On helppoa itsepetosta kuvitella, että kateudesta puhuttaessa puhutaan asiasta, joka koskee muita. Kansantaudiksikin sanottu psyykkinen voima jyllää kaikkialla näkyvästi tai piilossa, itseltä erittäin. Omia motiivejaan pieniinkin sivuliikkeisiin kun vähän tonkaisee, sieltä se ikävästi pilkistää.

Kateus on rikkaruohon tapaan uusiutuva luonnonvara. Toisaalta harmiton, jos ei siitä piittaa, mutta jos ryhtyy sitä kitkemään vaikka oman mielensä takapihoilta, saa pian olla loputtoman työn touhussa. Toisinaan se teettää myös ilkeyksiä kateuden kohteelle ja voi aiheuttaa pahaakin vahinkoa.

Viime aikoina paikallislehtien tekstiviestipalstoilla villiintynyttä kanssaihmisten solvaamista, pilkkaamista ja uhkailua ihmettelen. Anonyyminä arvostellaan toisia ikävään sävyyn. Kun toinen vastaa vielä räävimmin, ollaankin jo sanasodassa. Media on mielestäni osasyyllinen. Miksi näille annetaan palstatilaa?

Kateuden aiheet ja kohteet paljastavat kadehtijan. Ulkoisiin asioihin, kuten taloudelliseen menestykseen, ulkonäköön tai omaisuuteen kohdistuu materialistin kateus. Toisen lahjakkuutta, taitoja tai ominaisuuksia kadehtiessa taas saattaa nousta mitätöinnin halu.

Kateusarsenaalia tutkiessa voisi kysyä itseltään: miksi kuvittelen onnen olevan aina toisaalla eikä tässä?