Kaupungin puutarhuri kävi hyväksymässä taloyhtiön puunkaatosuunnitelman. Mutta mitä! Toivoinko sittenkin salaa, että hän olisi kieltänyt pihamme vanhan kotikoivun päätymisen kaatolistalle? Toiselle on annettava tunnustus siitä, että hän ei ole yhtään painostanut, on kaiketi tajunnut, miten henkilökohtainen suhde miulla on pihan puihin. Koivu on sielunpuuni!
Muitakin puita lähtee, uljas mänty meiltä, tuuheita kuusia muilta pikku pihoilta. Eräänä päivänä ne vain ovat poissa, eivätkä koskaan tule takaisin. Se on kuin kuolema! Perusteita kaatoon on tietysti, mutta onko se huomioon otettava peruste, että ihmisen tunnemaisemassa puu on ikuinen? Joskus sanoin tiukkaan: koivu ei lähde ennen minua. Miten luopumiseen kypsyminen liittyy elämäntilanteeseeni nyt?
Tänään vielä puu kasvaa, taivasta kohti kurottuvin oksin. Kuulen, kun tuuli kulkee lehvissä, runko vaikertaa myrskyn kourissa, sade huuhtoo puun hiuksia. Se on siinä, on ollut aina. Voin nojata siihen, kuulla mahlan kulkevan rungossa, tuntea puun sielun värinän poski rungon silkinhienoa pintaa vasten. Helteellä se on antanut varjonsa, talvella oksiensa graafisen kauniit kuviot. Rakas puu!
On joskus väistyttävä, luovutettava tilansa toisten kasvaa.
On aika merkillistä, että voi olla viikkokausia ihan tyyntä ja tasaista ja sitten yhtenä päivänä sattuu vaikka mitä. Mikä sekin lie?
*
Puolen päivän aikaan joku juoksi rapullemme ja hakkasi nyrkillä oveen. Minä, että no mikä, ovikellokin on… Naapurimies siellä ihan paniikissa, että pitäiskö mennä katsomaan, kun toisesta naapurista tulee savua ja palohälytin siellä huutaa täysillä ja onko se Toinen kotona, missä on yleisavain, pitäiskö soittaa palokunta?(tärinää ja hätäilyä).
Minä, että töissähän se Toinen tietysti tähän aikaan ja hetkinen, että mitä? Saman tien käynnistyi ammattirooli: tapahtuu mitä tahansa, on säilytettävä toimintakyky ja pysyttävä rauhallisena. Yleisavain löytyi, mutta ei sitä sitten enää tarvittukaan. Asukas ilmaantui nimittäin sillä välin ovelleen ja selitti tilanteen: ei hätää, takan savu pöllähtänyt sisälle ja hälytin alkanut huutaa. Naapuri tärisi pelästystään vielä, kun purettiin pihassa tapahtumaa.
*
Oli sovittu iltapäiväaika ystäväkyläilyyn. Olisi pitänyt ennakoida paremmin. Alakoulusta oli juuri vapautunut parvi kevytväylän täydeltä kruisailevia pikku poikia. Jarrutin, pysyttelin keskiviivalla, ajattelin, että kuten ennenkin, laumaan ilmaantuu pieni rako. Vaan nyt tulikin poika niska edellä vauhdilla suoraan päin. Pysähdyin kysymään sattuiko kaatuneelle vahinkoa. Ei myöntänyt. (Pyöräni etukori lommoontui ja rystyset naarmuilla.) Tällä kertaa minulla oli kypäräkin päässä, pojilla ei. Neuvoin jatkossa pysyttelemään pyörätien puolella porukalla ajaessa. Kukaan ei väittänyt vastaan.
*
Odotin valojen vaihtumista suojatien kohdalla keskustassa. Vihreällä lähdin taluttamaan pyörää yli, vastakkaiselta reunalta tuli näkövammainen mies valkeaa keppiä edellään heilutellen. Yläkoulusta päässyt nuorimies kurvasi vauhdilla viistosti yli suojatien, näkövammaisen keppiä hipoen. Vahinko vältettiin juuri ja juuri.
*
Palailin kotiin päin pyörätietä. Vasemmalta pikkukatua tuli auto hidastamatta suojatien yli pääkadulle. Onneksi pyöräni jarrut toimivat. Laskeuduin alas ja odotin, kun perässä tullut toinenkin kiireinen autoilija kurvasi siitä. Suojatie on pyöräilyväylän suora jatke, joten auto olisi väistämisvelvollinen. Vaan sen on viisainta väistää, jonka henkikulta on vaarassa, meidän kaupungissamme.
