KatsoimmeToisen kanssa uusien dvd-tallenteiden pinosta elokuvan Lupaus. Sotaelokuvista ei oikeastaan piittaisi tällaisena aikana, jolloin Lähi-Idässä oikea sota on juuri ravistellut pahasti maailman rauhaa. Toisaalta Suomen sotavuosiin sijoittuvien uusien elokuvien esiin nostamat näkökulmat kiinnostavat. Olihan pitkä aika, jona lottien toiminnasta ei pidetty sopivana puhua. Oliko se poliittinen kysymys, hakaristitunnuksen häpeä vai mikä. 
 
Ilkka Vanteen ohjaama elokuva antaa ilmeisen realistisen ja kaunistelemattoman, joskin ehkä hieman yksipuolisen kuvan lottien toiminnasta. Kauhunäyiltä ei säästellä katsojaa, eihän sota säästänyt lottia eikä miehiä rintamallakaan. Sotatoimiin osallistuneiden läheiset pelkäsivät rakkaidensa puolesta ja joutuivat kestämään kuolemansurua. Pommitetun pääkaupungin ja luovutetun Karjalan asukkaat sekä lopuksi Porkkalan kodeistaan häädetty siviiliväki kärsivät.
 
Huomioni kiinnittyi sentimentaalisuuden niukkuuteen. Elokuva on täynnä suuria tunteita, mutta ne aaltoilevat katsojassa, niitä ei korosteta valkokankaalla. Lottien toiminta on tarinan keskipisteenä, numeroa tekemättä. Jäin miettimään lotta-aatteen perustaksi ilmaistua uskonnon, kodin ja isänmaan (tuolloin tässä järjestyksessä) puolustamisen tahtoa. Kuinka paljon julkinen Jumalaan turvautuminen auttoi kansaa ja sotilaita puolustustahdon syntymisessä ja ylläpitämisessä.
 
Elokuvana Lupauksella on puutteitakin. On kömmähdyksiä pienissä yksityiskohdissa, kaikkea ei ole jaksettu miettiä loppuun asti. Jotkin esiin nostetuista ihmissuhteista jäävät irrallisiksi. Katsojalle saattaa jäädä ajoittain tunne, että kuvauksessa on oikaistu, ylitetty aita matalimmasta kohdasta.
 
Joka tapauksessa elokuva lottien näkökulmasta sotaan oli tehtävä ja tässä se toimii hyvänä puheenvuorona rauhan puolesta.