Kaupungin puutarhuri kävi hyväksymässä taloyhtiön puunkaatosuunnitelman. Mutta mitä! Toivoinko sittenkin salaa, että hän olisi kieltänyt pihamme vanhan kotikoivun päätymisen kaatolistalle? Toiselle on annettava tunnustus siitä, että hän ei ole yhtään painostanut, on kaiketi tajunnut, miten henkilökohtainen suhde miulla on pihan puihin. Koivu on sielunpuuni!

Muitakin puita lähtee, uljas mänty meiltä, tuuheita kuusia muilta pikku pihoilta. Eräänä päivänä ne vain ovat poissa, eivätkä koskaan tule takaisin. Se on kuin kuolema! Perusteita kaatoon on tietysti, mutta onko se huomioon otettava peruste, että ihmisen tunnemaisemassa puu on ikuinen? Joskus sanoin tiukkaan: koivu ei lähde ennen minua. Miten luopumiseen kypsyminen liittyy elämäntilanteeseeni nyt?

Tänään vielä puu kasvaa, taivasta kohti kurottuvin oksin. Kuulen, kun tuuli kulkee lehvissä, runko vaikertaa myrskyn kourissa, sade huuhtoo puun hiuksia. Se on siinä, on ollut aina. Voin nojata siihen, kuulla mahlan kulkevan rungossa, tuntea puun sielun värinän poski rungon silkinhienoa pintaa vasten. Helteellä se on antanut varjonsa, talvella oksiensa graafisen kauniit kuviot. Rakas puu!

On joskus väistyttävä, luovutettava tilansa toisten kasvaa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.