Oli puhuttu kirkkoon menemisestä sunnuntaina. Heräsin huomatakseni että kello oli jo yhdeksän. Reippaaseen tahtiin kahvi tippumaan ja aamutoimille. Kymmentä yli herättelinToisen, joka onnistui olemaan unessa yhä. Tuli pikkuisen kiirus. Olin jo eteisessä valmiina, kun Toinen  vielä etsi kiivaasti ehjää sukkaa.
 
Rapulle astuessa räiskähti satamaan täydellä volyymilla. Piti vielä hetki etsiä sadevarusteita, että pääsi kutakuinkin kuivana edes autokatokselle.  Kaupunki oli hiljainen, kuten aina sunnuntaiaamuisin, niinpä oli helppo havaita entinen työtoveri matkalla jalan samaan suuntaan ja poimia kyytiin sateesta.
 
Kirkko oli täynnä, oli työkauden alkajaispyhä. Samalle penkille istahti orposieluinen nuori mies, joka on joskus keskusteluissakin käynyt.  Iloitsin, että hän on löytänyt tien messuun. Kuusi keväällä tai kesällä aloittanutta työntekijää siunattiin messussa tehtäväänsä, mukana myös virkaani valittu Kirsikka
 
Jo hyvän aikaa virkavapaan turvin toisissa tehtävissä ollut Jussi-pappi piti lähtösaarnan ja komeasti pitikin. Päivän tekstit liittyivät Jeesuksen parantamisihmeisiin. Jussi kyseli voisiko Jeesus parantaa myös sairaan kirkon. Saarna kosketti yksityisen ihmisen parantumisen ikävää, mutta tarkasteli teemaa myös laajemmasta näkökulmasta.
 
Ajattelin uskon olemusta: miten pienistä murusista syntyy iso ravituksi tulemisen tunne, kun virren säe, raamatun teksti, tai ajatus saarnasta avautuu kuulijalle. Rukous kannattelee, tuntuu hoitavalta. Ehtoolliselle polvistuja saa tuntea pyhän kosketuksen ja kokea yhteyttä toisten kanssa. Ei tarvita erityistehosteita, menoa eikä meininkiä.
 
Kirkkokahveilla oli mukava tervehtiä tuttuja seurakuntalaisia ja saada halauksia rakkailta ? nyt jo entisiltä ? työtovereilta. Siinä oli oikein perheväen tuntua. ? Voisiko seurakunta olla kaikille kuin perheyhteisö, johon kokisi olevansa tervetullut sellaisena kuin on?

  • Minäkin olin eilen messussa. Eläkkeellä oleva kirkkoherra saarnasi räväkästi. Olen puolen vuoden ajan käynyt melkein joka pyhä messussa, mutta en ole tutustunut yhteenkään ihmiseen. Pari ahkeraa messussa käyvää mummoa ja yhden ahdistuneen nuoren miehen olen jo oppinut ulkomuodolta tunnistamaan. Pappien ajatusmaailmat ovat tulleet saarnojen perusteella hiukan tutuksi. Ei ole tullut seurakunnasta mitään varsinaista perheyhteisöä siis, mutta hyvänä puolena on, että kirkkoon menemisen sosiaalinen kynnys on aika matala. m. Kukaan ei kiinnitä uuteen naamaan mitään huomiota, ei ehkä edes tunnista uudeksi naamaksi. Siellä on siis helppo olla niin kuin ei olisikaan.

    Kommentin jätti Kirsti · tiistaina 5. syyskuuta @ 07:19

  • Ohoh, nyt onkin tiistai. Siis olin messussa toissapäivänä.

    Kommentin jätti Kirsti · tiistaina 5. syyskuuta @ 07:19

  • On niin kuin sanot: messuun on helppo pujahtaa mukaan, mutta luonteeltaan kirkkotilanne on sellainen, että se ei tarjoa tutustumisen paikkaa. Vaatisi kovasti aktiivisuutta ja rohkeutta, että kontaktia syntyisi. Kirkkokahveja messun jälkeen järjestetään kotiseurakunnassani, että tämä sosiaalinen puoli tulisi mahdolliseksi myös. Tavallaan kahvitilanne näyttää myös toimivan sosiaalisena vedenjakajana sillä tavoin, että arimmat ja kiireisimmät eivät tule mukaan. Kaikissa seurakunnissa ei kirkkokahveja ole, ehkä tilaongelmat tai muut järjestelyvaikeudet ovat syynä.
    Kiitos Sinulle kommentistasi.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 5. syyskuuta @ 16:26

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.