Tänään kuuluisi kommentoida jotenkin viiden vuoden takaista. Kutsun sitä katastrofiksi monien joukossa, joillekin se on terrori-isku, toisille päivä, joka / muutti maailman / aloitti uuden aikakauden. Tavallaan se oli uskonnollis-poliittisten tarkoitusperien triumfi ja oikeutus sekä itse tapahtumana että sen seurauksina (Afganistan, Irak).
Sekin näkökulma on jossain jo otettu uudelleen esille, että Maailman Kaupallisen Elämän Keskus (WTC) oli käsittämättömän kor(s)keine rakennuksineen eräänlainen baabelintorni, jonka pitikin luhistua. Ja se näkökulma, että maailmassa tapahtuu tuhovaikutuksiltaan suurempia katastrofeja kaiken aikaa, mutta kun ne eivät tapahdu taloudellisen vallan ytimessä, ne ohitetaan nopeasti ja kevyesti niin mediassa, politiikassa kuin uutiskuvien ääressä.
Montako kuoli Libanonissa? Darfurissa? New Orleansissa? Pakistanissa? Tsunamirannoilla? Jugoslavian hajotessa? Kun New Yorkissa tornista pudottautuva mies ikuistetaan väistämättömän kärsimyksen symbolina, olisiko muistettava niitä yksityisiä tragedioita, joita jatkuvasti tapahtuu naapuristossamme, junaradoilla, silloilla, tornitalojen parvekkeilla?
Muistan tänään kaikkea kärsimystä, tuhoa ja tuskaa maailmassa. Sitä riittää.
Media muokkaa yleistä mielipidettä, siksi ei ole sama mitä toimittaja kirjoittaa tai sanoo, lehti julkaisee tai uutisvälitys kertoo. Viimeksi olen ihmetellyt tätä mielenosoitusuutisoinnissa ilmennyttä poliisitoiminnan arvostelua.
Vaikeassa yhteiskuntarauhan turvaamistoimessa olisi varmaan rohkaisevaa saada joskus mediassakin kiitosta rohkeista ratkaisuista ja hyvästä pelisilmästä hankalassa tilanteessa.
Mielenosoituksen luonteeseenhan kuuluu, että sitä käyttävät helposti hyväkseen mielipiteen ilmaisuvapauden nimissä myös satunnaiset actionia kaipaavat ramboilijat. Jos mielenosoitus olisi riistäytynyt räyhäköinniksi muutaman muun EU-maan tyyliin (kuten asianomaisten tarkoitus ääneen lausuttuna oli), mediassa olisi taatusti alkanut vollotus: miksi poliisi ei tee mitään.
Jos poliisin toimissa oli ylireagointia, sillä ei ainakaan tiettävästi tuotettu vahinkoa. Liian varovainen toiminta olisi saattanut johtaa tilanteen riistäytymiseen kaikkien käsistä. Parempi ennakoida kuin joutua katumaan.
syksy punertaa marjat
lähettää linnut etelään
ravistaa lopulta lehdet
puut pelkkinä
jäävät haromaan oksillaan
kevättä kohti
Tunnen lukuisia muitakin ihmisiä itseni lisäksi, joiden mielialoihin vaikuttavat ainakin jossain määrin käsillä olevat vuodenajat, valoisuus, säätilakin. Jos tunnelmat ailahtelevat sen lisäksi helposti laidasta laitaan sen mukaan millaisia ihmisiä sattuu päivän mittaan kohtaamaan, millä tuulella pomo on tai saman katon alla asuva kanssaihminen, jo vain ollaankin mielialojen kiikussa.
Jos ihmisen mielentila olisi ulkoisen säätilan jatke, kuluneen kesän olisi pitänyt olla kaikille mitä ihanin. No oliko se? Voi olla, että yleensä hyvinvoivat ihmiset voivat kuluneena kesänäkin hyvin. Jos aurinkoinen ja lämmin sää olisi mielialatae, tämmöisen kesän jälkeen masentuneita ei olisikaan. Kuitenkin on niitäkin, joille kesä on ollut yhtä piinaa ja kidutusta helteestä huolimatta ihan muista syistä.
