kuitenkin enemmän kuin nimeen.
Sattuu olemaan niin, mikä myös todettiin, että on olemassa nimiä, joita löytyy melko tasaisesti jokaisessa sukupolvessa. Esikoisen ja Nuorikon, Kuopuksen ja Neidon etunimet taitavat olla niitä. Mitä sekin sitten kertonee.
KatsoimmeToisen kanssa uusien dvd-tallenteiden pinosta elokuvan Lupaus. Sotaelokuvista ei oikeastaan piittaisi tällaisena aikana, jolloin Lähi-Idässä oikea sota on juuri ravistellut pahasti maailman rauhaa. Toisaalta Suomen sotavuosiin sijoittuvien uusien elokuvien esiin nostamat näkökulmat kiinnostavat. Olihan pitkä aika, jona lottien toiminnasta ei pidetty sopivana puhua. Oliko se poliittinen kysymys, hakaristitunnuksen häpeä vai mikä.
Ilkka Vanteen ohjaama elokuva antaa ilmeisen realistisen ja kaunistelemattoman, joskin ehkä hieman yksipuolisen kuvan lottien toiminnasta. Kauhunäyiltä ei säästellä katsojaa, eihän sota säästänyt lottia eikä miehiä rintamallakaan. Sotatoimiin osallistuneiden läheiset pelkäsivät rakkaidensa puolesta ja joutuivat kestämään kuolemansurua. Pommitetun pääkaupungin ja luovutetun Karjalan asukkaat sekä lopuksi Porkkalan kodeistaan häädetty siviiliväki kärsivät.
Huomioni kiinnittyi sentimentaalisuuden niukkuuteen. Elokuva on täynnä suuria tunteita, mutta ne aaltoilevat katsojassa, niitä ei korosteta valkokankaalla. Lottien toiminta on tarinan keskipisteenä, numeroa tekemättä. Jäin miettimään lotta-aatteen perustaksi ilmaistua uskonnon, kodin ja isänmaan (tuolloin tässä järjestyksessä) puolustamisen tahtoa. Kuinka paljon julkinen Jumalaan turvautuminen auttoi kansaa ja sotilaita puolustustahdon syntymisessä ja ylläpitämisessä.
Elokuvana Lupauksella on puutteitakin. On kömmähdyksiä pienissä yksityiskohdissa, kaikkea ei ole jaksettu miettiä loppuun asti. Jotkin esiin nostetuista ihmissuhteista jäävät irrallisiksi. Katsojalle saattaa jäädä ajoittain tunne, että kuvauksessa on oikaistu, ylitetty aita matalimmasta kohdasta.
Joka tapauksessa elokuva lottien näkökulmasta sotaan oli tehtävä ja tässä se toimii hyvänä puheenvuorona rauhan puolesta.