Ensimmäinen kuukausi eläkkeellä on kohta eletty. Tässä on nyt ollut hiukkapikkuisen sosiaalista elämää. On soiteltu puhelimia puolin ja toisin, tavattu ystäviä kotona ja kaupungilla ja jos ei vielä ole tavattu niin kohta. On käyty kyläilemässä ihan lapsuusmaallani asti tervehtimässä äitivanhaa, veljen porukkaa sekä kummipoian pesuetta mukaan lukien eritoten soma kiharapää Veera, kaksvee.
 
Nämähän eläkkeelläolopäivät ovat niin ihanan vapaamuotoisia, että käynnistyvät milloin ja kuluvat miten minulle sattuu sopimaan. Toisinaan päivä on monimuotoinen täsmäpuuhapäivä, toisinaan luiskahtaapi se iltaan kevyesti lueskellessa, kirjoitellessa ja musiikkia kuunnellessa. Kotoisen, omaehtoisen elon vaihtelusta käy tämä sosiaalinen ajoittaisvipinä hyvinkin.
 
Palailin illansuussa tapaamisesta, joka sisälsi ystävälounaan ja melko erikoisen vierailun paikallisessa antiikkikaupassa. Ensin kauppa oli kiinni, vaikka sen piti olla auki. Kun tulimme uudestaan, kaupassa oli meneillään äänekkäänpuoleinen välienselvittely omistajan ja asiakkaan välillä. Ilmassa oli sen verran rikinkatkua, että katsoimme kohta viisaimmaksi vetäytyä tulosuuntaan.
 
Kirjastossa poiketen ajelin viimein kotia kohti. Lähikaupassa sattui kohdalle tuttu rouva, joka oitis loihe kysymään: no, mitenkä olet saanut ajan kulumaan eläkkeellä? – Helposti, vastasin.