Pohjoisten maiden asukkaille vuodenajat vaikuttavat jonkin verran yleiseen vireyteen ja mielialaan. Vaikutuksessa voi olla rajujakin yksilöllisiä eroja. On ihmisiä, jotka alkavat jo juhannuksen jälkeen surra päivien lyhenemistä ja viimeistään syksyn ensimmäisenä sadepäivänä tuntevat elämänsä synkäksi ja tylsäksi. Marraskuun pimeys tuntuukin jo ylivoimaiselta kestää.
Jokaisella on keinonsa torjua kaamoslamaa, sehän ei yllätä. Jotkut hankkiutuvat kirkasvalolampun ääreen, toiset luikahtavat heti tilaisuuden tullen etelään. Vitamiini- ja hivenainekauppa käy, suklaata kuluu, alkoholin kulutus kasvaa. Harrastekurssit täyttyvät syksyn alussa ? tyhjetäkseen pimeimpään aikaan. Bailausta ja happeningiä riittää viikonlopuiksi. Kuntosalit ja pururadat ovat kovassa käytössä.
Mielialaa laskevat vuodenajasta riippumatta menetykset ja kuoleman suru, epäonnistumiset itselle tärkeissä asioissa, ihmissuhdekonfliktit, taloudelliset huolet. Hyvin tavallista on miinukselle painuvan mielialan näyttäytyminen fyysisinä oireina. On särkyjä ja kolotuksia, vatsavaivoja, kuumeilua, huimauksen tunnetta ja sydämen tykytyksiä, joille ei löydy todennettavaa aiheuttajaa.
?Vika korvien välissä? ?ilmaisu pyrkii mitätöimään oman tai toisen mieliharmin. Selitetään se pois kääntämällä muka-huumoriksi. Oikeasti voisi puhumalla hakea pahanolon ja mielialan laskun syitä ja ymmärtämisen kautta rauhoittua. Ihmisen mieli ei ole tasailoinen. Jos ei voi sallia itselleen alakuloa, on pinnisteltävä ja esitettävä roolia, joka kuluttaa sisäistä energiaa turhaan ja tila pitkittyy.
On koettua viisautta ?ottaa sadepäivänä esille sadepäivän työt?. Turhahan ihmisen on sitä itkeä, että taivas itkee. Mukautumalla siihen miten kulloinkin on, voi antaa hengähdystauon itselleen ja hetken päästä mieliala kohenee. Jos taas on niitä, joiden energiat nousevat syksyllä ja talvea kohti, antaa palaa! Kunhan muistaa taas kuunnella itseään ja pitää tarpeelliset breikit.
Ja lääkäriä tarvitaan vasta, jos unihäiriöt kestävät viikkokausia ja ahdistuneisuus ylittää väsymyksen.
Luin ajatuksen, että muistoihin juurtuminen voi olla ahdistavaa ja raskasta, mutta toisaalta voima ja rikkaus. Muistelu tuo asiat uudelleen arvioitavaksi ja tarjoaa asioille vertailukohtia. – Näin kirjoitti mies, joka on oivaltanut uudelleen arvioinnin olevan muistelemisen pointti.
Omaa historiaansa ihminen saattaa yliarvioida, pitää kokemaansa kohtuuttomana tai erityisenä. Koluaa muistojensa lipastonlaatikoita ja pöyhii siisteihin pinoihin pakattuja kokemuksiaan tunteakseen hiukan edes ’menneen maailman tuoksua’. Naftaliinin haju vain pöllähtelee.
Elämänkertomukseni uinuu tietokoneen uumenissa. Muistoilla lasten lapsuusajalta saattaisi olla heille jotain arvoa, mutta tärkeintä on se ymmärrys minkä kirjoittaessani sain omasta elämästäni, asioiden ja tapahtumien logiikka, merkitys elämäni kokonaisuudessa.
Jos minun on elettävä hapertuvan muistin vaihe, kuten vanhempieni, ymmärrys siitä mitä oli auttaa ehkä hyväksymään miten on.
On helppoa itsepetosta kuvitella, että kateudesta puhuttaessa puhutaan asiasta, joka koskee muita. Kansantaudiksikin sanottu psyykkinen voima jyllää kaikkialla näkyvästi tai piilossa, itseltä erittäin. Omia motiivejaan pieniinkin sivuliikkeisiin kun vähän tonkaisee, sieltä se ikävästi pilkistää.
