Jos kaikki olisivat päässeet tulemaan, meitä olisi ollut viisi tai kuusi. Entiset tiimitoverit olivat koolla kattamani kahvipöydän ääressä: Kriikuna jatkuvuutta ja kokemuksen tuomaa viisautta edustavana diakoniatiimin vetäjänä, Minttu moderneja näkemyksiä ja ideoita tuovana sekä entiseen virkaani valittu Kirsikka tarmokkaasti työhön tarttuneena ja  ammattitaitoaan kehittävänä. Olipa rattoisaa, kuin silloin ennen.
 
Keskustelu sivusi myös kirkon tehtävää tässä ajassa. On haasteellista toimia instituutiossa, jonka asema yhteiskunnassa on näennäisesti vakaa, mutta merkitysvolyymi voimakkaasti muuttumassa. On sanottu, että kirkko on kuin iso laiva, kulkee vakaasti, kääntyy hitaasti. Miehistö kyllä tarkkailee säätä ja pohtii reitin valintaa, mutta toimintatavat muuttuvat hitaasti ja usein kulkevat jälkijunassa.
 
Kirkon diakoniatyössä on oivallettu yhteiskunnan muutokset ja reagoitu reippaasti. Kosketuspintaa yhteisön eri tahoille on ja sitä kautta kuuluu inhimillisen hädän ääni tuoreeltaan. Hyvä on muistaa sekin, ettei äänekkäin hätä ole aina suurin. Toki seurakuntien työntekijöissä on niitäkin, jotka jatkavat mielellään menneellä vuosisadalla valmiiksi tallattua polkua. Inhimilliset avut, voimavarat ja elämäntilanteet eivät aina anna myöten enemmälle.
 
Ajan merkkien havaitseminen, haasteisiin tarttuminen, työmenetelmien sekä ammattitaidon kehittäminen työnohjauksella ja opiskellen ovat hyvän tiimin tunnusmerkkejä. Tuntui tosi hyvältä aistia ilo ja aito kiinnostus tehtävään tässä tutussa porukassa. Työ jatkuu hyvissä käsissä.