Kateus on rikkaruohon tapaan uusiutuva luonnonvara. Toisaalta harmiton, jos ei siitä piittaa, mutta jos ryhtyy sitä kitkemään vaikka oman mielensä takapihoilta, saa pian olla loputtoman työn touhussa. Toisinaan se teettää myös ilkeyksiä kateuden kohteelle ja voi aiheuttaa pahaakin vahinkoa.
Viime aikoina paikallislehtien tekstiviestipalstoilla villiintynyttä kanssaihmisten solvaamista, pilkkaamista ja uhkailua ihmettelen. Anonyyminä arvostellaan toisia ikävään sävyyn. Kun toinen vastaa vielä räävimmin, ollaankin jo sanasodassa. Media on mielestäni osasyyllinen. Miksi näille annetaan palstatilaa?
Kateuden aiheet ja kohteet paljastavat kadehtijan. Ulkoisiin asioihin, kuten taloudelliseen menestykseen, ulkonäköön tai omaisuuteen kohdistuu materialistin kateus. Toisen lahjakkuutta, taitoja tai ominaisuuksia kadehtiessa taas saattaa nousta mitätöinnin halu.
Kateusarsenaalia tutkiessa voisi kysyä itseltään: miksi kuvittelen onnen olevan aina toisaalla eikä tässä?
Oli puhuttu kirkkoon menemisestä sunnuntaina. Heräsin huomatakseni että kello oli jo yhdeksän. Reippaaseen tahtiin kahvi tippumaan ja aamutoimille. Kymmentä yli herättelinToisen, joka onnistui olemaan unessa yhä. Tuli pikkuisen kiirus. Olin jo eteisessä valmiina, kun Toinen vielä etsi kiivaasti ehjää sukkaa.
Rapulle astuessa räiskähti satamaan täydellä volyymilla. Piti vielä hetki etsiä sadevarusteita, että pääsi kutakuinkin kuivana edes autokatokselle. Kaupunki oli hiljainen, kuten aina sunnuntaiaamuisin, niinpä oli helppo havaita entinen työtoveri matkalla jalan samaan suuntaan ja poimia kyytiin sateesta.
Kirkko oli täynnä, oli työkauden alkajaispyhä. Samalle penkille istahti orposieluinen nuori mies, joka on joskus keskusteluissakin käynyt. Iloitsin, että hän on löytänyt tien messuun. Kuusi keväällä tai kesällä aloittanutta työntekijää siunattiin messussa tehtäväänsä, mukana myös virkaani valittu Kirsikka.
Jo hyvän aikaa virkavapaan turvin toisissa tehtävissä ollut Jussi-pappi piti lähtösaarnan ja komeasti pitikin. Päivän tekstit liittyivät Jeesuksen parantamisihmeisiin. Jussi kyseli voisiko Jeesus parantaa myös sairaan kirkon. Saarna kosketti yksityisen ihmisen parantumisen ikävää, mutta tarkasteli teemaa myös laajemmasta näkökulmasta.
Ajattelin uskon olemusta: miten pienistä murusista syntyy iso ravituksi tulemisen tunne, kun virren säe, raamatun teksti, tai ajatus saarnasta avautuu kuulijalle. Rukous kannattelee, tuntuu hoitavalta. Ehtoolliselle polvistuja saa tuntea pyhän kosketuksen ja kokea yhteyttä toisten kanssa. Ei tarvita erityistehosteita, menoa eikä meininkiä.
Kirkkokahveilla oli mukava tervehtiä tuttuja seurakuntalaisia ja saada halauksia rakkailta ? nyt jo entisiltä ? työtovereilta. Siinä oli oikein perheväen tuntua. ? Voisiko seurakunta olla kaikille kuin perheyhteisö, johon kokisi olevansa tervetullut sellaisena kuin on?
Tuula-Liina Varis; Rakas
Rakas on ensimmäinen kyseisen kirjailijan tuotos, jonka konsaan olen lukenut. On aina jännittävää tutustua uuden kirjoittajan sanoihin, lauseisiin ja tapaan ajatella. Kirja-arvosteluista muodostuu odotuksia. Variksen tapauksessa odotuksia on muovannut myös toimittajuus Lukulampussa. Lopulta vasta lukukokemus kertoo kannattiko tutustuminen.
Varis kirjoittaa sujuvasti, hyvällä äidinkielellä. Tarinan ihmiset ja suhteet ovat uskottavia kaikessa karuudessaan. Kustantaja on nostanut takakansitekstissä esiin 1960-luvun taistolaisradikalismin, joka ei kirjassa mikään pääteema ole. Tarina on monitasoinen, jopa sekavuuteen asti. Kirjoittajan tyyli tuntuu karulta; päähenkilön persoonasta, kielenkäytöstä tai mistä johtuneekaan.
Ihmettelin, mikä minussa lopulta torjui tarinaa pitkin matkaa eikä tunne häipynyt lukemisen aikana. Romaanin lukija haluaa vaistomaisesti pitää lukemastaan, löytää jotain tuttua tai raikkaasti uutta joko kirjan ideasta, henkilöistä tai tapahtumaympäristöstä. En löytänyt. Kirjan henkilöt oli kuvattu jotenkin tylyllä tavalla vastenmielisiksi. Tämä lukukokemus ei juuri houkuta tutustumaan laajemmin kirjailijan tuotantoon.
Kjell Westö; Isän nimeen
Kehuskeleva kritiikki on painanut mieleen kirjailijan nimen ja sai tarttumaan paksuun opukseen. Tällä kertaa olenkin ilahtunut löydöstäni. Westö kirjoittaa irtonaisesti ja letkeästi, suomennettunakin teksti tuntuu herkulliselta. Jokin suomenruotsalaisille kirjailijoille tyypillinen keveys ja sujuvuus tässä viehättää. Teksti sisältää tosin myös pitkähköjä sukuselvityksiä, nimikavalkadista alkaa saada tarpeekseen jo puolivälissä opusta. Tiivistäminen olisi tehnyt kirjasta luettavamman. Itse tarina piti pintansa loppuun asti. ? Taidanpa lainata toisenkin Westön tuonnempana.
Marjatta Leppänen/Tuula Saarikoski; Hei, Marjatta Leppänen tässä!
Silloin tällöin luen mielelläni ihmisten muisteloita tai elämänkertoja. Tämän kirjan sivuilta nousee ?pitkän linjan? (mitä ikinä tuo tarkoittaakin!) viihdetaiteilijan oma ääni. Kiinnosti tietää, miten Leppäsestä on tullut viihdetaiteilija ja miten tuo pitkä linja tehdään. Kirjan sivuilta paljastuu elämänmyönteinen, syntymäiloinen ja mutkaton persoonallisuus, jonka tie viihteen maailmaan on ollut hyvin omaleimainen. Erityinen on ollut elämänpolkukin: monenmoista siviilityötä, pitkä avioliitto Carl Ähmanin kanssa ja lyhyt Jaakko Salon. Ensimmäinen liitto päättyi sopueroon, toinen puolison äkilliseen kuolemaan.
Oli mielenkiintoista lukea Marjatta Leppäsen ravintolashow-kauden taustoista, hänhän oli sen alan uranuurtajia Suomessa ja olemme olleet sattumoisin 1970-luvulla hänen showillassaan Adlonissa mukanakin. Kirja on tietysti sileän tuntuinen, kun kyseessä on peruspositiivisen päähenkilön itsensä sanelema teksti, mutta polunmutkat kyllä rehellisentuntuisesti kuvattu ketään asianosaisia mustamaalaamatta.
Anna Gavalda; Viiniä keittiössä
Ranskan kirjallisuuden Amelieksi kutsuttu Gavalda fokusoi sinänsä tavanomaisen erotarinan mainiosti keskusteluihin appensa kanssa. Toisen naisen perään lähtenyt aviomies loistaa poissaolollaan ja ällistynyt vaimo ja lapset jäävät taustaksi ensimmäisten shokkipäivien tapahtumissa. Vähäpuheinen appiukko onnistuu yllättäen olemaan oikeaa seuraa sillä hetkellä naiselle, jonka elämänkuvion hänen poikansa on juuri särkenyt. Keittiössä sukeutunut keskustelu ei koske poikaa tai särkynyttä liittoa vaan appiukon omaa rakkaustarinaa, jonka käänteistä avautuu miniälle ihan uusi ulottuvuus apestaan, ehkä myös elämästä ja rakkaudesta kaiken kaikkiaan.
Kirja on kooltaan pieni ja ilmavasti kirjoitettu, nopea lukea, mutta ei helppohintainen. Nautittavaa luettavaa!
|
|
